Lue keskustelun säännöt.
Miehen kuolema, uusi suhde - liian pianko?
19.06.2016 |
On varmasti yksilöllistä, millon kukakin alottaa uuden suhteen puolison kuoleman jälkeen. Mieheni taisteli pitkään syöpää vastaan ja viimeinen vuosi oli sellainen, että tiedettiin miehen voivan kuolla millon tahansa. Ehti siis jollain tavalla sanoisinko valmistautua hänen kuolemaansa, vaikka kyllä se siitä huolimatta oli tosi vaikeaa aikaa sen jälkeen, kun mies oli oikeasti kuollut.
Mies sanoi useasti kuolinvuoteellaan, että hän toivoo minun jatkavan elämääni ja löytävän uuden miehen itselleni, etten jäisi häntä suremaan moniksi vuosiksi. Itse en uskonut ihan näin nopeasti voivani ihastua toiseen mieheen, mutta niin kuitenkin tapahtui. En varsinaisesti etsinyt mitään, mutta nähtiin ekan kerran harrastukseni parissa ja juteltiin ja tuon jälkeen nähtiin säännöllisesti. Tuo eka tapaaminen tapahtui siis sillon kun mieheni kuolemasta oli noin 8kk. Nyt mieheni kuolemasta on reilu 1,5vuotta ja noin nelisen kuukautta ollaan virallisesti seurusteltu.
Musta tämä on tuntunut hyvältä, mutta lähipiiri ei ole ihan niin lempeästi tähän suhtautunut. Osa on sanonut ihan suoraan, että aloitin suhteen liian pian miehen kuoleman jälkeen, osa on vihjaillut siihen suuntaan ja osasta olen kuullut muilta, että puhuvat tällaista selkäni takana. Monet ovat myös sanoneet, että olen kuulemma hylännyt lapset miehen takia, tämä ei siis todellakaan pidä paikkaansa.
Onko sinusta noin vuosi puolison kuoleman jälkeen liian aikaista alottaa uusi suhde? Jos, niin mikä olisi sinusta "sopiva" aika? Onko edes sellaista?
Kommentit (93)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ettekö te käsitä, että kyllä se surutyö jatkuu edelleen, vaikka seurustelisi uuden miehen kanssa. Kaipaus jää, vaikka eläisi satavuotiaaksi.
Ap:n puolison tahto nimenomaan oli, että puoliso löytäisi uuden suhteen.
Kuitenkin sitä surua ja menettämistä on joutunut käsittelemään jo pitkään ennen toisen kuolemaa.
Kaikkea hyvää sinulle ap!Mulle ainakin on ihan sama apn surutyölle. Hän on aikuinen, ja osannee huolehtia itsestään.
Lapsista olen huolissani.
Tietysti toivon parasta aplle ja hänen lapsilleen, mutta mielestäni nyk. tilanne palvelee vain apn etua.Jos lapsilta kysytään, koska saa seurustella uudestaan, vastaus voi olla: ei koskaan. Viisikymppiset lapsetkin katsovat vielä nyrpeästi, jos vanhempi löytää eron tai puolison kuoleman jälkeen uuden puolison.
Ei todellakaan. Kyllä lapset voivat toipua kuolemasta/erosta jos heille siihen annetaan mahdollisuus. Ei lapsilta mitään lupia kysellä, vaan toimitaan itse niin että se ajaa alaikäisten lasten etua. Jos lapsi on 50-v niin siinähän nyrpistelee. Hieman ero juttu kuin 6- 8 ja 13-v lapset, jotka eivät vielä osaa edes käsitellä tunteitaan. Voivat jopa olla aika messissä, mutta oireilu voi sitten alkaa myöhemmällä iällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaverilla kävi myös kurjasti, että mies kuoli, yllättäen. Tämä halusikin elää iloisen lesken elämää ja ennen hautajaisia kävi ekan kerran paneskelemassa jossain porttikongissa..
Siitä sitten sähähdin hänelle. Mä olen ollut lapsena tuossa tilanteessa, että isä kuoli ja äiti vaan hellusti. Muistan kun kerran oltiin kolme viikkoa keskenämme (kouluikäisiä), äiti reissas munan perässä ja soitteli sentään, että hän laittaa ruokarahaa tilille. No, laittohan se.. Kunnes "rauhoittui" ja toi uuden miehen asumaan meille, vain neljä kuukautta isän kuolemasta.
Tuolla kokemuksella sitten kaveria olen tässä tukenut ja opastanutkin, että älä helvetti nyt pilaa välejä lapsiis! Tuohan räjähti, että hänen lapset ovat pieniä vielä (12v, 14v ja 16v), ne kyllä pärjää, lapset sopeutuu.
1,5 vuotta kuolemasta ja uusi mies on asunut heillä 10 kk. Yhtä tappelua, kännäystä, lasten sortoa, laiminlyöntiä jne.
Sullekin sanoisin saman mitä kaverille. Tee mitä lystät, mutta älä vielä tuo miestä lasten eteen. Edes jutuissas. Lapsilta on kuollut se ainoa isä.
Valitse järkevästi, seurustele rauhassa, anna aikaa itselles ja suhteelle. Kaveri löysi työttömän juopon, kuten äitinikin. Molemmat elättävät miehiään ja kännäävät yhdessä. Siten äitinikin alkoholisoitui, kuten kaverikin kovaa vauhtia.
Kaikkea hyvää aplle ja voimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti otti uuden miehen noin vuosi kuolemasta. Oli ehkä paskin päätös ikinä meidän lasten kannalta. Lapsellekim täytyy antaa aikaa surea ja sopeutua, eikä vaatia jatkamaan onnellista perhe-elämää siitä mihin se edellisen kanssa jäi. Pakottamalla lapsille uutta perhettä altistat heidät mt-ongelmille.
Olet ihan älyttömän itsekäs. Toisaalta ymmärrettävää, sillä tiedostatpa tai et, sinäkin suret edelleen.En tarkoittanut seurustelulla yhdessä asumista. Asutaan molemmat vielä tahoillamme, todennäköisesti hyvinkin pitkään. Mulla on kolme lasta ja miehellä kaksi ja hyvin pitkälle heidän ehdoillaan tämä suhde etenee. Ei ole tarkoitus hypätä yhtäkkiä mihinkään onnelliseen perhe-elämään saman katon alle. On kyllä tehty asioita kaikki yhdessä, mutta hyvin paljon ollaan myös vaan omien lasten kanssa.
ap
Kuitenkin olet jo esitellyt uuden miehen lapsille ja teette juttuja yhdessä. Minusta se ei ole lapsille hyväksi. Heille voi tulla tunne, että äiti on nyt onnellinen ja niin tulee minunkin olla, vaikka isän menetys vaivaisi edelleen.
Minusta olet edelleen itsekäs.Tuolle joka haukkui minua ämmäksi: kiellä niin paljon kuin haluat. Äiti ei voi tietää lapsen tunteista. Kuinka paljon on eroperheitä, joissa lapsi ei saa käsitellä tunteitaan kun toisella/kummallakin vanhemmalla on uudet? Saati sitten kuolemaa. Vuosi on oikeasti todella lyhyt aika. Sanoit itsekin että jokainen suree omaa tahtiaan. Mistä sinä tiedät, mitä tahtia lapset surevat? Osaavatko lapset edes ilmaista suruaan? Patoavatko je tunteitaan, koska eivät halua pahoittaa äidin mieltä?
