Lue keskustelun säännöt.
Tajusin eilen että en tule koskaan saamaan asioita mitä haluan
16.06.2016 |
Olen pahasti traumatisoitunut koko alkuelämäni, ja vasta nyt n. 25-vuotiaana saanut apua ongelmiini.
Haaveena on lapsesta asti ollut yliopisto-opinnot, *joku työ*, puoliso ja pari lasta. Asunto ja mersu.
Mikään tuskin tulee toteutumaan. Ei minusta kiinnostu kukaan, luottotiedot menivät vääränlaisesta lääkityksestä johtuneen manian vuoksi. Epävakaa persoonallisuushäiriö, jatkuva traumaperäinen ahdistuneisuus ja dissosiaatiohäiriöt estävät työskentelyn ja opiskelun. Eläkepäätös käsiteltävissä, tuskin menee sekään läpi.
Parisuhteita on ollut, mutta yllättäen kukaan kunnollinen ihminen minusta ei ole kiinnostunut. En aio tapailla enää.
Tasapainoista elämää tuskin tulen saamaan.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun miehellä oli samanlainen tilanne.
Sitten tapasi minut, "kunnollisen" naisen, ostettiin omakotitalo, saatiin kaksi lasta ja nyt hänellä (ja meillä) menee hyvin.
Elämä voi yllättää, tsemppiä :)
Nainen ymmärtääkin paremmin miehiä ja niiden ongelmia. Se on sitten eriasia onko parisuhde ja omkotitalo edes ap juttu, vai löytäskö hän intohimon elämiseen jostain muualta? Itse olen jo vähän vanhempi, ja koin etten ole mitään. Luottotietoja ei ole, rahaa ei ole, työtä ei ole. Terveys reistaili. Kaverieta todellakaan. Masennuin vaikka olen perheellinen. Joinakin hetkinä ajattellin rekan alle ajamista, mutta todella en oilisi voinut niin tehdä.
nyt mulla on jonkinlainen työ ja asioita joita odottaa, kiitös ihmisen ja ystävän, joka tuli elämääni täysin sattumalta, todella, täysin sattumalta.
Onpa kylmästi todettu tuo, että onko parisuhde apn juttu. Parisuhde juuri voi eheyttää ja antaa turvaa. Kuten tuossa toisessa viestissä nainen kertoo miehensä saaneen avun juuri paljolti rakastavan suhteen avulla. Kyllä mieskin voi olla se, joka sitä turvaa antaa, tietenkin. Rakkaus kuuluu kaikilla. Sitähän on tietysti monenlaista, mutta kyllä parisuhderakkaus tuo syvimmän onnen silloin, kun suhde on hyvä ja aidosti rakastava.
Onnea ja voimia sinulle ap! Voit varmasti saavuttaa monia asioita elämässä ja vaikka ollenkaan kaikki ei menisikään kuten olet ajatellut, niin silti elämä voi olla hyvä. Olen itsekin joutunut luopumaan niin monesta unelmasta ja minullakin on taustalla aika traumaattisia asioita, mutta olen aika tyytyväinen elämääni.
Olisi hyvä, kun voisit puhua asioista jonkun läheisen ihmisen kanssa, sellaisen, joka aidosti haluaa sinulle hyvää, on viisas ja myönteinen ihminen.
Kiitos. Minulla ei ole ystäviä tai läheisiä, ei ole koskaan oikein ollutkaan. On kova pala luopua omista unelmista, mutta kuten sanoit, voi tulla uusia asioita ja elämä voi silti olla mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näitä ihmisiä kun loputtomasti ymmärtää tunkee ne vaan syvemmälle suohon.Autoin tätä ihmistä ajallani,rahoillani,rakastin ja ymmärsin.Itse se ei ikinä ollut valmis tekwmään yhtäkään uhrausta,kunhan täytteli tukihakemuksia,makasi sängyn pohjalla kun oli sellainen päivä,työpaikka jos osoitettiin,mokasi senkin.Käytös lähenteli jo skitsofreniaa,varsinkin humalassa mutta tuo sama diagnoosi sille tehtiin.
Ei se ihminen puhumalla parantunut,tokko sinäkään..mut sen voin sanoa et tee täyskäännös,tokkopa se mitään auttaa mut.
Nyt tää henkilö kuollut,se oli mun äite.
Hei 25 -vuotiaana ehdit tottakai saamaan nuo kaikki asiat!
Ja tää ihminen oli kyllä naimisissa 50 vuotta ja otti turpaan ja juoksi vieraissa hakemassa hy äksyntää ja sääliä..
Mä oon ainakin jo niin kyllästynyt tuohon samaan, tekopirteään lässytykseen "Kyllä se elämä vielä voittaa" "Kyllä se siitä!" "Hei oot vasta 25v kyllä sulla on aikaa!" diipadaapa ja päläpälä.
