Lue keskustelun säännöt.
Kirjailija Henna Helmi Heinosen kirja "Sairauden voittamat" ja totaalinen ärtymys!
16.06.2016 |
Opintoihini liittyen lainasin kirjastosta ison pinon aiheeseen liittyviä kirjoja,ja tämänkin oli eksynyt joukkoon.Eilen sen luin,ja harvoin ärryn mistään kirjasta näin paljon.Enkä tarkoita ns. hyvää ärtymystä,jolloin kirja herättää ristiriitaisia ajatuksia tai pakottaa tutkimaan omia ajatuksia aiheesta,vaan täysin pöyristynyttä oloa,miten tämä kirja on edes julkaistu,saatika sitten kehdattu kirjoittaa.
Teos siis kertoo H:n vanhempien kuolemsta melko lyhyen ajan sisällä,ja tarkoitus on kuvata tapahtumia ja ajatuksia tuolloin.Käytännön toteutus on äärimmäisen itsekeskeistä kerrontaa jonka päähenkilönä on sairauden voittamien sijaan kirjoittaja suurimpana kärsijänä.
Järkyttäviä esimerkkejä on monia,mutta äitinsä syöpähoitojen aikana kokee suurta vääryyttä kun solunsalpaajahoidoista väsynyt äiti ei muista tarpeeksi kysellä hänen lastensa kuulumisia, tai lähettää lahjoja. Isänsä kuolemaa toivoo lähes koko sairauden ajan,ja muistaa isälleen monesti sanoa että kannattaako solusalpaajahoitoja ottaa.Periaatteessa noita onkin hyvä pohtia (oireiden suhde apuun),mutta kun perintökin on jaettu jo hyvissä ajoin ennen poisnukkumista tuo kuulostaa lähinnä härskiltä.
Veljensä Panun haukkuu kirjassa useaan otteeseen monin eri tavoin,nostaen itsensä Seinäjoeltä Helsinkiin etätukea antavana vastuunkantajana. Ilmeisesti eivät ole juuri väleissä (no wonder),mutta tässä teoksessa on suuri osuus tätä lähimmäisten julmaa pilkkaamista ja yksityiselämää koskevia tietoja joiden julkistamista pidän hyvin kyseenalaisena.Anoppinsa haukkuu moneen otteeseen,ei hoida tarpeeksi heidän lapsiaan,ja erityisesti mainittuna että tekee ruokaa puolivalmisteista,ja lapsenlapsien kokee kärsivän tästä,asiasta on huomauttanutkin.
Lapsia on kirjan teon aikana kolme,ja neljäs tulossa,marisee koko ajan kun joutuu heitä hoitamaan,viemään treeneihin ym.,ja haukkuu naapurit kun eivät ole älynneet hänelle tarjota apua. Erikseen haukkuu jonkun tuttavan lapsen,jonka piti tulla viihdyttämään (näillä sanoilla) hänen omaa sairastavaa lastaan mutta oli valinnut uimisen toisen lapsen kanssa.
Lääkärit ja hoitajat haukuu jokaisessa hoitopaikassa,luonnollisesti.
Rahapulaa valittelee lähes joka luvussa,sairaita vanhempiaan ei esimerkiksi ole varaa lähteä junalla katsomaan Helsinkiin,mutta seuraavassa luvussa ajavat hakemaan 500 kilometriä uutta koiraa,kun vanha on sairas. Tähän väliin valitusta,kun ei saa opetettua tätä pentua sisäsiistiksi.
Haukkuu Anja Snellmannin jostain tuntemattomasta syystä, H:n mielestä tämä on kirjoittanut hänestä kirjan ja toisaalta tästä riemuitsee,mutta kuitenkin pilkkaa.
Kirjassa kirjoittajan isäkin moneen otteeseen syyttää manipuloijaksi,ja se kuva itsellenikin piirtyy.Samoin välittyy täysi itsekeskeisyys,epävakaus,epätoivoinen hallinnan ja pätemisen tarve.Ihan järkyttävää,kirjoittaa kirja jolla "ratsastaa" vanhempiensa kuolemalla mikä on syy kirjoittaa kirja loukatakseen muita.En suosittele!
