Lue keskustelun säännöt.
Myöntääkö narsistivanhempi koskaan tekemiään vääryyksiä?
29.06.2016 |
Tilanne siis tämä:
Vihdoin olen rohkaistunut puhumaan asioista ja kohtaamaan narsistisen vanhempani edes jollakin tasolla. En enää esitä, että kaikki olisi kunnossa ja valehtele hänen puolestaan. Kahdestaan en pysty hänen kanssaan varmaan koskaan puhumaan, mutta paikalla näissä tilanteissa on aina ollut läheisiä lähipiiriin kuuluvia henkilöitä.
Olen maininnut hänelle joistakin traumaattisista kokemuksista ja yrittänyt selittää ja kysyä. Tuonut esiin kehityspsykologisen puolen ja osoittanut mielipiteeni aiemmista kokemuksista (jotka oikeastaan jatkuvat edelleen, samalla tavalla narsisti arvostelee, haukkuu ja mustamaalaa minua edelleen, lytistää koko elämäni ja valintani).
Narsisti kääntää näissä tilanteissa jutun kuitenkin päälaelleen: hän onkin se uhri ja minä, pieni lapsi, esikoulu/ala-asteikäinen tyttö olenkin ollut se syyllinen ja aiheuttanut traumoja hänelle, aikuiselle ihmiselle!! Hän on tarinoissaan muka se pienen lapsensa traumatisoima, vaikka itse on aikuisena, vanhempana traumatisoinut pientä lastaan. Voiko mikään olla paksumpaa? Että aikuinen, henkistä ja fyysistä väkivaltaa käyttänyt, alkoholisoitunut vanhempi, väittää pienen lapsensa syylliseksi hänen tilaansa?!
Olen väsynyt. Edes nyt ollessani aikuinen, hän ei pysty myöntämään vanhempana tekemiään virheitä ja pahuuttaan. Hän kokee olevansa kaikin puolin täydellinen kasvattaja, täydellinen ihminen.
En edes tiedä mitä odotin, ehkä jonkinlaista käden ojennusta ja vastuunottamista, anteeksipyyntöä, ymmärtämistä, miten väärin hän on millä mittarilla tahansa mitattuna toiminut omaa viatonta, puhdasta lastaan kohtaan. Mutta ei. Tämä väkivaltainen hirviö kääntää jutun lapsensa syyksi.
Kommentit (49)
Ei myönnä, turha toivoakaan. Eihän hän ole mielestään tehnyt mitään väärää ja syy löytyy aina muista, vaikka sylivauvasta. Normaaliin vanhemmuuteen tällainen hlö on myös täysin kykenemätön.
Kuten joku tuossa aiemmin jo sanoi, jos narskun kivikova suojamuuri pikkuisenkin krakeloituu (monesti turha toivo sekin), seuraa masennusjaksoja. Tällöinkin narsisti velloo vain oman napansa ympärillä ja on kyvytön näkemään asioita ja tekemisiään muiden näkökulmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi et itse myönnä virheitäsi? uudestaan ja uudestaan kerrot, miten sinua on kohdeltu väärin, mutta et huomaa, mitä olet itse tehnyt.
Ei narsisti voi, koska narsismi on defenssi syyllisyyden ja huonouden tuntoa vastaan. Jos narsisti myöntäisi olevan jossain syyllinen ja tehneensä väärin, hän romahtaisi. Koko narsismi on "tuotettu" varjelemaan ihmistä syyllisyyden tunnolta.
Pitkäkestoisessa terapiassa jotain voisi tapahtua, tai jos henkilöllä on vain voimakkaita narsistisia persoonallisuuden piirteitä, mutta myös edes pieni kyky terveeseen tunnekokemukseen.
Vierailija kirjoitti:
Miksi et itse myönnä virheitäsi? uudestaan ja uudestaan kerrot, miten sinua on kohdeltu väärin, mutta et huomaa, mitä olet itse tehnyt.
Älä jaksa, et oo tosissas!