Miksi äiti saa surra omaan tahtiin, mutta lasten tulee vain sopeutua?Luetko sä edes ap:n vastauksia? Et, sulla on ihan liian kiire paasata omaa tulkintaasi asioista.
Ap ei ole pakottamassa lapsia mihinkään, eikä kieltämässä heidän oikeuttaan surra. Toistan, hän EI ole pakottamassa lapsiaan mihinkään uusperhekuvioihin. Tuo on omaa keksintöäsi, koska edelleen projisoit omaa lapsuuttasi ap:n perheeseen ja kuvittelet tietäväsi, mistä on kyse. Vaikka ap kertoo aivan päinvastaista.
Sinäkö koet omaavasi oikeuden julistaa ventovieraille ihmisille, mikä on sopiva aika surra? Itse juuri totesit, ettet tiedä, miten ap:n lapset surevat. NIMENOMAAN ET TIEDÄ! Ja silti katsot voivasi julistaa, että ap toimii väärin.
Se, mitä minä olen hänen kommenteistaan lukenut, on, että hän on hyvä äiti ja ajattelee lastensa parasta. Sun pitää nyt vaan lähteä siitä, että hän tuntee lapsensa, et sinä.
Sen olisit voinut tuoda kauniisti ja asiallisestikin esille, että "muistathan, että lapset surevat isäänsä mahdollisesti pitkäänkin, varmaan annat heille sen oikeuden".
Itselläni btw on molemmat vanhemmat yhä elossa ja ollaan miehen kanssa eletty yhdessä 29 vuotta. Mutta ystäväpiirissä on sellainenkin nainen, joka ITSE lapsena "hommasi" isälleen uutta vaimoa sen jälkeen kun äitinsä kuoli hänen ollessaan alaluokilla. Että kappas, sun kokemuksesi lapsien tarpeesta surra vuositolkulla ja kammo äidin uutta poikaystävää kohtaan EI olekaan universaali! Joten anna nyt vaan ap:n tulkita itse omien lastensa ajatusmaailmaa, sinä et siihen totta vie netitse kykene!
"Etsi isälleen puolisoa alakouluikäisenä"? Etkö oikeasti kykene näkemään miten sairas tuo kuvio on?
Äidit noin yleensä pyrkivät sjattelemaan lastensa parasta. Se on todella ikävää huomata että äiditkin ovat erehtyväisiä, vaikka muuten hyviä äitejä olisivatkin. Vaikka ap antaisikin mielestään lapsille tilaisuuden käsitellä tunteitaan, lapset eivät välttämättä asiaa niin koe. Kuten tuo esimerkkisi lapsi, hän selvästi koki olevansa vastuussa isänsä onnellisuudesta, ehkä myös halusi lievittää omaa kaipuutaan. Lasten ei tule olla vastuussa vanhempiensa tunteista! Vuosi on niin lyhyt aika, ettei siinä ole mitenkään mahdollista käsitellä niitä menetyksen tunteita mitä lapsi kokee.Ehkä myös spn lähipiiri huomaa että lapset eivät ole valmiita uuteen suhteeseen. Ehkä ap näkee vain sen mitä haluaa nähdä? Tuskin kukaan nyt ihan kiusallaan asiasta mainitsee!
No tämä arvosteleva lähipiiri ei todellakaan tiedä missä vaiheessa lasteni suru on. Nämä, jotka pahimmin arvostelivat ja vetosivat erityisesti siihen, että hylkään lapseni niin he eivät tunne lapsiani millään muotoa. Näkevät heitä korkeintaan kaks kertaa vuodessa muutaman tunnin.
Onneks minä itse tiedän, mikä on oikeasti lapsilleni parhaaksi ja heidän ehdoilla tämä suhde tulee etenemään, ilman kiirettä muuttaa yhteen tmv. Ennemmin luotan ammattilaisiin sen suhteen, että miten toimin lasteni parhaaksi ja etenen suhteessa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti otti uuden miehen noin vuosi kuolemasta. Oli ehkä paskin päätös ikinä meidän lasten kannalta. Lapsellekim täytyy antaa aikaa surea ja sopeutua, eikä vaatia jatkamaan onnellista perhe-elämää siitä mihin se edellisen kanssa jäi. Pakottamalla lapsille uutta perhettä altistat heidät mt-ongelmille.
Olet ihan älyttömän itsekäs. Toisaalta ymmärrettävää, sillä tiedostatpa tai et, sinäkin suret edelleen.Kuinka sä kehtaat? Vi..u, ap EI ole sun äitisi, etkä sä tiedä ap:sta oikeastaan mitään. Silti sulla on otsaa haukkua ap:ta itsekkääksi.
Sinähän ET tiedä, miten ap:n lapset asiaan suhtautuvat. Et edes sitä, minkä ikäisiä he ovat. Saati että ap nyt pakottaisi lapsiaan suhtautumaan miesystävään kuin uuteen isään!Minua ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä joidenkin palstan ÄMMIEN (kaunista nimitystä en sinunlaisistasi halua käyttää) taipumus projisoida oma elämänsä suoraan ventovieraiden elämään ja haukkua heitä kuin muka tietäisivät jotakin, mitä kyseiset ihmiset eivät ole missään sanoneet.
Häpeäisit edes.
Ap:lle sanon, että anna palaa. Suhtaudut lapsiisi ja miesystävääsi varmasti hienosti. Ikävä että sinulla on tuollaisia "ystäviä", jotka katsovat oikeudekseen moralisoida. Keskenkasvuista touhua, koska jokainen ihminen suree omalla tavallaan ja tahdillaan.
Mikä sinuun noin pahasti kolahti?
Minuun "kolahtaa" aina ihmisten ilkeys ja silkka tyhmyys, kun he alkavat tuolla lailla haukkua anonyymisti ihmisiä, joilla on muutenkin ollut ihan tarpeeksi elämässään vastoinkäymisiä.
Se kirjoittaja sanoi apta itsekkääksi. Sinä haukuit häntä ämmäksi.
Kuka haukkuu (anonyymina)?Vastasin aivan tasan samassa tyylilajissa. Kuka kehtaa mennä haukkumaan leskeksi jäänyttä naista itsekkääksi?!!! Varsinkin täysin ilman mitään perusteita.
Ohis, tuntemistani ihmisistä juuri lesket ovat kaikkein itsekkäimpiä. Koska vain heidän tunteillaan ja surullaan tai suremattomuudellaan on merkitystä, ei lasten tai muiden läheisten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti otti uuden miehen noin vuosi kuolemasta. Oli ehkä paskin päätös ikinä meidän lasten kannalta. Lapsellekim täytyy antaa aikaa surea ja sopeutua, eikä vaatia jatkamaan onnellista perhe-elämää siitä mihin se edellisen kanssa jäi. Pakottamalla lapsille uutta perhettä altistat heidät mt-ongelmille.