Kommentit (50)
Tavallaan tuo kuulostaa aika hyvältä - kerrankin joku, joka uskaltaa oikeasti puhua myös niistä itsekkäistä tunteistaan tilanteessa, jossa ei ole itse se kärsijä ja siksi odotettaisiin jatkuvaa aikuismaisuutta, venymistä ja omien tarpeiden sivuuttamista. Omaelämänkerralliset(kin) kirjat voivat sisältää myös liioittelua, jotain voidaan tietoisesti jättää kertomatta ja se mitä kerrotaan ja mitä ei on aina valinta sekin. Vaikea ottaa kantaa kun en ole kirjaa lukenut, mutta jos kirja tosiaan on tuollainen raadollinen paljastuskirja salatuista tunteista, niin tämä keskusteluhan on oiva osoitus, että kirjalle oli kysyntää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kirja tulee lähelle, koskettaa ja päästää lukijan myötäelämään odotusta, epätoivoa, surua, tuskaa, kaikkea sitä mitä sairastuneiden ja heidän omaistensa elämään kuuluu - onnen hetkiäkin, koska elämän on jatkuttava ja arjen rullattava silloinkin, kun sen tukipilarit ovat vähä vähältä murtumassa.Henna Helmi Heinonen on Seinäjoella asuva viiden lapsen äiti ja psykologi. Hänen aikuisille suunnattu esikoisromaaninsa Veljen vaimo ilmestyi 2011. Hänet tunnetaan myös nuorille suunnatuista taitoluisteluaiheisista Miisa-kirjoistaan."
https://www.adlibris.com/fi/kirja/sairauden-voittamat-9789513184735
Miten av-mamma sitten olisi kirjoittanut kyseisen kirjan?
Tämä av-mamma,olisi jättänyt kirjastaan pois veljensä ja appivanhempiensa haukkumisen,joka tapahtuu läpinäkyvästi kirjan varjossa ja osin oikeilla nimillä, ilman että heillä olisi mahdollisuutta puolustautua. Myös lääkäreiden ja hoitajien oikeillä nimillä puhuminen on mielestäni väärin, he tekevät työtään, eikä tämäntyyppisissä kirjoissa yleensä keskitytä arvostelemaan ihmisiä työssään, tai korkeintaan nimettöminä. Ehkä H on kysynyt heiltä luvan.
Olisin myös miettinyt, hankinko useita lapsia ja eläimiä, jos vanhempien kuolemasta kertovassa kirjassa suurin osa olisi omien, tekemättömien töiden listausta ja arjen sankaruuden julistamista. Varsinkin kun kyseinen daami ei siis osallistunut vanhempiensa sairastuessa heidän arkeensa sairaalassa tai kotona, vaan ohjaili asioita Seinäjoeltä käsin, jopa niin paljon että he eivät ajoittain halunneet näitä päivittäisiä puheluita ja kuunnella hänen kertomuksiaan lasten sairasteluista-se oikeus on kenellä tahansa.
Kirjahan saa olla kirjoittajansa näköinen, mutta kun tätä kirjaa markkinoidaan hieman eri tarkoitukseen ja eri asioilla mitä varsinainen toteutus. Tämä on kirjoittajan kuvaus siitä, miten epäreilua on hänelle, että muut sairastuneet sairastuvat, ja näin ollen hänellä jää lapsehoitoapua ja lapsilta lahjoja saamatta, näin kärjistettynä.
..eikä tässä ole hirveästi salattuja tunteita tai omaa venymistä, ensimmäistä oli kaikki laatuaan esillä ja venymistä ei kahdella junamatkalla voi sanoa tapahtuneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis, minkä Snellmanin kirjan H arvelee kertovan itsestään. Olen ne kaikki lukenut lukuunottamatta Hjalliksesta kertovaa, enkä millään kyllä keksi.
