Tajusin eilen että en tule koskaan saamaan asioita mitä haluan

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.

Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.

Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.

Näkö: arvo nolla.

Kuulo: arvo nolla.

Puhekyky: arvo nolla.

Liikuntakyky: arvo nolla.

Kaikki raajat ja sormet syntyessä: arvo nolla.

Ei aivovammaa syntyessä: arvo nolla.

Ei hitaasti tappavaa terminaalia sairautta: arvo nolla.

Syntyminen länsimaiseen rauhalliseen yhteiskuntaan: arvo nolla.

Tarpeeksi ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä: arvo nolla.

Sitten vielä ihmetellään miksi elämä on niin vaikeaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.

Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.

Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.

Näkö: arvo nolla.

Kuulo: arvo nolla.

Puhekyky: arvo nolla.

Liikuntakyky: arvo nolla.

Kaikki raajat ja sormet syntyessä: arvo nolla.

Ei aivovammaa syntyessä: arvo nolla.

Ei hitaasti tappavaa terminaalia sairautta: arvo nolla.

Syntyminen länsimaiseen rauhalliseen yhteiskuntaan: arvo nolla.

Tarpeeksi ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä: arvo nolla.

Sitten vielä ihmetellään miksi elämä on niin vaikeaa...

Eli länsimaisella ihmisellä ei saa olla ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.

Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.

Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.

Näkö: arvo nolla.

Kuulo: arvo nolla.

Puhekyky: arvo nolla.

Liikuntakyky: arvo nolla.

Kaikki raajat ja sormet syntyessä: arvo nolla.

Ei aivovammaa syntyessä: arvo nolla.

Ei hitaasti tappavaa terminaalia sairautta: arvo nolla.

Syntyminen länsimaiseen rauhalliseen yhteiskuntaan: arvo nolla.

Tarpeeksi ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä: arvo nolla.

Sitten vielä ihmetellään miksi elämä on niin vaikeaa...

Pelle. Ei varmaan ne neljä tervettä raajaa tuo lohtua siinä, kun henkiset voimavarat on ihan todella vähissä.

-amputaation läpikäynyt

Tsemppiä ap:lle. Elämä on onneksi aaltoliikettä. Välillä huonot kortit saaneillekin tulee niitä suotuisia tuulia, vaikkei ne tuulet toisikaan kaikkia niitä asioita, joista on haaveillut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.

Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.

Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.

Näkö: arvo nolla.

Kuulo: arvo nolla.

Puhekyky: arvo nolla.

Liikuntakyky: arvo nolla.

Kaikki raajat ja sormet syntyessä: arvo nolla.

Ei aivovammaa syntyessä: arvo nolla.

Ei hitaasti tappavaa terminaalia sairautta: arvo nolla.

Syntyminen länsimaiseen rauhalliseen yhteiskuntaan: arvo nolla.

Tarpeeksi ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä: arvo nolla.

Sitten vielä ihmetellään miksi elämä on niin vaikeaa...

Mitäpä Mestari muuta?

Mullakin on pitkä masennus takana ja epävakaan diagnoosi. Terapiassa en ole ollut, mutta muuta hoitoa ja lääkitystä on annettu. Olen 30 ja herään yhä edelleen suunnilleen jpka päivä tunteeseen, että ei oo sitä eikä oo tätä ja olen hukannut elämäni.

Huomaan, että meillä on samaa vikaa. Puhutte isoista asioista, kämpistä, työurista, kumppaneista ja autoista ja seuraavaan hengenvetoon, että onko ne niin tärkeitä. Itse mietin näitä taas tänäkin aamuna ja tajusin, että olen sittenkin onnellinen.

Esim. Äsken soitin kaupungin hallintoon ja hoidin pari laskuasiaa. Olisi mennyt pari laskua perintään ellen olisi soittanut. Olen itsestäni nyt ylpeä, noin pienen asian takia.

Sitten tässä yksi päivä tuli pieni vatutus. Menin Alkoon. Katselin halvimpia valkkareita kun iski nestehukassa päänsärky. Mietin miltä lämmin halpa Pearl Bay maistuu suussa. Hyh, irvistin mielessäni sille. Mielikuva vaihtui pakkasessa jäähdytettyyn limuun ja poistuin tyhjin käsin Alkosta.