Olet ihan älyttömän itsekäs. Toisaalta ymmärrettävää, sillä tiedostatpa tai et, sinäkin suret edelleen.Kuinka sä kehtaat? Vi..u, ap EI ole sun äitisi, etkä sä tiedä ap:sta oikeastaan mitään. Silti sulla on otsaa haukkua ap:ta itsekkääksi.
Sinähän ET tiedä, miten ap:n lapset asiaan suhtautuvat. Et edes sitä, minkä ikäisiä he ovat. Saati että ap nyt pakottaisi lapsiaan suhtautumaan miesystävään kuin uuteen isään!Minua ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä joidenkin palstan ÄMMIEN (kaunista nimitystä en sinunlaisistasi halua käyttää) taipumus projisoida oma elämänsä suoraan ventovieraiden elämään ja haukkua heitä kuin muka tietäisivät jotakin, mitä kyseiset ihmiset eivät ole missään sanoneet.
Häpeäisit edes.
Ap:lle sanon, että anna palaa. Suhtaudut lapsiisi ja miesystävääsi varmasti hienosti. Ikävä että sinulla on tuollaisia "ystäviä", jotka katsovat oikeudekseen moralisoida. Keskenkasvuista touhua, koska jokainen ihminen suree omalla tavallaan ja tahdillaan.
Mikä sinuun noin pahasti kolahti?
Minuun "kolahtaa" aina ihmisten ilkeys ja silkka tyhmyys, kun he alkavat tuolla lailla haukkua anonyymisti ihmisiä, joilla on muutenkin ollut ihan tarpeeksi elämässään vastoinkäymisiä.
Se kirjoittaja sanoi apta itsekkääksi. Sinä haukuit häntä ämmäksi.
Kuka haukkuu (anonyymina)?Vastasin aivan tasan samassa tyylilajissa. Kuka kehtaa mennä haukkumaan leskeksi jäänyttä naista itsekkääksi?!!! Varsinkin täysin ilman mitään perusteita.
Mene nyt jo vihdoin ottamaan iltalääkkeesi, ja täyttämään huutomerkkivarastosi. Luoja, mitä sekopäitä tänne joka kerta ankkuroituu HUUTAMAAN aivopierujaan. Turhahan kaltaisillesi on mitään sanoa mutta satuitko naurettavalta raivoamiseltasi huomata että ap k y s y i mielipiteitä. Ei siis pyytänyt aaltoja tai aplodeja vai mielipiteitä, kuvittelisin hänen käsittäneen niitä tulevan puolesta ja vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti otti uuden miehen noin vuosi kuolemasta. Oli ehkä paskin päätös ikinä meidän lasten kannalta. Lapsellekim täytyy antaa aikaa surea ja sopeutua, eikä vaatia jatkamaan onnellista perhe-elämää siitä mihin se edellisen kanssa jäi. Pakottamalla lapsille uutta perhettä altistat heidät mt-ongelmille.
Olet ihan älyttömän itsekäs. Toisaalta ymmärrettävää, sillä tiedostatpa tai et, sinäkin suret edelleen.En tarkoittanut seurustelulla yhdessä asumista. Asutaan molemmat vielä tahoillamme, todennäköisesti hyvinkin pitkään. Mulla on kolme lasta ja miehellä kaksi ja hyvin pitkälle heidän ehdoillaan tämä suhde etenee. Ei ole tarkoitus hypätä yhtäkkiä mihinkään onnelliseen perhe-elämään saman katon alle. On kyllä tehty asioita kaikki yhdessä, mutta hyvin paljon ollaan myös vaan omien lasten kanssa.
ap
Kuitenkin olet jo esitellyt uuden miehen lapsille ja teette juttuja yhdessä. Minusta se ei ole lapsille hyväksi. Heille voi tulla tunne, että äiti on nyt onnellinen ja niin tulee minunkin olla, vaikka isän menetys vaivaisi edelleen.
Minusta olet edelleen itsekäs.Tuolle joka haukkui minua ämmäksi: kiellä niin paljon kuin haluat. Äiti ei voi tietää lapsen tunteista. Kuinka paljon on eroperheitä, joissa lapsi ei saa käsitellä tunteitaan kun toisella/kummallakin vanhemmalla on uudet? Saati sitten kuolemaa. Vuosi on oikeasti todella lyhyt aika. Sanoit itsekin että jokainen suree omaa tahtiaan. Mistä sinä tiedät, mitä tahtia lapset surevat? Osaavatko lapset edes ilmaista suruaan? Patoavatko je tunteitaan, koska eivät halua pahoittaa äidin mieltä?
Miksi äiti saa surra omaan tahtiin, mutta lasten tulee vain sopeutua?Luetko sä edes ap:n vastauksia? Et, sulla on ihan liian kiire paasata omaa tulkintaasi asioista.
Ap ei ole pakottamassa lapsia mihinkään, eikä kieltämässä heidän oikeuttaan surra. Toistan, hän EI ole pakottamassa lapsiaan mihinkään uusperhekuvioihin. Tuo on omaa keksintöäsi, koska edelleen projisoit omaa lapsuuttasi ap:n perheeseen ja kuvittelet tietäväsi, mistä on kyse. Vaikka ap kertoo aivan päinvastaista.
Sinäkö koet omaavasi oikeuden julistaa ventovieraille ihmisille, mikä on sopiva aika surra? Itse juuri totesit, ettet tiedä, miten ap:n lapset surevat. NIMENOMAAN ET TIEDÄ! Ja silti katsot voivasi julistaa, että ap toimii väärin.
Se, mitä minä olen hänen kommenteistaan lukenut, on, että hän on hyvä äiti ja ajattelee lastensa parasta. Sun pitää nyt vaan lähteä siitä, että hän tuntee lapsensa, et sinä.
Sen olisit voinut tuoda kauniisti ja asiallisestikin esille, että "muistathan, että lapset surevat isäänsä mahdollisesti pitkäänkin, varmaan annat heille sen oikeuden".
Itselläni btw on molemmat vanhemmat yhä elossa ja ollaan miehen kanssa eletty yhdessä 29 vuotta. Mutta ystäväpiirissä on sellainenkin nainen, joka ITSE lapsena "hommasi" isälleen uutta vaimoa sen jälkeen kun äitinsä kuoli hänen ollessaan alaluokilla. Että kappas, sun kokemuksesi lapsien tarpeesta surra vuositolkulla ja kammo äidin uutta poikaystävää kohtaan EI olekaan universaali! Joten anna nyt vaan ap:n tulkita itse omien lastensa ajatusmaailmaa, sinä et siihen totta vie netitse kykene!
"Etsi isälleen puolisoa alakouluikäisenä"? Etkö oikeasti kykene näkemään miten sairas tuo kuvio on?
Äidit noin yleensä pyrkivät sjattelemaan lastensa parasta. Se on todella ikävää huomata että äiditkin ovat erehtyväisiä, vaikka muuten hyviä äitejä olisivatkin. Vaikka ap antaisikin mielestään lapsille tilaisuuden käsitellä tunteitaan, lapset eivät välttämättä asiaa niin koe. Kuten tuo esimerkkisi lapsi, hän selvästi koki olevansa vastuussa isänsä onnellisuudesta, ehkä myös halusi lievittää omaa kaipuutaan. Lasten ei tule olla vastuussa vanhempiensa tunteista! Vuosi on niin lyhyt aika, ettei siinä ole mitenkään mahdollista käsitellä niitä menetyksen tunteita mitä lapsi kokee.Ehkä myös spn lähipiiri huomaa että lapset eivät ole valmiita uuteen suhteeseen. Ehkä ap näkee vain sen mitä haluaa nähdä? Tuskin kukaan nyt ihan kiusallaan asiasta mainitsee!