Tuota samaa mun terapeuttikin hokee. 13vuotiaasta asti sairastanu sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja myöhemmin kuvioon tuli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, vakava masennus ja traumaperäinen stressihäiriö.
Oon 25v ja yhtä sairas ku ennenkin. Ei mitään koulutusta, luottotiedot menneet 18vuotiaana. Sanompa senkin, että voi jumalauta kun elämä voikin mennä haasteelliseksi luottotietojen menetyksen jälkeen. Asuntoa helvetin vaikea saada ja muutenkin rajoittaa elämää kauheasti. Oma vikahan se on, tiedetään.
Alkoholi alkanu maistumaan entistä enemmän. Niin oli mullakin haaveita ja vaikka mitä tulevaisuuden suunnitelmia. Sinne ne romukuoppaan meni.
Pahoittelen, kun tulin tänne luomaan negatiivista ilmapiiriä... Kiva jos te muut jaksatte oikeasti tsempata ja olla positiivisia. Ite ei siihen kykene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
19 ja 23 - projisoitte selvästi omia kokemuksianne apseen. Ap on yksilö, oma ihminen. Ei kaverinne tai äitinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon ainakin jo niin kyllästynyt tuohon samaan, tekopirteään lässytykseen "Kyllä se elämä vielä voittaa" "Kyllä se siitä!" "Hei oot vasta 25v kyllä sulla on aikaa!" diipadaapa ja päläpälä.
Tuota samaa mun terapeuttikin hokee. 13vuotiaasta asti sairastanu sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja myöhemmin kuvioon tuli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, vakava masennus ja traumaperäinen stressihäiriö.
Oon 25v ja yhtä sairas ku ennenkin. Ei mitään koulutusta, luottotiedot menneet 18vuotiaana. Sanompa senkin, että voi jumalauta kun elämä voikin mennä haasteelliseksi luottotietojen menetyksen jälkeen. Asuntoa helvetin vaikea saada ja muutenkin rajoittaa elämää kauheasti. Oma vikahan se on, tiedetään.
Alkoholi alkanu maistumaan entistä enemmän. Niin oli mullakin haaveita ja vaikka mitä tulevaisuuden suunnitelmia. Sinne ne romukuoppaan meni.
Pahoittelen, kun tulin tänne luomaan negatiivista ilmapiiriä... Kiva jos te muut jaksatte oikeasti tsempata ja olla positiivisia. Ite ei siihen kykene.
Jos nyt tarraudut pulloon niin se on varma tie suohon. Se helpottaa hetkeksi, toki, mutta pitkässä juoksussa tult voimaan vain pahemmin.
Olet selvästi itsetuhoinen, eikä terapia pure sinuun/sinulla on huono terapeutti.
Oletko harkinnut terapeutin vaihtamista?
Vierailija kirjoitti:
Huomaa et sä puolustaudut heti,"miksen saa sääliä,vaikka mulla on näin vaikeaa"?
Tää mun tuttavakin puolustaa omaa päihdeongelmaansa sillä,et aloitti juomisen vasta tuossa iässä.Ihan samat jutut kun sulla.
Harmittavaa mut tunnen tuollaisen tapauksen niin hyvin,eikä siitä tullut koskaan mitään koska sössi aina asiansa,koska kuvitteli,et häneltä ei voida vaatia mitään,koskaan.
Sai sen miehen ja lapsia ja talon,talon ne sössi,liitto on alkoholihuuruinen ja väkivaltainen koska kerjäsi huomiota ottamalla turpaan,lapsiaan ei osannut ikinä rakastaa koska laittoi aina omat hetkelliset mielihalunsa kaiken edelle.Ja saanut juuri tuon saman diagnoosin.
Ei koskaan saanut hoidettua itseään kuntoon,koska aina se oli häneltä liikaa vaadittu!
Oot vaan luuseri.
Kieläydyn olemasta luuseri. Siksi hain apua. Siksi käyn terapiassa.
Minulla ei ole päihdeongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tee täyskäännös,hammasta purren hoida asias.Ihmiset ei ole täällä sua varten.Tsemppiä yritykseen.En voi muuta sanoa.Tiedän et masennuslääkkeet sekottaa vaan sun pakkaa enemmän,toivotta asti löydät apua,toivon sitä todella.Yhtä yritin auttaa,ei onnistunut.
Ei oo päihdeongelmaa mut viina maittaa??Toi kuuluu kuvaan et ongelmiaan ei myönnetä,ei edes silloin kun ollaan terkkarilla hakemassa ekaa b.vitamiini piikkiä perseeseen et selviäis krapulasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla kolme psykoosia takana. Ei minusta työkykyistä enää saa. Pelkään lasten puolesta kun olen niin huono esimerkki heille.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon ainakin jo niin kyllästynyt tuohon samaan, tekopirteään lässytykseen "Kyllä se elämä vielä voittaa" "Kyllä se siitä!" "Hei oot vasta 25v kyllä sulla on aikaa!" diipadaapa ja päläpälä.