Olen lukenut parikin tutkintoa ja saavuttanut kaikesta huolimatta mukavia asioita. Silti, jos mietin mistä olen elämässä eniten ylpeä ovat ne ne kerrat kun olen ollut ystävän tukena ja tuo kun lähdin tyhjin käsin Alkosta.

Se on vaan helppoa mennä jonkin masennuksen taakse ja kokea onnistuneensa kun saa täytettyä kelan papereita!jes jes joo...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.

Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.

Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.

Näkö: arvo nolla.

Kuulo: arvo nolla.

Puhekyky: arvo nolla.

Liikuntakyky: arvo nolla.

Kaikki raajat ja sormet syntyessä: arvo nolla.

Ei aivovammaa syntyessä: arvo nolla.

Ei hitaasti tappavaa terminaalia sairautta: arvo nolla.

Syntyminen länsimaiseen rauhalliseen yhteiskuntaan: arvo nolla.

Tarpeeksi ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä: arvo nolla.

Sitten vielä ihmetellään miksi elämä on niin vaikeaa...

Mitäpä Mestari muuta?

Ei mitään. Kuten palautteestakin näkee näiden asioiden arvo on nolla. Voisi jopa ajatella päinvastoin koska niiden pitäminen arvokkaana koetaan loukkaavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Se on vaan helppoa mennä jonkin masennuksen taakse ja kokea onnistuneensa kun saa täytettyä kelan papereita!jes jes joo...

Kelle tarkoitit tämän?

Huomaa, että täällä on muu avohoitosektori liikkeellä ja empatiakyky nollassa. No, mä olen tyytyväinen siitä ettei teistä ilkeistä idiooteista tule koskaan mitään :-)

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Siis tarkoitatko tällä että kukaan kunnollinen mies ei ole koskaan antanut vastakaikua sinulle kun olen tehnyt heille selväksi että olet kiinnostunut heistä, vaiko että kukaan kunnollinen mies ei ole rohkeasti lähestynyt oma-aloitteisesti sinua? Näissä kahdessa on iso ero.

Jos vastauksesi on, että kukaan kunnollinen ei ole lähestynyt, ja itse et ole siis ikinä edes kokeillut lähestyä ketään miestä, niin kommenttiasi ei voi mitenkään ottaa tosissaan.....koska saattaa löytyä vaikka kuinka monta kivaa miestä jotka kiinnostuisivat sinusta, jos vaan tekisit rohkeasti aloitteen.

Mutta eivät ne kivat miehet tule hakemaan sinua kotoasi treffeille vaan sinun pitää näyttää että olet kiinnostunut heistä.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Siis tarkoitatko tällä että kukaan kunnollinen mies ei ole koskaan antanut vastakaikua sinulle kun olet tehnyt heille selväksi että olet kiinnostunut heistä, vaiko että kukaan kunnollinen mies ei ole rohkeasti lähestynyt oma-aloitteisesti sinua? Näissä kahdessa on iso ero.

Jos vastauksesi on, että kukaan kunnollinen ei ole lähestynyt, ja itse et ole siis ikinä edes kokeillut lähestyä ketään miestä, niin kommenttiasi ei voi mitenkään ottaa tosissaan.....koska saattaa löytyä vaikka kuinka monta kivaa miestä jotka kiinnostuisivat sinusta, jos vaan tekisit rohkeasti aloitteen.

Mutta eivät ne kivat miehet tule hakemaan sinua kotoasi treffeille vaan sinun pitää näyttää että olet kiinnostunut heistä.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on pitkä masennus takana ja epävakaan diagnoosi. Terapiassa en ole ollut, mutta muuta hoitoa ja lääkitystä on annettu. Olen 30 ja herään yhä edelleen suunnilleen jpka päivä tunteeseen, että ei oo sitä eikä oo tätä ja olen hukannut elämäni.

Huomaan, että meillä on samaa vikaa. Puhutte isoista asioista, kämpistä, työurista, kumppaneista ja autoista ja seuraavaan hengenvetoon, että onko ne niin tärkeitä. Itse mietin näitä taas tänäkin aamuna ja tajusin, että olen sittenkin onnellinen.

Esim. Äsken soitin kaupungin hallintoon ja hoidin pari laskuasiaa. Olisi mennyt pari laskua perintään ellen olisi soittanut. Olen itsestäni nyt ylpeä, noin pienen asian takia.