No tämä arvosteleva lähipiiri ei todellakaan tiedä missä vaiheessa lasteni suru on. Nämä, jotka pahimmin arvostelivat ja vetosivat erityisesti siihen, että hylkään lapseni niin he eivät tunne lapsiani millään muotoa. Näkevät heitä korkeintaan kaks kertaa vuodessa muutaman tunnin.
Onneks minä itse tiedän, mikä on oikeasti lapsilleni parhaaksi ja heidän ehdoilla tämä suhde tulee etenemään, ilman kiirettä muuttaa yhteen tmv. Ennemmin luotan ammattilaisiin sen suhteen, että miten toimin lasteni parhaaksi ja etenen suhteessa.
ap
Miksi sitten aloitit koko keskustelun, vieläpä kysymällä liian pianko?!? Ei mitään järkeä jos kerran olet vakaasti sitä mieltä ettei ole liian aikaista. Annamunkaikkikestää.
Vierailija kirjoitti:
Kun olet pitkäänkin kuolevan vieressä raskaita aikoja elänyt, on selvä, että olet helpottunut kun hänen tuskansa ja sinunkin oma tuskasi on ohi. Sitä haluaa vaan unohtaa ikävät muistot. Kun kuolema koskettaa noin läheltä, tajuaa, että omakin elämä on todella lyhyt ja haluaa arvostaa jokaista uutta päivää.
Tuossa tilanteessa on helppo sännätä uuteen suhteeseen, "uuteen onneen", on niin kiire unohtaa, päästä yli raskaasta lähimenneisyydestä ja kova halu elää.
Mutta suru on henkinen matka, se on polku, joka sinun on kuljettava alusta loppuun. Kukaan ei voi ulkoa sinulle määrätä miten kauan se kestää. Mutta sinäkään et voi tietää sitä etukäteen. Surutyössä on useita vaiheita, eikä niitä voi hypätä yli.
Sinulla ja uudella miehelläsi on kummallakin takana menneisyys, sinulla ensimmäisen avioliittosi, miehesi sairaus ja kuolema, hänellä ilmeisesti aikaisempi liitto perhe-elämineen ja eroineen. Kummallakin on vielä lapset noista liitoista eli aika konkreettiset muistutukset menneestä.
Onko yhteinen suhteenne todella aito uusi suhde --- vai oletteko kumpikin paossa menneisyyden taakkaa ja selvittämättömiä asioita?
Sinulle tulee vielä se surutyön vaihe, jossa alat muistella ensimmäistä miestäsi, kuinka tapasitte, miten rakastuitte, kaikki ne ihanat pienet eleet ja äänenpainot, jotka olet muistiisi säilönyt. Tulee myös takautumia siitä minkälaista tulevaisuutta suunnittelitte, ennen kuin yhteinen aikanne äkkiä loppui.
Uudella miehelläsikin voi olla vielä edellisestä suhteesta selvittämättömiä tunteita. Onhan avioliiton loppuminenkin asia, jolla on oma suruaikansa.
Suhteenne jatkon määrittää nyt se, onko suhteessanne vain te kaksi, vai kummittelevatko vielä entiset puolisot ja suhteet mielissänne.
Kyseessä on ihan aito suhde, ei olla paossa kumpikaan menneisyyden taakkaa. Tiedän kyllä erittäin hyvin, että surutyössä on omat vaiheensa.
Työskentelen itse (erityis)lasten parissa, joten tiedän itsekin jo pelkästään ammattini kautta paljon lapsen kehityksestä ym.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti otti uuden miehen noin vuosi kuolemasta. Oli ehkä paskin päätös ikinä meidän lasten kannalta. Lapsellekim täytyy antaa aikaa surea ja sopeutua, eikä vaatia jatkamaan onnellista perhe-elämää siitä mihin se edellisen kanssa jäi. Pakottamalla lapsille uutta perhettä altistat heidät mt-ongelmille.
Olet ihan älyttömän itsekäs. Toisaalta ymmärrettävää, sillä tiedostatpa tai et, sinäkin suret edelleen.En tarkoittanut seurustelulla yhdessä asumista. Asutaan molemmat vielä tahoillamme, todennäköisesti hyvinkin pitkään. Mulla on kolme lasta ja miehellä kaksi ja hyvin pitkälle heidän ehdoillaan tämä suhde etenee. Ei ole tarkoitus hypätä yhtäkkiä mihinkään onnelliseen perhe-elämään saman katon alle. On kyllä tehty asioita kaikki yhdessä, mutta hyvin paljon ollaan myös vaan omien lasten kanssa.
ap
Kuitenkin olet jo esitellyt uuden miehen lapsille ja teette juttuja yhdessä. Minusta se ei ole lapsille hyväksi. Heille voi tulla tunne, että äiti on nyt onnellinen ja niin tulee minunkin olla, vaikka isän menetys vaivaisi edelleen.
Minusta olet edelleen itsekäs.Tuolle joka haukkui minua ämmäksi: kiellä niin paljon kuin haluat. Äiti ei voi tietää lapsen tunteista. Kuinka paljon on eroperheitä, joissa lapsi ei saa käsitellä tunteitaan kun toisella/kummallakin vanhemmalla on uudet? Saati sitten kuolemaa. Vuosi on oikeasti todella lyhyt aika. Sanoit itsekin että jokainen suree omaa tahtiaan. Mistä sinä tiedät, mitä tahtia lapset surevat? Osaavatko lapset edes ilmaista suruaan? Patoavatko je tunteitaan, koska eivät halua pahoittaa äidin mieltä?
Miksi äiti saa surra omaan tahtiin, mutta lasten tulee vain sopeutua?Luetko sä edes ap:n vastauksia? Et, sulla on ihan liian kiire paasata omaa tulkintaasi asioista.
Ap ei ole pakottamassa lapsia mihinkään, eikä kieltämässä heidän oikeuttaan surra. Toistan, hän EI ole pakottamassa lapsiaan mihinkään uusperhekuvioihin. Tuo on omaa keksintöäsi, koska edelleen projisoit omaa lapsuuttasi ap:n perheeseen ja kuvittelet tietäväsi, mistä on kyse. Vaikka ap kertoo aivan päinvastaista.
Sinäkö koet omaavasi oikeuden julistaa ventovieraille ihmisille, mikä on sopiva aika surra? Itse juuri totesit, ettet tiedä, miten ap:n lapset surevat. NIMENOMAAN ET TIEDÄ! Ja silti katsot voivasi julistaa, että ap toimii väärin.
Se, mitä minä olen hänen kommenteistaan lukenut, on, että hän on hyvä äiti ja ajattelee lastensa parasta. Sun pitää nyt vaan lähteä siitä, että hän tuntee lapsensa, et sinä.