Mikä kirja kertoo Hjalliksesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
IKas, kun osuikin silmiini tämä teksti. Olen loppupuolella kyseistä kirjaa ja selittämättömällä tavalla minua on ärsyttänyt kaiken aikaa lukiessani. Luettavakseni tämän otin ihan perustellusta syystä, että syöpätaisteluista voidaan kertoa myös hävittyinä. Toisaalta itselläni taustalla samat asiat. Vanhempani menehtyivät hieman kirjan henkilöitä vanhempina vajaan kolmen vuoden sisällä syöpään. Itselläni tapauksista jo aikaa, mutta varsinkin isän menetys oli tuskallista, koska hän oli niin äärettömän tärkeä ja ainoa oikea ymmärtäjä autistiselle pojalleni. Nuoremman poikani piti varttua melkein veljensä varjossa ja hautaan asti kannan asiasta syyllisyyttä, vaikka kasvatustyö ansiotyön ohessa yksinhuoltajana oli haastavaa. Silti en tällaista uhrautujan viittaa olisi ikinä itselleni voinut sovittaa (en toki olisi ansainnutkaan. En juuri vanhempieni eteen voinut tehdä mitään). Sisareni sitä vastoin ison perheensä kanssa valittamatta hoiti molempia ja lähellä asuvana se jotenkin onnistuikin.Hänkin odotti äidin sairauden aikaan neljättä lastaan. Koskaan, en koskaan kuullut hänen vaativan huomiota lapsilleen tai itselleen. Juuri nämä mainitsemasi asiat Hennan kirjassa ärsyttävät ja tuota Anja S-juttua en ymmärtänyt yhtään. Hänhän hakemalla hakee huomiota itselleen ja koko kirja tuntuu olevan ylistystä MINUN uhrautuvaisuudestani ja hoivaamisesta! En vaan osannut tavallasi pukea sanoiksi, mikä on juuri SE asia, mikä tässä kirjassa eniten ärsyttää. Tuota koiranhakureissua ällistelin minäkin. Kerrotussa rahatilanteessa ei olisi luullut tuollaisen reissun olevan kovinkaan tärkeää. Kirjaa aloittaessani kuvittelin lukevani tarinan vanhempien tuntemuksista ja tyttären selvitymisestä tilanteessa. Olihan tässä sitäkin, mutta lähinnä tämä oli ylistyslaulu naisesta, joka uhrautuu kuolevien vanhempien hyväksi, vaikkeivat nämä ymmärrä häntä eikä hänen ihmeellisiä lapsiaan. Kaikki muutkin ihmiset käyttäytyvät käsittämättömän ikävästi tajuamatta häntä ja hänen jaloa luonnettaan. Puhumattakaan siitä, mikä siunaus meille on hänen kirjoittamansa tarinat kaikkien arjen vaikeuksien keskellä -kaikkensa antaen.
Lukemiseni edetessä isä-osiota pidemmälle, on pakko myöntää myötötuntoni Hennaa kohtaam kasvaneen. Kyllähän vastoinkäymisiä tuolloin heille on kasautunut luvattoman paljon. Kuitenkaan ei pääse oikein eroon ajatuksesta, oliko nuo lasten hankinnat (puhumattakaan koirista) ihan suunniteltuja noissa tilanteissa. No, se on ollut heidän päätöksensä. Isä-osassa jäin ihmettelemään kirjoittajan nihkeyttä mennä Seinäjoelta Helsinkiin, haluttiin tai ei. Paikan päällä asiat olisivat varmasti hoituneet paremmin kuin puhelimessa vastahakoisten henkilöiden kanssa. Varmasti JOSTAIN sitä lastenhoitoapuakin olisi löytynyt! Nyt kuukausi toisensa perään venyi asioiden etenemättä mitenkään.
Yhteenvetona kuitenkin: Tarina oli ajoittaisesta junnaamisestaan huolimatta hyvin kirjoitettu ja uskon kyllä, että Hennasta vielä kirjoittaja tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eihän tuo HHH ole mikään oikea kirjailija. Satun asumaan samalla paikkakunnalla ja täällä sille lähinnä naureskellaan hyväntahtoisesti.
Ai. Jännä kuulla! En ollut kyseisestä HHH:sta koskaan kuullutkaan ennen tätä kirjaa, vaikka kova lukuihminen olenkin. Kukapa tietää, jos tästä saatte paikkakunnallenne uuden kirjailijajulkkiksen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kappas - aloittajan kirjoitus on kuin minun kynästäni. Kirjoitin juuri tuntojani tuoreen lukukokemukseni jälkeen kirjailija Heinosen aloittamaan ketjuun otsikolla Mun äiti kuolee varmaankin tänä yönä.
"Pöyristynyt" on täsmällinen sana kuvaamaan Sairauden voittamat-kirjan herättämiä tuntojani. Käsittämätön on minulle Heinosen lähestymistapa, mitä lähimmäisiin ja läheisten kuolemiseen tulee.