Tuota samaa mun terapeuttikin hokee. 13vuotiaasta asti sairastanu sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja myöhemmin kuvioon tuli yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, vakava masennus ja traumaperäinen stressihäiriö.
Oon 25v ja yhtä sairas ku ennenkin. Ei mitään koulutusta, luottotiedot menneet 18vuotiaana. Sanompa senkin, että voi jumalauta kun elämä voikin mennä haasteelliseksi luottotietojen menetyksen jälkeen. Asuntoa helvetin vaikea saada ja muutenkin rajoittaa elämää kauheasti. Oma vikahan se on, tiedetään.
Alkoholi alkanu maistumaan entistä enemmän. Niin oli mullakin haaveita ja vaikka mitä tulevaisuuden suunnitelmia. Sinne ne romukuoppaan meni.
Pahoittelen, kun tulin tänne luomaan negatiivista ilmapiiriä... Kiva jos te muut jaksatte oikeasti tsempata ja olla positiivisia. Ite ei siihen kykene.
Itse taas saan lohtua. Tottahan se on. Hyvin helppo olisi antaa periksi, hirveästi ei tällä hetkellä ole hävittävää. Mutta en mä halua, mulla on toive että vielä joku päivä herään hymyillen. Tosi kornilta kuulostaa, tiedän itsekin.
Unelmaelämässäni jokainen vastoinkäyminen ei kaataisi minua. Uskoisin sen olevan saavutettavissa, kunhan oppisi ensin tuntemaan itseni, tunnistamaan omat voimavarat. Käsiteltyä traumat, saamaan korjaavia kokemuksia näiden kaikkien hajottavien jälkeen. Olen ollut uhri, jatkossa toivon olevani selviytyjä. Uhrin rooli on ollut tuttu ja turvallinen, mutta se johtaa pitkässä juoksussa vain syvempään suohon.
Mikään ulkoinen asia ei tee autuaaksi, mutta jos peruspuitteet ovat kunnossa (esim jos saisi sen perkeleen sosiaalisen luoton velkojen maksuun) olisi edes se asia kunnossa ja ahdistus siitä vähenisi. Toki olen huomannut sen että kun yksi ahdistava juttu häviää, toinen tulee tilalle. Pitäisi yrittää löytää keino saada oma ahdistus kuriin, täyttää se tyhjiö sisäisillä asioilla ulkoisten sijaan.
Mikään työ, parisuhde, auto, omaisuus, opiskelu ei sitä täytä, mutta on se silti kova pala luopua niistä osasta.
Mitä sitten opiskeluun tulee, se on asia jota haluan ihan oikeasti, koska tietty ala minua kiinnostaa. On aina kiinnostanut, mutta minua ei varsinaisesti ole kukaan kannustanut opiskeluun (esim äitini mielestä akateemisuus on hömppää, vain fyysinen työ on oikeaa työtä jne) enkä ole pitänyt opiskelua itselleni mahdollisena näistä syistä. Vasta hiljattain edes ymmärsin eläväni itselleni, en äidilleni.
Mua ei jotenkin tuo negatiivisuus nujerra. Siihen on helppo vajota, on helppoa ja turvallista olla se uhri jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin juoda. Mutta minusta mulla tällä hetkellä on vaihtoehto. Sullakin on. Tosin toivon mukana tulee aina se mahdollisuus että epäonnistuu; mut jos lopettaa yrittämisen ei voi mitään saadakaan.
Mä en ehkä voi saada kaikkea mitä haluan, ja se surettaa. Voin silti saada jotain.
Vaikka esimerkiksi opiskelu täyspäiväisesti on tällä hetkellä mahdottomuus, voin suorittaa lukiokursseja omaan tahtiin kotoa. Tällä hetkellä ainoat hyvät tuntemukset saankin juuri opiskelusta, ja siinä onnistumisesta. Aina kun huomaan oppineeni jotain mitä en aiemmin osannut, pystyn jopa hymyilevään. Korjaavia kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei oo päihdeongelmaa mut viina maittaa??Toi kuuluu kuvaan et ongelmiaan ei myönnetä,ei edes silloin kun ollaan terkkarilla hakemassa ekaa b.vitamiini piikkiä perseeseen et selviäis krapulasta.