Sen olisit voinut tuoda kauniisti ja asiallisestikin esille, että "muistathan, että lapset surevat isäänsä mahdollisesti pitkäänkin, varmaan annat heille sen oikeuden".
Itselläni btw on molemmat vanhemmat yhä elossa ja ollaan miehen kanssa eletty yhdessä 29 vuotta. Mutta ystäväpiirissä on sellainenkin nainen, joka ITSE lapsena "hommasi" isälleen uutta vaimoa sen jälkeen kun äitinsä kuoli hänen ollessaan alaluokilla. Että kappas, sun kokemuksesi lapsien tarpeesta surra vuositolkulla ja kammo äidin uutta poikaystävää kohtaan EI olekaan universaali! Joten anna nyt vaan ap:n tulkita itse omien lastensa ajatusmaailmaa, sinä et siihen totta vie netitse kykene!
"Etsi isälleen puolisoa alakouluikäisenä"? Etkö oikeasti kykene näkemään miten sairas tuo kuvio on?
Äidit noin yleensä pyrkivät sjattelemaan lastensa parasta. Se on todella ikävää huomata että äiditkin ovat erehtyväisiä, vaikka muuten hyviä äitejä olisivatkin. Vaikka ap antaisikin mielestään lapsille tilaisuuden käsitellä tunteitaan, lapset eivät välttämättä asiaa niin koe. Kuten tuo esimerkkisi lapsi, hän selvästi koki olevansa vastuussa isänsä onnellisuudesta, ehkä myös halusi lievittää omaa kaipuutaan. Lasten ei tule olla vastuussa vanhempiensa tunteista! Vuosi on niin lyhyt aika, ettei siinä ole mitenkään mahdollista käsitellä niitä menetyksen tunteita mitä lapsi kokee.Ehkä myös spn lähipiiri huomaa että lapset eivät ole valmiita uuteen suhteeseen. Ehkä ap näkee vain sen mitä haluaa nähdä? Tuskin kukaan nyt ihan kiusallaan asiasta mainitsee!
No tämä arvosteleva lähipiiri ei todellakaan tiedä missä vaiheessa lasteni suru on. Nämä, jotka pahimmin arvostelivat ja vetosivat erityisesti siihen, että hylkään lapseni niin he eivät tunne lapsiani millään muotoa. Näkevät heitä korkeintaan kaks kertaa vuodessa muutaman tunnin.
Onneks minä itse tiedän, mikä on oikeasti lapsilleni parhaaksi ja heidän ehdoilla tämä suhde tulee etenemään, ilman kiirettä muuttaa yhteen tmv. Ennemmin luotan ammattilaisiin sen suhteen, että miten toimin lasteni parhaaksi ja etenen suhteessa.
ap
Tulit siis hakemaan synninpäästöä, ja nyt kun et sitä saanutkaan vetoat ammattilaisiin.
Jotenkin todella ennalta-arvattavaa.
Joku tuossa viisaasti kirjoittikin ettei ole terapeutin homma sanoa sinulle toimitko oikein vain väärin, vaan opastaa sinua toimimaan parhaiten omien valintojesi kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti otti uuden miehen noin vuosi kuolemasta. Oli ehkä paskin päätös ikinä meidän lasten kannalta. Lapsellekim täytyy antaa aikaa surea ja sopeutua, eikä vaatia jatkamaan onnellista perhe-elämää siitä mihin se edellisen kanssa jäi. Pakottamalla lapsille uutta perhettä altistat heidät mt-ongelmille.
Olet ihan älyttömän itsekäs. Toisaalta ymmärrettävää, sillä tiedostatpa tai et, sinäkin suret edelleen.En tarkoittanut seurustelulla yhdessä asumista. Asutaan molemmat vielä tahoillamme, todennäköisesti hyvinkin pitkään. Mulla on kolme lasta ja miehellä kaksi ja hyvin pitkälle heidän ehdoillaan tämä suhde etenee. Ei ole tarkoitus hypätä yhtäkkiä mihinkään onnelliseen perhe-elämään saman katon alle. On kyllä tehty asioita kaikki yhdessä, mutta hyvin paljon ollaan myös vaan omien lasten kanssa.
ap
Kuitenkin olet jo esitellyt uuden miehen lapsille ja teette juttuja yhdessä. Minusta se ei ole lapsille hyväksi. Heille voi tulla tunne, että äiti on nyt onnellinen ja niin tulee minunkin olla, vaikka isän menetys vaivaisi edelleen.
Minusta olet edelleen itsekäs.Tuolle joka haukkui minua ämmäksi: kiellä niin paljon kuin haluat. Äiti ei voi tietää lapsen tunteista. Kuinka paljon on eroperheitä, joissa lapsi ei saa käsitellä tunteitaan kun toisella/kummallakin vanhemmalla on uudet? Saati sitten kuolemaa. Vuosi on oikeasti todella lyhyt aika. Sanoit itsekin että jokainen suree omaa tahtiaan. Mistä sinä tiedät, mitä tahtia lapset surevat? Osaavatko lapset edes ilmaista suruaan? Patoavatko je tunteitaan, koska eivät halua pahoittaa äidin mieltä?
Miksi äiti saa surra omaan tahtiin, mutta lasten tulee vain sopeutua?Luetko sä edes ap:n vastauksia? Et, sulla on ihan liian kiire paasata omaa tulkintaasi asioista.
Ap ei ole pakottamassa lapsia mihinkään, eikä kieltämässä heidän oikeuttaan surra. Toistan, hän EI ole pakottamassa lapsiaan mihinkään uusperhekuvioihin. Tuo on omaa keksintöäsi, koska edelleen projisoit omaa lapsuuttasi ap:n perheeseen ja kuvittelet tietäväsi, mistä on kyse. Vaikka ap kertoo aivan päinvastaista.
Sinäkö koet omaavasi oikeuden julistaa ventovieraille ihmisille, mikä on sopiva aika surra? Itse juuri totesit, ettet tiedä, miten ap:n lapset surevat. NIMENOMAAN ET TIEDÄ! Ja silti katsot voivasi julistaa, että ap toimii väärin.
Se, mitä minä olen hänen kommenteistaan lukenut, on, että hän on hyvä äiti ja ajattelee lastensa parasta. Sun pitää nyt vaan lähteä siitä, että hän tuntee lapsensa, et sinä.
Sen olisit voinut tuoda kauniisti ja asiallisestikin esille, että "muistathan, että lapset surevat isäänsä mahdollisesti pitkäänkin, varmaan annat heille sen oikeuden".
Itselläni btw on molemmat vanhemmat yhä elossa ja ollaan miehen kanssa eletty yhdessä 29 vuotta. Mutta ystäväpiirissä on sellainenkin nainen, joka ITSE lapsena "hommasi" isälleen uutta vaimoa sen jälkeen kun äitinsä kuoli hänen ollessaan alaluokilla. Että kappas, sun kokemuksesi lapsien tarpeesta surra vuositolkulla ja kammo äidin uutta poikaystävää kohtaan EI olekaan universaali! Joten anna nyt vaan ap:n tulkita itse omien lastensa ajatusmaailmaa, sinä et siihen totta vie netitse kykene!