Minä en ole kenenkään vanhempi, mutta minulla on minua nuorempi narsistisukulainen, joka syyttää minua kaikesta. Kaikki paha hänen elämässään johtuu minusta, kaikki on aina minun syytäni, hänessä ei ole mitään vikaa.
Olen todella pahoillani tästä kaikesta. Asia on ollut ihan toisinpäin. Kun hän oli lapsi, olin minä aina hänen kiukuttelunsa ja raivokohtaustensa kohde, ja näin jatkuu edelleen. En häntä mistään syyttäisi tietenkään, ainakaan näistä lapsen raivonpuuskista, mutta kun kiukuttelu minua kohtaan jatkuu, vaikka hän on jo kohta 50. Jatkaa mustamaalaustaan ja kertoo kaikille, miten paha narsisti minä olen, ja kuinka pilasin hänen elämänsä.
Kannattaisi ihmisten muistaa se, että ei koskaan pitäisi kuunnella vain yhtä ihmistä ja hänen mielipiteitään, vaan aina pitäisi kuulla molempia osapuolia................ ja vasta sitten muodostaa mielipiteensä jostain asiasta tai ihmisestä. Se on vain minun mielipiteeni.....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän oli siirtänyt kaiken yhteisen omaisuuden nimiinsä ja myynyt pois, kun en enää ollut sokeasti totteleva, sovitteleva ja hyvittelevä. Lupailee nyt perintöä kaikille, jotka vuorostaan suostuvat tanssimaan hänen pillinsä mukaan. Olen kuitenkin henkisesti vapaa hänestä. Oikeastaan säälin vähän, mutta ei varmaan tarvitsisi? Kaikki on mennyt, mutta nyt voin jatkaa itse haluamallani tavalla.
Ei myönnä. Pelasta itsesi ja oma loppuelämäsi. Pyri jo varhain täydelliseen riippumattomuuteen tästä narsistisesta henkilöstä vaikka hän näennäisesti vanhempasi onkin.
Monet narsistit yrittävät pitää aikuiset lapset otteessaan taloudellisesti kiristämällä kun eivät enää muuhun kykene. Perinnöttömyydellä uhkailu ja testamenttien tekemiset menettävät uhkauksina merkityksensä kun on taloudellisesti täysin riippumaton narsistista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei narsisti voi, koska narsismi on defenssi syyllisyyden ja huonouden tuntoa vastaan. Jos narsisti myöntäisi olevan jossain syyllinen ja tehneensä väärin, hän romahtaisi. Koko narsismi on "tuotettu" varjelemaan ihmistä syyllisyyden tunnolta.
Pitkäkestoisessa terapiassa jotain voisi tapahtua, tai jos henkilöllä on vain voimakkaita narsistisia persoonallisuuden piirteitä, mutta myös edes pieni kyky terveeseen tunnekokemukseen.
Hyvin kiteytetty. Juuri tuo, että narsismi on syyllisyyden, häpeän ja huonouden tunteiden defenssi.
Siksi narsisti etsii syyllistä aina muista kuin itsestään.
AP:n on siis turha odottaa myönnytyksiä tai kädenojennuksia narsistiselta vanhemmaltaan. Ei hän pysty myöntämään tekemiään vääryyksiä ja syyllinen on aina joku muu kuin hän itse.
Mulla myös samat kokemukset. Eli ei narsistivanhempi pysty koskaan myöntämään, että hänen käytöksessään lastaan kohtaan olisi ollut parantamisen varaa. Se syyllinen kaikkeen on vaikkapa vastasyntynyt joka on itkenyt narsistin mielestä "liikaa", tai päiväkoti-ikäinen, joka on kysellyt liikaa. Ja sama jatkuu hautaan asti.