Sitten tässä yksi päivä tuli pieni vatutus. Menin Alkoon. Katselin halvimpia valkkareita kun iski nestehukassa päänsärky. Mietin miltä lämmin halpa Pearl Bay maistuu suussa. Hyh, irvistin mielessäni sille. Mielikuva vaihtui pakkasessa jäähdytettyyn limuun ja poistuin tyhjin käsin Alkosta.

Olen lukenut parikin tutkintoa ja saavuttanut kaikesta huolimatta mukavia asioita. Silti, jos mietin mistä olen elämässä eniten ylpeä ovat ne ne kerrat kun olen ollut ystävän tukena ja tuo kun lähdin tyhjin käsin Alkosta.

Tässä on taustalla hammasoperaatio, valmistuminen koulusta ja muutto, jonka takia laskuja on mennyt vanhaan osoitteeseen. 20-vuotiaana en olis osannut hoitaa asioita näinkään hyvin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.

Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.

Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.

Näkö: arvo nolla.

Kuulo: arvo nolla.

Puhekyky: arvo nolla.

Liikuntakyky: arvo nolla.

Kaikki raajat ja sormet syntyessä: arvo nolla.

Ei aivovammaa syntyessä: arvo nolla.

Ei hitaasti tappavaa terminaalia sairautta: arvo nolla.

Syntyminen länsimaiseen rauhalliseen yhteiskuntaan: arvo nolla.

Tarpeeksi ruokaa, vaatteita ja katto pään päällä: arvo nolla.

Sitten vielä ihmetellään miksi elämä on niin vaikeaa...

Mitäpä Mestari muuta?

Ei mitään. Kuten palautteestakin näkee näiden asioiden arvo on nolla. Voisi jopa ajatella päinvastoin koska niiden pitäminen arvokkaana koetaan loukkaavaksi.

Kysymys: onko kollektiivista tuskaa enää edes olemassa, vai onko kaikki tuska nykyään pelkästään yksilöllistä...ja täten tavoiteltua á la "kärsimyksen kirkkain kruunu"? Eli ei ole sallittua enää purkaa tuntojaan verbaalisessa muodossa, vaan resilienssiä sen olla pitää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä oli samanlainen tilanne.

Sitten tapasi minut, "kunnollisen" naisen, ostettiin omakotitalo, saatiin kaksi lasta ja nyt hänellä (ja meillä) menee hyvin.

Elämä voi yllättää, tsemppiä :)

Nainen ymmärtääkin paremmin miehiä ja niiden ongelmia. Se on sitten eriasia onko parisuhde ja omkotitalo edes ap juttu, vai löytäskö hän intohimon elämiseen jostain muualta? Itse olen jo vähän vanhempi, ja koin etten ole mitään. Luottotietoja ei ole, rahaa ei ole, työtä ei ole. Terveys reistaili. Kaverieta todellakaan. Masennuin vaikka olen perheellinen. Joinakin hetkinä ajattellin rekan alle ajamista, mutta todella en oilisi voinut niin tehdä.

nyt mulla on jonkinlainen työ ja asioita joita odottaa, kiitös ihmisen ja ystävän, joka tuli elämääni täysin sattumalta, todella, täysin sattumalta.

Onpa kylmästi todettu tuo, että onko parisuhde apn juttu. Parisuhde juuri voi eheyttää ja antaa turvaa. Kuten tuossa toisessa viestissä nainen kertoo miehensä saaneen avun juuri paljolti rakastavan suhteen avulla. Kyllä mieskin voi olla se, joka sitä turvaa antaa, tietenkin. Rakkaus kuuluu kaikilla. Sitähän on tietysti monenlaista, mutta kyllä parisuhderakkaus tuo syvimmän onnen silloin, kun suhde on hyvä ja aidosti rakastava. 

Onnea ja voimia sinulle ap! Voit varmasti saavuttaa monia asioita elämässä ja vaikka ollenkaan kaikki ei menisikään kuten olet ajatellut, niin silti elämä voi olla hyvä. Olen itsekin joutunut luopumaan niin monesta unelmasta ja minullakin on taustalla aika traumaattisia asioita, mutta olen aika tyytyväinen elämääni. 

Olisi hyvä, kun voisit puhua asioista jonkun läheisen ihmisen kanssa, sellaisen, joka aidosti haluaa sinulle hyvää, on viisas ja myönteinen ihminen. 

Kiitos. Minulla ei ole ystäviä tai läheisiä, ei ole koskaan oikein ollutkaan. On kova pala luopua omista unelmista, mutta kuten sanoit, voi tulla uusia asioita ja elämä voi silti olla mukavaa.