"Etsi isälleen puolisoa alakouluikäisenä"? Etkö oikeasti kykene näkemään miten sairas tuo kuvio on?
Äidit noin yleensä pyrkivät sjattelemaan lastensa parasta. Se on todella ikävää huomata että äiditkin ovat erehtyväisiä, vaikka muuten hyviä äitejä olisivatkin. Vaikka ap antaisikin mielestään lapsille tilaisuuden käsitellä tunteitaan, lapset eivät välttämättä asiaa niin koe. Kuten tuo esimerkkisi lapsi, hän selvästi koki olevansa vastuussa isänsä onnellisuudesta, ehkä myös halusi lievittää omaa kaipuutaan. Lasten ei tule olla vastuussa vanhempiensa tunteista! Vuosi on niin lyhyt aika, ettei siinä ole mitenkään mahdollista käsitellä niitä menetyksen tunteita mitä lapsi kokee.Ehkä myös spn lähipiiri huomaa että lapset eivät ole valmiita uuteen suhteeseen. Ehkä ap näkee vain sen mitä haluaa nähdä? Tuskin kukaan nyt ihan kiusallaan asiasta mainitsee!
No tämä arvosteleva lähipiiri ei todellakaan tiedä missä vaiheessa lasteni suru on. Nämä, jotka pahimmin arvostelivat ja vetosivat erityisesti siihen, että hylkään lapseni niin he eivät tunne lapsiani millään muotoa. Näkevät heitä korkeintaan kaks kertaa vuodessa muutaman tunnin.
Onneks minä itse tiedän, mikä on oikeasti lapsilleni parhaaksi ja heidän ehdoilla tämä suhde tulee etenemään, ilman kiirettä muuttaa yhteen tmv. Ennemmin luotan ammattilaisiin sen suhteen, että miten toimin lasteni parhaaksi ja etenen suhteessa.
ap
Miksi sitten aloitit koko keskustelun, vieläpä kysymällä liian pianko?!? Ei mitään järkeä jos kerran olet vakaasti sitä mieltä ettei ole liian aikaista. Annamunkaikkikestää.
No halusin purkaa jonnekin ajatuksiani ja kuulla onko jotain ns. yleistä mielipidettä millon puolison kuoleman jälkeen on ok alottaa uusi suhde.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun olet pitkäänkin kuolevan vieressä raskaita aikoja elänyt, on selvä, että olet helpottunut kun hänen tuskansa ja sinunkin oma tuskasi on ohi. Sitä haluaa vaan unohtaa ikävät muistot. Kun kuolema koskettaa noin läheltä, tajuaa, että omakin elämä on todella lyhyt ja haluaa arvostaa jokaista uutta päivää.
Tuossa tilanteessa on helppo sännätä uuteen suhteeseen, "uuteen onneen", on niin kiire unohtaa, päästä yli raskaasta lähimenneisyydestä ja kova halu elää.
Mutta suru on henkinen matka, se on polku, joka sinun on kuljettava alusta loppuun. Kukaan ei voi ulkoa sinulle määrätä miten kauan se kestää. Mutta sinäkään et voi tietää sitä etukäteen. Surutyössä on useita vaiheita, eikä niitä voi hypätä yli.
Sinulla ja uudella miehelläsi on kummallakin takana menneisyys, sinulla ensimmäisen avioliittosi, miehesi sairaus ja kuolema, hänellä ilmeisesti aikaisempi liitto perhe-elämineen ja eroineen. Kummallakin on vielä lapset noista liitoista eli aika konkreettiset muistutukset menneestä.
Onko yhteinen suhteenne todella aito uusi suhde --- vai oletteko kumpikin paossa menneisyyden taakkaa ja selvittämättömiä asioita?
Sinulle tulee vielä se surutyön vaihe, jossa alat muistella ensimmäistä miestäsi, kuinka tapasitte, miten rakastuitte, kaikki ne ihanat pienet eleet ja äänenpainot, jotka olet muistiisi säilönyt. Tulee myös takautumia siitä minkälaista tulevaisuutta suunnittelitte, ennen kuin yhteinen aikanne äkkiä loppui.
Uudella miehelläsikin voi olla vielä edellisestä suhteesta selvittämättömiä tunteita. Onhan avioliiton loppuminenkin asia, jolla on oma suruaikansa.
Suhteenne jatkon määrittää nyt se, onko suhteessanne vain te kaksi, vai kummittelevatko vielä entiset puolisot ja suhteet mielissänne.
Kyseessä on ihan aito suhde, ei olla paossa kumpikaan menneisyyden taakkaa. Tiedän kyllä erittäin hyvin, että surutyössä on omat vaiheensa.
Työskentelen itse (erityis)lasten parissa, joten tiedän itsekin jo pelkästään ammattini kautta paljon lapsen kehityksestä ym.
ap
Ja nyt oikeuttelet omaa käytöstäsi auktoriteetteihin vedoten.
Jos sinulla ei olisi lapsia, olisit vapaa tekemään ihan mitä vittua haluaisit. Sinulla kuitenkin on, ja sen mukana tulee vastuu toimia lasten edun mukaisesti. Vaikka kuinka yrität vääntää ja kääntää, tuo suhde EI OLE lasten edun mukainen. Se on sinun etusi mukainen. Sen näkee jo lähipiirisi ikkunan takaa. Kaikki eivät edes varmasti kehtaa sanoa sitä sinulle!
Älä nyt vain mene sen vuoksi katkomaan välejä näihin ihmisiin.
Jospa nyt hetken katsoisit tilannettasi ulkopuolisen silmin, voisit havaita että näissä vastaan-kommenteissa todellakin on perää. Mieti myös sitä, kuinka tuhoisan mallin opetat lapsille! Kun tulee kuolema, ero tjsp suru käsitellään hommaamalla uusi kumppani. Halusit tai et, tällaisen mallin lapset saavat.
Pakko muuten sanoa näihin kasten kanssa työskentelevin: näissä tapauksissa valitettavan usein suutarin lapsilla ei ole kenkiä.
Täällä kyllä idiootteja riittää. Kuvitellaan, että tiedetään tuntemattoman asiat paremmin ja leimataan paskaks ja itsekkääks äidiks, kun edes kehtaa yrittää elää miehensä kuoltua.
Mun äitini kuoli syöpään kun minä olin 14v ja sisarukseni 12v ja 7v. Äitini kuolemaa edelsi vuosien syöpähoidot ja lopussa vaan odotettiin millon äiti kuolee. Isäni löysi uuden reilu vuosi äitini kuolemasta. Aluksi se vähän hämmensi, mutta koskaan en kokenut (eikä sisaruksenikaan), ettei meillä ois ollut oikeutta surra äitiämme. Isämme oli aivan loistavasti läsnä ja tukena, vaikka hänellä uusi nainen olikin.