Narsisti ei ymmärrä rooliaan vanhempana, ei vanhemmuuteen kuuluvia vastuita, ei kehittyvän lapsen ja vanhemman rooleja ja niiden välisiä eroja. Narsisti hyökkää jopa pienen lapsensa kimppuun kuin ottelisi aikuista vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on narsistiäiti. On ollut pitkä tie ymmärtää, ettei suhteemme voi olla koskaan normaali. En voi ikinä luottaa äidin rakkauteen. Narsistin kanssa ei ole pakko pistää välejä poikki mutta pitää ymmärtää, että elää ihan erillistä elämää. Ei saa päästää narsistia puuttumaan asioihinsa. Ei kannata kokonaan jakaa elämäänsä hänen kanssaan. Oma äitini on jo vanha. Koko elämäni olen kipuillut hänen kanssaan mutta uskon, että jaksan näillä eväillä, mitä olen hänestä oppinut, loppuun saakka. Minähän kuitenkin rakastan häntä.
Pahinta on se määkivä lakeijoiden lauma, joka jokaisella narskulla aina ympärillään on. :(
Tiedätte varmaan, pari sellaista hyväuskoista hölmöä, jotka uskovat kaiken narsistin värittämän tarinoinnin joko puhtaasti omaa tyhmyyttään tai sitten he itsekin hyötyvät narsistista jotenkin. Joitakin lakeijoitaanhan narsisti palkitsee, useimmiten lupaamalla jotakin hyötyä tulevaisuudessa (joka ei sitten kuitenkaan koskaan ehdi toteutua).
Just nuo lakeijat sotkevat asioita entisestään, puolustelevat narsistin käytöstä, pahentavat uhrin asemaa ja levittävät valheita rikkinäisen puhelimen tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi et itse myönnä virheitäsi? uudestaan ja uudestaan kerrot, miten sinua on kohdeltu väärin, mutta et huomaa, mitä olet itse tehnyt.
Mitä ihmettä? Millaisia ovat näkemyksesi mukaan pienen lapsen virheet? Mitä virheitä luulet pienen lapsen tehneen aikuiselle vanhemmalleen?
Huhhuh. Taisipa pesunkestävä narsisti löytää tiensä tähänkin ketjuun kirjoittelemaan...
Liityn kuoroon: ei myönnä, koska hän ei ole tehnyt mitään väärää. Kaikkeen tapahtuneeseen löytyy syy jostain muusta ihmisestä, tai tapahtumasta, tai itse uhrista, tai tapahtunut on väärinymmärretty tai sitä ei oikeastaan edes tapahtunut. Narsisti ei voi tehdä mitään väärää, joten ikinä ei ole mitään myönnettävää.
Omalle toipumiselle on kuitenkin tärkeää oppia puolustamaan itseään, ja seisomaan sanojensa takana. Ja samalla oppia tunnistamaan ne narsistiset manipulaatiokeinot (esim. se "sinä sait minut tekemään niin"), joilla syyttävä sormi yritetään kääntää itsestä pois. Kun tietää itse olevansa oikeassa JA sisäistää että sillä, mitä joku toinen uskoo, ei ole mitään merkistystä, on jo pitkällä. Ketään muuta ei tarvitse vakuuttaa mistään, ja kenenkään kanssa ei tarvitse olla tekemisissä, jos siitä seuraa enemmän pahaa kuin hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pahinta on se määkivä lakeijoiden lauma, joka jokaisella narskulla aina ympärillään on. :(
Tiedätte varmaan, pari sellaista hyväuskoista hölmöä, jotka uskovat kaiken narsistin värittämän tarinoinnin joko puhtaasti omaa tyhmyyttään tai sitten he itsekin hyötyvät narsistista jotenkin. Joitakin lakeijoitaanhan narsisti palkitsee, useimmiten lupaamalla jotakin hyötyä tulevaisuudessa (joka ei sitten kuitenkaan koskaan ehdi toteutua).
Just nuo lakeijat sotkevat asioita entisestään, puolustelevat narsistin käytöstä, pahentavat uhrin asemaa ja levittävät valheita rikkinäisen puhelimen tavoin.
Pakko kompata. Meillä se pahin lakeija on narsistin suosikkilapsi, eli yksi sisaruksistani. Hänelle narsisti onkin luvannut omaisuutta, talon ja rahaa, tästä mielistelystään. Ja suosikkilapsihan mielistelee, on kaikessa samaa mieltä, osallistuu mustamaalaamiseen jne.