Lähinnä tarkoitin tolla ettei aatelis että vain parisuhde pelastaa niinkuin jollekin oli käynyt, vaan ymmärtäsi että elämäniloa ja tarkoitusta voi löytää muutenkin ja myös sen parisuhteen

Minäkin tajusin taas jotain: on ihan yhtä tyhjän kanssa lähetellä terveisiä näille ongelmissa rypijöille. Eivät he tarvitse neuvoja normaalia elämää eläviltä (edes sieltä reunalta) eivätkä onnellisilta tai tyytyväisiltä ihmisiltä. Tykkäävät keskenään puida ongelmiaan ja tyydyttävä lopputulema on se, että ulkopuolella ollaan ja pysytään. Hyvä toki, jos "ongelmien ymmärtäminen" ja veraistuki helpottaa, mutta nostaako se suosta ylös? 

Minä en toistaiseksi kuulu kumpaankaan ryhmään: en normaaleihin enkä hulluihin. Testit kyllä näyttävät keskivaikeaa masennusta, mietin itsemurhaa päivittäin, kelaan lapsuuden väkivalta- ja hyväksikäyttökokemuksia, omaisen itsemurhaa... Silti olen onnistunut pitämään itseni terapioiden ja lääkehoidon ulottumattomissa. Silti olen hyväpalkkaisessa ja sosiaalisessa työssä. Silti minulla on parisuhde. En teeskentele kenellekään mitään: en hullua enkä tervettä. Kerran kävin kriisityöntekijällä anonyymisti ja totesin, ettei sen tyylisestä avusta ole mitään hyötyä. En usko, että lääkkeistäkään.

Työnteon ja lapsettomuuden olen kokenut erittäin hyviksi asioiksi elämässäni. Työhön paneutumalla vahvistuu "normaali, kykenevä aikuinen" -ajatus, vaikka onkin keskittymisvaikeuksia. Teen vain hommia pitempään. Senpä olen myös huomannut, ettei työpanokseni erotu ainakaan epäedukseen verrattuna muihin. 

Mulla oli tuon ikäisenä aikalailla sama tilanne, paitsi että sössin asiani ihan omaa urpouttani ilman vääriä lääkkeitä. Nyt vajaa 10 vuotta myöhemmin olen naimisissa äärimmäisen kunnollisen miehen kanssa, meillä on kaksi lasta, omakotitalo, kaksi autoa ja koira. Kaikki mistä olen aina haaveillut. Lisäksi tein todella ison mokan suhteen alkuvuosina, josta jäin miehelleni myöhemmin kiinni. Hän antoi anteeksi sanoilla "haluan uskoa ettet ole ollut ihan oma itsesi silloin."

Joskus elämä yllättää ja antaa anteeksi, tsemppiä!

Pelottaako kuoleman mahdollisuus ns. 'väärien valintojen' johdosta?

Luottotiedoton, epävakaa, ahdistunut, työtön eikä opiskele. Eläkepaperit haussa.

Kukaan kunnollinen miehen ei kiinnostu yhyy!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.

Siis tarkoitatko tällä että kukaan kunnollinen mies ei ole koskaan antanut vastakaikua sinulle kun olen tehnyt heille selväksi että olet kiinnostunut heistä, vaiko että kukaan kunnollinen mies ei ole rohkeasti lähestynyt oma-aloitteisesti sinua? Näissä kahdessa on iso ero.

Jos vastauksesi on, että kukaan kunnollinen ei ole lähestynyt, ja itse et ole siis ikinä edes kokeillut lähestyä ketään miestä, niin kommenttiasi ei voi mitenkään ottaa tosissaan.....koska saattaa löytyä vaikka kuinka monta kivaa miestä jotka kiinnostuisivat sinusta, jos vaan tekisit rohkeasti aloitteen.

Mutta eivät ne kivat miehet tule hakemaan sinua kotoasi treffeille vaan sinun pitää näyttää että olet kiinnostunut heistä.

Ei minustakaan ole kukaan kunnollinen mies ollut kiinnostunut, olen tehnyt itse aloitteita. t. yksi aiemmin ketjuun vastannut.

Naisia syyllistetään siitä et ottavat jännämiehiä, mutta samaan aikaan aplle tehdään selväksi ettei hänestä kulaan normaali tule kiinnostumaan.

Haistakaapa vaikka paska.