Turha tulla aukomaan päätään, jos ei asiasta oikeasti mitään tiedä tai osaa edes yrittää eläytyä toisen asemaan. Kaikki ei todellakaan ole itsekkäitä, vaikka alottaiskin uuden suhteen lyhyehkön ajan päästä puolison kuolemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ottaisi uutta miestä ennen kuin lapset on aikuisia. Oli syy sitten se että mieheni kuolisi tai eroaisimme. Olen itse kasvanut sotkuisten uusioperheiden viidakossa ja sellaista en haluaisi omille lapsilleni. Keskittyisin sitten lapsiini. Kyllä ehtisin sitten "elää" myöhemminkin jos niin on suotu. Lesket ja katkerasti eronneet on itsekästä porukkaa, komppaan tätä. Etenkin eronneet, heilläon kiire näyttää exälleen että hekin löytävät uuden onnen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äiti otti uuden miehen noin vuosi kuolemasta. Oli ehkä paskin päätös ikinä meidän lasten kannalta. Lapsellekim täytyy antaa aikaa surea ja sopeutua, eikä vaatia jatkamaan onnellista perhe-elämää siitä mihin se edellisen kanssa jäi. Pakottamalla lapsille uutta perhettä altistat heidät mt-ongelmille.
Olet ihan älyttömän itsekäs. Toisaalta ymmärrettävää, sillä tiedostatpa tai et, sinäkin suret edelleen.En tarkoittanut seurustelulla yhdessä asumista. Asutaan molemmat vielä tahoillamme, todennäköisesti hyvinkin pitkään. Mulla on kolme lasta ja miehellä kaksi ja hyvin pitkälle heidän ehdoillaan tämä suhde etenee. Ei ole tarkoitus hypätä yhtäkkiä mihinkään onnelliseen perhe-elämään saman katon alle. On kyllä tehty asioita kaikki yhdessä, mutta hyvin paljon ollaan myös vaan omien lasten kanssa.
ap
Kuitenkin olet jo esitellyt uuden miehen lapsille ja teette juttuja yhdessä. Minusta se ei ole lapsille hyväksi. Heille voi tulla tunne, että äiti on nyt onnellinen ja niin tulee minunkin olla, vaikka isän menetys vaivaisi edelleen.
Minusta olet edelleen itsekäs.Tuolle joka haukkui minua ämmäksi: kiellä niin paljon kuin haluat. Äiti ei voi tietää lapsen tunteista. Kuinka paljon on eroperheitä, joissa lapsi ei saa käsitellä tunteitaan kun toisella/kummallakin vanhemmalla on uudet? Saati sitten kuolemaa. Vuosi on oikeasti todella lyhyt aika. Sanoit itsekin että jokainen suree omaa tahtiaan. Mistä sinä tiedät, mitä tahtia lapset surevat? Osaavatko lapset edes ilmaista suruaan? Patoavatko je tunteitaan, koska eivät halua pahoittaa äidin mieltä?
Miksi äiti saa surra omaan tahtiin, mutta lasten tulee vain sopeutua?Luetko sä edes ap:n vastauksia? Et, sulla on ihan liian kiire paasata omaa tulkintaasi asioista.
Ap ei ole pakottamassa lapsia mihinkään, eikä kieltämässä heidän oikeuttaan surra. Toistan, hän EI ole pakottamassa lapsiaan mihinkään uusperhekuvioihin. Tuo on omaa keksintöäsi, koska edelleen projisoit omaa lapsuuttasi ap:n perheeseen ja kuvittelet tietäväsi, mistä on kyse. Vaikka ap kertoo aivan päinvastaista.
Sinäkö koet omaavasi oikeuden julistaa ventovieraille ihmisille, mikä on sopiva aika surra? Itse juuri totesit, ettet tiedä, miten ap:n lapset surevat. NIMENOMAAN ET TIEDÄ! Ja silti katsot voivasi julistaa, että ap toimii väärin.
Se, mitä minä olen hänen kommenteistaan lukenut, on, että hän on hyvä äiti ja ajattelee lastensa parasta. Sun pitää nyt vaan lähteä siitä, että hän tuntee lapsensa, et sinä.
Sen olisit voinut tuoda kauniisti ja asiallisestikin esille, että "muistathan, että lapset surevat isäänsä mahdollisesti pitkäänkin, varmaan annat heille sen oikeuden".
Itselläni btw on molemmat vanhemmat yhä elossa ja ollaan miehen kanssa eletty yhdessä 29 vuotta. Mutta ystäväpiirissä on sellainenkin nainen, joka ITSE lapsena "hommasi" isälleen uutta vaimoa sen jälkeen kun äitinsä kuoli hänen ollessaan alaluokilla. Että kappas, sun kokemuksesi lapsien tarpeesta surra vuositolkulla ja kammo äidin uutta poikaystävää kohtaan EI olekaan universaali! Joten anna nyt vaan ap:n tulkita itse omien lastensa ajatusmaailmaa, sinä et siihen totta vie netitse kykene!
"Etsi isälleen puolisoa alakouluikäisenä"? Etkö oikeasti kykene näkemään miten sairas tuo kuvio on?
Äidit noin yleensä pyrkivät sjattelemaan lastensa parasta. Se on todella ikävää huomata että äiditkin ovat erehtyväisiä, vaikka muuten hyviä äitejä olisivatkin. Vaikka ap antaisikin mielestään lapsille tilaisuuden käsitellä tunteitaan, lapset eivät välttämättä asiaa niin koe. Kuten tuo esimerkkisi lapsi, hän selvästi koki olevansa vastuussa isänsä onnellisuudesta, ehkä myös halusi lievittää omaa kaipuutaan. Lasten ei tule olla vastuussa vanhempiensa tunteista! Vuosi on niin lyhyt aika, ettei siinä ole mitenkään mahdollista käsitellä niitä menetyksen tunteita mitä lapsi kokee.Ehkä myös spn lähipiiri huomaa että lapset eivät ole valmiita uuteen suhteeseen. Ehkä ap näkee vain sen mitä haluaa nähdä? Tuskin kukaan nyt ihan kiusallaan asiasta mainitsee!
No tämä arvosteleva lähipiiri ei todellakaan tiedä missä vaiheessa lasteni suru on. Nämä, jotka pahimmin arvostelivat ja vetosivat erityisesti siihen, että hylkään lapseni niin he eivät tunne lapsiani millään muotoa. Näkevät heitä korkeintaan kaks kertaa vuodessa muutaman tunnin.
Onneks minä itse tiedän, mikä on oikeasti lapsilleni parhaaksi ja heidän ehdoilla tämä suhde tulee etenemään, ilman kiirettä muuttaa yhteen tmv. Ennemmin luotan ammattilaisiin sen suhteen, että miten toimin lasteni parhaaksi ja etenen suhteessa.
ap
Miksi sitten aloitit koko keskustelun, vieläpä kysymällä liian pianko?!? Ei mitään järkeä jos kerran olet vakaasti sitä mieltä ettei ole liian aikaista. Annamunkaikkikestää.
No halusin purkaa jonnekin ajatuksiani ja kuulla onko jotain ns. yleistä mielipidettä millon puolison kuoleman jälkeen on ok alottaa uusi suhde.
ap
Mitäs nyt kun et saanutkaan täyttä synninpäästöä? Homma jatkuu samaan tapaan?
Huomioi, että vaikka peukuttajat ovat puolellasi, he eivät ole vaivautuneet asiaa pohtimaan sen kummemmin. Tietysti äkkiseltään aikuinen ihminen on vapaa toimimaan oman tahtonsa mukaan.