Todellakin on turha odottaa minkäänlaista "kädenojennusta" narsistilta, koska ei hän koe tehneensä vääryyksiä. Itse en ole ottanut lapsuutta puheeksi narsisti-isäni kanssa enkä aio ottaakaan, koska tiedän jo etukäteen, että keskustelu kääntyy minun "vikoihini". Käsittelen lapsuuttani terapiassa ja pikku hiljaa olen irtautunut isäni otteesta. Ja vaikka matka on kesken, olen jo nyt paljon onnellisempi kuin koskaan uskoin, että voisin olla.
On surullista, kun ei ole kannustavia ja rakastavia vanhempia, mutta pitää vaan jaksaa taistella, ettei itsestäni tule narsistivanhempaa. Pääsin tänä keväänä lääkikseen (minulle on koko lapsuuteni toitotettu, ettei minusta ole mihinkään) kun puolisoni tukemana ja kannustamana päätin sinne hakea. Edes tuollaisesta saavutuksesta ei saa minkäänlaista positiivista reaktiota vaan koko aihe on hänen toimestaan sivuutettu :D "Hauskinta" tässä on se, etten nuorempana koskaan edes ajatellut lääkärin uraa, koska ko. narsisti oli tehokkaasti mustamaalannut koko ammattikunnan... Mutta tässä ollaan, onnellisempana kuin koskaan!!!
Ei ollut tarkoitus nyt tässä jauhaa omista surkeista lähtökohdistani. Oli vaan ihanaa löytää täältä kohtalotovereita. Tsemppiä ja iloa ja valoa kaikkien teidän tulevaisuuteen :)
Ei tosiaankaan myönnä.
Voi näennäisesti tehdä jonkinlaisia minimaalisia myönnytyksiä tai vaieta jos huomaa muiden paikallaolijoiden olevan voimakkaasti uhrin puolella. Mutta silloinkaan kyse ei ole myöntämisestä vaan käsikirjoituksen väliaikaisesta muokkaamisesta että narsistin omat kulissit pysyy pystyssä.
Koko narsismihan perustuu siihen, ettei narsistissa voi olla mitään vikaa tai virhettä vaan aina siinä valikoidussa uhrissa.
Vierailija kirjoitti:
Todellakin on turha odottaa minkäänlaista "kädenojennusta" narsistilta, koska ei hän koe tehneensä vääryyksiä. Itse en ole ottanut lapsuutta puheeksi narsisti-isäni kanssa enkä aio ottaakaan, koska tiedän jo etukäteen, että keskustelu kääntyy minun "vikoihini". Käsittelen lapsuuttani terapiassa ja pikku hiljaa olen irtautunut isäni otteesta. Ja vaikka matka on kesken, olen jo nyt paljon onnellisempi kuin koskaan uskoin, että voisin olla.
On surullista, kun ei ole kannustavia ja rakastavia vanhempia, mutta pitää vaan jaksaa taistella, ettei itsestäni tule narsistivanhempaa. Pääsin tänä keväänä lääkikseen (minulle on koko lapsuuteni toitotettu, ettei minusta ole mihinkään) kun puolisoni tukemana ja kannustamana päätin sinne hakea. Edes tuollaisesta saavutuksesta ei saa minkäänlaista positiivista reaktiota vaan koko aihe on hänen toimestaan sivuutettu :D "Hauskinta" tässä on se, etten nuorempana koskaan edes ajatellut lääkärin uraa, koska ko. narsisti oli tehokkaasti mustamaalannut koko ammattikunnan... Mutta tässä ollaan, onnellisempana kuin koskaan!!!
Ei ollut tarkoitus nyt tässä jauhaa omista surkeista lähtökohdistani. Oli vaan ihanaa löytää täältä kohtalotovereita. Tsemppiä ja iloa ja valoa kaikkien teidän tulevaisuuteen :)
Hyvä sinä - miten mahtava juttu tuo lääkis! Suorastaan kyyneleet tuli silmäkulmaan kun luin saavutuksestasi! Toivottavasti opintosi sujuvat hyvin ja jatkat terapiassa asioiden läpikäymistä.