Järkkynyt olen sen tajuamisesta, kuinka kaukana eräät voivat toisista ihmisistä, levollisuudesta, tilan ja lempeän rauhan antamisesta muille, kritiikin vastaanottokyvystä/kasvuhalusta, hetkessä läsnäolemisesta, muiden vapaan tahdon ja loukkaamattoman itsepäätäntäoikeuden hyväksymisestä olla.
Puistattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli aika vahva avaus, suorastaan hyökkäys. En löytänyt arvosteluja mutta kirja oli ylittänyt julkisuuskynnyksen aika hyvin. Sille on varmaan ollut tarvetta. AP:ta ärsyttää se että kirjan päähenkilö ei ollut tiedoton, kuolemassa ollut vanhus vaan että kirja oli luotaus kirjailijan omaan tunnelmaailmaan, ja omaan arkeen. Okei. Selvästi osunut hermoon AP:lle.
Kirjailija oli mielestäni kirjoittanut jotain muutakin .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta siis, minkä Snellmanin kirjan H arvelee kertovan itsestään. Olen ne kaikki lukenut lukuunottamatta Hjalliksesta kertovaa, enkä millään kyllä keksi.
Mikä kirja kertoo Hjalliksesta?
Harry H.
Näköjään kirjailija on kirjoittanut aiheesta, joka tuntuu olevan jollain tapaa tabu. Se on tietysti ikävää, jos on haukkunut sukulaisiaan, mutta muuten kai jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa.
Vaikuttaa kyllä kiinnostavalta, kuten myös Anja Snellmanin kirja itseään brändäävästä kirjailijasta.
Mulla on jäänyt nimi mieleen HHH:n kirjoittamasta MeNaisten jatkokertomuksesta, koska se oli myötähäpeää herättävän huono...
Tuo omista ongelmista ja menetyksistä avautuminen kirjan muodossa on tunkeutunut tänne meille naapurimaan eli Ruotsin puolelta. Siellä on jo vuosikausia ollut tyypillistä kirjoittaa kirja, jos on tapahtunut itselle tai läheiselle jotakin traagista. Kuulemma sillä tavoin halutaan tukea ja auttaa muita. Kirjoittaminen sinänsä voi olla ihan hyvä keino tehdä surutyötä tai käsitellä jotain ongelmallista juttua, mutta miksi se tuotos pitää aina pyrkiä julkaisemaan. Moni joutuukin julkaisemaan omakustanteena, kun kaupalliset kustantajat vaativat parempaa tasoa, sillä pitäähän kirja saada pois kustantajan ja kirjakauppojen varastosta tilaa viemästä. Jos tuotos on sisällöltään ja / tai kieleltään kovin heppoista, niin ei sellainen mene kaupaksi. Monelle voisi muuten kirjoittamisen ohella olla terveellistä pistää kirjan julkaisuun varatut rahat mieluummin terapiaan kuin kaataa ongelmansa lukijoiden niskaan.
En ole lukenut mainittua opusta enkä aikokaan lukea. Kierrän nuo avautumiset mahdollisimman kaukaa.
Elän itse elämänvaihetta, jossa vanha isäni sairastaa parantumatonta syöpää. Isäsuhteeni on ollut ja on edelleen vaikea. Olen tehnyt paljon työtä itseni kanssa, että olen selvinnyt tähän päivään. Jos Helmisen kirjan on tarkoitus tuoda lohtua ja myötäelämistä sairaan omaiselle, sitä en itse saanut kyllä kirjasta olleenkaan. Kirjailija tuntuu olevan täysin kyvytön asettumaan toisen, tässä kirjassa syöpäsairaan asemaan. Hän peilaa ihan kaikkea vain oman itsensä ja oman elämänsä kautta. Ja hän on sentään psykologi? Tähän olen kyllä törmännyt ennenkin. Tuntuu, että alan ihminen on täysin sokea oman lähipiirin tunnelmille. Ja se miten hän moittii veljeään julkisesti kirjan kautta, osaako hän kuvitella, miltä veljestä tuntuu. Kai hän on saanut veljeltään luvan julkaista tällaista tekstiä. Kirjan lukeminen oli kokemuksena lähinnä pöyristyttävää. Ainut kohta, jossa tuli hieman lohdullinen tunnelma, oli kirjan lopussa isän viimeisen sairaalavaiheen kuvaamisessa. Toivon todella, että kirjailija osaa toimia ammatissaan empaattisemmin.
Jokainen on oman elämänsä keskushenkilö.