Vastauksissa kuitenkin pureudutaan vähän pintaa syvemmälle. Koska sulla todellakin on ne lapset, nuo tuntevat ihanat oliot, jotka ovat myös oikeutettuja parhaisiin mahdollisiin lähtökohtiin aikuisuutta ajatellen.
Isää et voi tuoda takaisin, häntä et voi korvata. Mutta voit antaa lapsille tilaa, aikaa ja tukea ilman että heidän tarvitsee samaan aikaan pohtia uutta suhdettasi.
Tosin ihan rehellisyyden nimissä sinä, ap, vaikutat ihmiseltä joka katkeroituu jos asetat lapset tässä asiassa etusijalle. Niin kovasti puolustelet toimintaasi: niin kovasti ja moninaisin keinoin väität vastaan. Koetko, että joudut luopumaan onnestasi lasten tähden?
Ymmärrätkö, että panostamalla nyt vain ja ainoastaan lapsiin ja heidän hyvinvointiinsa, panostat samalla omaan onnelliseen tulevaisuuteesi?
Mt-ongelmaisen lapsen äidin elämä ei nimittäin ole herkkua. Saati sitten päihdeongelmaisen lapsen äidin elämä. En nyt väitä, että jatkamalla suhdetta lapsesi ajautuvat jompaan kumpaan tilanteeseen. Sanon vain, että jatkamalla suhdetta altistat lapsesi näille ongelmille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vittu täällä on hienoa porukkaa, jotka koskaan ei eroa, joudu leskeksi ja ainakaan koskaan rakastu uudelleen. Ilman elämänkokemusta on näämmä helppo huudella. Ap tsempit, t: toinen leski.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kyllä idiootteja riittää. Kuvitellaan, että tiedetään tuntemattoman asiat paremmin ja leimataan paskaks ja itsekkääks äidiks, kun edes kehtaa yrittää elää miehensä kuoltua.
Mun äitini kuoli syöpään kun minä olin 14v ja sisarukseni 12v ja 7v. Äitini kuolemaa edelsi vuosien syöpähoidot ja lopussa vaan odotettiin millon äiti kuolee. Isäni löysi uuden reilu vuosi äitini kuolemasta. Aluksi se vähän hämmensi, mutta koskaan en kokenut (eikä sisaruksenikaan), ettei meillä ois ollut oikeutta surra äitiämme. Isämme oli aivan loistavasti läsnä ja tukena, vaikka hänellä uusi nainen olikin.
Turha tulla aukomaan päätään, jos ei asiasta oikeasti mitään tiedä tai osaa edes yrittää eläytyä toisen asemaan. Kaikki ei todellakaan ole itsekkäitä, vaikka alottaiskin uuden suhteen lyhyehkön ajan päästä puolison kuolemasta.
Jännä, että nämä apn puolustelijat ovat itse niitä pahimpia haukkujia.
Heh, ei tainnut kovin kummoinen menetys olla, kun jo muutaman kuukauden päästä toinen mies saa perhoset vatsaan. Ei siinä mitään pahaa ole, mutta ihmetyttää vain, miksi ap oli niin pitkään suhteessa, jossa toinen on noin helposti korvattavissa tasokkaammalla tapauksella?
Oletteko panneet merkille, miten eri tavoin nais- ja miesleskiin suhtaudutaan? Naisen pitäisi jäädä jopa useaksi vuodeksi neljän seinän sisään, mitä nyt töissä ja ruokakaupassa käy. Muu aika pitäisi istua ja surren muistella edesmennyttä puolisoaan. Miehiä taas oikein kannustetaan lähtemään ihmisten ilmoille ja etsimään seuraa. Nämä asenteet ovat vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen takaa. Useimmiten juuri vaimo kuoli nuorena ja jätti jälkeensä lapsilauman. Sille oli löydettävä uusi äiti mahdollisimman pian. Miehet eivät osanneet kotihommia edes sen verran kuin nykyään. Isoisäni isä oli kahdesti naimisissa. Ensimmäinen vaimo kuoli helmikuussa samana päivänä neljän päivän ikäisen pojan kanssa. Jo saman vuoden marraskuussa mies vei vihille uuden vaimon, tutun tosin, nimittäin vaimovainajansa nuoremman sisaren. Ja lapsilauma jatkoi kasvamistaan. Kun syntymäaikoja tarkastelee, ei huomaa, milloin vaimo on vaihtunut. Entäpä jos vaimo olisi jäänyt yksin lasten kanssa. Luultavasti hän olisi joutunut pois torpasta piiaksi johonkin isoon taloon ja lapset ruokolle kuka minnekin. Nyt onneksi eletään erilaista aikaa.
Älä välitä ap muiden puheista. Parisuhteessa elänyt terve ihminen kaipaa toista vierelleen. Ihmisen ikävä voi olla suurikin puolison pitkän sairauden jälkeen. Edetkää pienin askelin lasten ehdoilla. Teitä on kaksi pakettia, sinä lapsinesi ja mies lapsineen. Paketit ovat jakamattomia eli otetaan kaikki tai ei ketään. Kun vanhempia on enää yksi, on pidettävä huoli, että lapset eivät kadota sitä viimeistäkin. Moni lapsi pelkää toisenkin vanhemman menetystä. Lapsi ei saa tuntea tulevansa hylätyksi uuden kumppanin takia.
Vierailija kirjoitti:
Vittu täällä on hienoa porukkaa, jotka koskaan ei eroa, joudu leskeksi ja ainakaan koskaan rakastu uudelleen. Ilman elämänkokemusta on näämmä helppo huudella. Ap tsempit, t: toinen leski.
Juu täällä näyttää olevan kaikilla kaikki aina hyvin tai ainakin väittävät, että toimisivat toisin, koska se olis muka parempi niin. Jos joku kehtaa kertoa löytäneensä onnen eikä sure puolisoaan vuosia niin eihän sellainen käy päinsä!
Vierailija kirjoitti:
Vittu täällä on hienoa porukkaa, jotka koskaan ei eroa, joudu leskeksi ja ainakaan koskaan rakastu uudelleen. Ilman elämänkokemusta on näämmä helppo huudella. Ap tsempit, t: toinen leski.
Täällä on monella kokemusta tästä lapsen näkökulmasta.
Ovatko sinusta nämä lapsena toisen vanhemman menettäneet itsekkäitä, kun olisivat halunneet käsitellä menetyksen rauhassa? Ovatko he itsekkäitä, kun he ovat joutuneet peittämään omat tunteensa jotta näkisivät äitinsä onnellisena?
Ei leskenä olo helppoa ole, ei todellakaan. On varmasti yksinäistä, rankkaa.
Vanhemmaksi ryhtyessä on kuitenkin tiedostettava, että näin voi käydä. Vanhemman on asetettava lapset etusijalle, eteenkin kun kyse on selvästi alaikäisistä lapsista.
Juu, joskus ennen vanhaan. Aikoinaan, kun lähdin äitini kanssa hakemaan isääni sairaalasta kappeliin ja pahoittelin, kun ei ollut kuin tummemman vihreä jakkupuku päällä, musta oli vielä kaupassa, niin äitini tokaisi, että "ei sitä vaatteilla surra". Tämä aivan ot.