Itselläni hieman samankaltainen tarina, eli isä se narsistinen lyttääjä enkä koskaan muista saaneeni mitään positiivista palautetta mistään tekemästäni. Negatiivista senkin edestä. Se olisi varmaan häneltä itseltään jollakin tavalla pois jos tuhlaisi kehujaan toiseen? Edelleen hän minua kuuluu tutuille ja tuntemattomille haukkuvan ja mustamaalaavan, vaikka ei tiedä elämästäni oikeastaan yhtään mitään.
Olen perheeni (ja itse asiassa koko lähisukuni) korkeimmin koulutettu. Sellainen tyypillinen perfektionistinen "kympin tyttö". Välillä ihmettelen miten olen voinut edes päästä sisälle mihinkään kouluihin kaiken ryöpytyksen jälkeen erityisesti kun huomioi geenieni lähtökohdat. Mitään tukea tai kannustusta ei ole lapsuudenkotoani tullut, kaikki on itse taisteltua. Koska en ymmärtänyt hakeutua terapiaan ajoissa, kärsivät korkeakouluopintoni melkoisesti kun taistelin menneisyyden demoneita ja erilaisia alitajuntaan pureutuneita epävarmuuksia vastaan. Mukaan tuli masennusta, ahdistusta, paniikkihäiriötä, erakoitumistakin...siis ne kaikki vakiot.
Vasta nyt keski-ikäisenä (!!) olen tajunnut, että minä voinkin olla onnellinen ja jopa tyytyväinen itseeni ja omaan elämääni. Siinä ei olekaan mitään väärää, mulla on lupa ja suoranainen velvollisuus siihen. Olen tähän asti tuntenut jotakin epämääräistä syyllisyyttä ja häpeää, siis sitä lapsena minuun väkisin pakotettua narsistin omaa syyllisyyttä ja häpeää jotka hän valjasti minun kannettavakseni.
Varmaan aika harvoin ihminen saa mitään "irti" siitä, että ottaa lapsuudentraumojaan esiin sairaan vanhempansa kanssa. Luulen, että parempi tie olisi ottaa reilu etäisyys äitiin (joko henkinen tai myös konkreettinen), ja hoivata itseään terapeutin ja läheisten ihmissuhteiden avulla. Mitä terapeuttisi sanoo asiasta?
Olen todella pahoillani kokemastasi, ap. Jokainen lapsi ansaitsee turvallisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden.
Ei myönnä. Harva edes kuolinvuoteellaan.
Tilanne on haastava aikuisen lapsen kannalta. Kannattaako katkaista välit täydellisesti vai sietää nieleskellen narsistin sadistista käytöstä koko loppuelämänsä? Menneisyyden traumat seuraavat mukana molemmissa tapauksissa.
Terapiaa suosittelen minäkin. Omaa aikuiselämää ei kannata tuhlata tapahtuneen loputtomaan muistelemiseen. Se on vaikeaa, nimimerkillä: kokemusta on.
Jep, valitettavasti ei myönnä. Itselläni on sama ongelma, pahat traumat lapsuudesta ja olen niitä koittanut ottaa puheeksi. Ei koskaan mitään pahaa ole tapahtunut, minulla on ollut hyvä lapsuus ja me lapset olemme olevinaan äidille se tärkein asia, jos joku koskaan kysyy. Tältä se ei ole koskaan kyllä tuntunut, ja todellisuus on ollut aika erilaista, kuin näissä äidin värittämissä kullanarvokkaissa kuvissa.
Mutta oman itsensä siinä vaan rikkoo, jos koittaa saada narsistia muuttumaan ja myöntämään tekonsa. Heikoilla jäillä narsistien uhrit ovat ja tulevat aina olemaan.
Parempi vaan koittaa jättää ne ihmiset taakseen, rakentaa oma, tasapainoinen elämä ja antaa niiden "rakkaiden sukulaisten" elää siellä haavekuvassaan aivan itsekseen.