Oma moka kun en merkinnyt viestejä ap tagilla, mutta tosiaan, minulla ei ole päihdeongelmaa. Esimerkiksi viesti nro 14 on minun viestini. En juo, jo yhdestä lasista viiniä on seuraavana päivänä ihan karmea ahdistus. Joskus 18-20 vuotiaana join jonkin verran sosiaalisesti jos olin viettämässä iltaa sen aikaisten kavereiden kanssa, mutta lopetin sillä huomasin että seuraavina päivinä oli henkisesti ihan karmea vaikka en olisi ollut edes varsinaisesti humalassa (hiprakassa kylläkin).
Tämä sitten johti siihen että minua alettiin pitämään tylsänä ja ne kaverisuhtet sitten katkesivat siihen.
Jatkan vielä että en ole koskaan käyttänyt huumeita, ja rauhoittavia lääkkeitä olen saanut vain hammaslääkärissä. En ymmärrä, mistä lääkäri on keksinyt että minulla on päihdeongelma. :D Ilmeisesti kuulun riskiryhmään.
Ap, tuosta yliopistosta, sinullahan on jo tutkinto, eikö? Jos se on toisen asteen tutkinto niin ei tarvitse enää käydä lukiota vaan voit hakea jo yliopistoon niillä papereilla. Käy tosiaan vaikka avointa yo:ta ja katso miltä opiskelu tuntuu. Saat hyväksiluettua ne opinnot tutkintoosi, riippuu tietysti mitä luet avoimessa ja mitä yliopistossa. Jos haaveesi on yliopisto niin hae ihmeessä.
Minäkin monien vaikeuksien jälkeen vihdoin pääsin nelikymppisenä opiskelemaan yliopistoon haluamaani alaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä. :) Tsemppiä ap!
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuosta yliopistosta, sinullahan on jo tutkinto, eikö? Jos se on toisen asteen tutkinto niin ei tarvitse enää käydä lukiota vaan voit hakea jo yliopistoon niillä papereilla. Käy tosiaan vaikka avointa yo:ta ja katso miltä opiskelu tuntuu. Saat hyväksiluettua ne opinnot tutkintoosi, riippuu tietysti mitä luet avoimessa ja mitä yliopistossa. Jos haaveesi on yliopisto niin hae ihmeessä.
Minäkin monien vaikeuksien jälkeen vihdoin pääsin nelikymppisenä opiskelemaan yliopistoon haluamaani alaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä. :) Tsemppiä ap!
Kiitos!
Kyllä, voin jo nykyisillä papereilla päästä sisään mutta ongelmaksi muodostuukin sitten se opiskelun sujuvuus. Sen vuoksi lukio-opinnot.
Huomasin tämän oikeastaan vasta pääsykoetta tehdessäni: en osaa kirjoittaa kunnon esseetä! :D
Onko tuo nyt ihan OK ja sallittua, että leimataan päihdeongelmaiseksi perusteetta? Kuulostaa järkyttävältä toiminnalta. Eipä sillä, terveydenhuoltohan on tunnettu jo siitäkin, että mt-ongelmaisia ei diagnoosien takia uskota kun kerrotaan fyysisistä oireista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, tuosta yliopistosta, sinullahan on jo tutkinto, eikö? Jos se on toisen asteen tutkinto niin ei tarvitse enää käydä lukiota vaan voit hakea jo yliopistoon niillä papereilla. Käy tosiaan vaikka avointa yo:ta ja katso miltä opiskelu tuntuu. Saat hyväksiluettua ne opinnot tutkintoosi, riippuu tietysti mitä luet avoimessa ja mitä yliopistossa. Jos haaveesi on yliopisto niin hae ihmeessä.
Minäkin monien vaikeuksien jälkeen vihdoin pääsin nelikymppisenä opiskelemaan yliopistoon haluamaani alaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä. :) Tsemppiä ap!Kiitos!
Kyllä, voin jo nykyisillä papereilla päästä sisään mutta ongelmaksi muodostuukin sitten se opiskelun sujuvuus. Sen vuoksi lukio-opinnot.
Huomasin tämän oikeastaan vasta pääsykoetta tehdessäni: en osaa kirjoittaa kunnon esseetä! :D
Esseetä voit harjoitella avoimessa yo:ssakin, mutta nostan kyllä hattua jos jaksat vielä lukion käydä, tai jos otat aikuislukiossa vaikka vaan äidinkielen, siellä harjoitellaan esseitä, ja jonkun/jotkut aineet jotka tukevat haluamaasi pääainetta sitten yo:ssa. :)
Ei ole ystäviä. Yritän parhaani, hirmu helppoa olisi jäädä sängyn pohjalle.
En koe että olen minkään epäoikeudenmukaisuuden tai olosuhteiden uhri. Itse olen tehnyt valintani, huonot sellaiset. Yritän päivittäin elää niiden kanssa, mutta koen silti surua siitä että joudun tavallaan unohtamaan ubelmani. Toki voin tehdä työtä sitä kohti että edes jotain saavuttaisin (lähinnä tasapainoisen elämän ja ehkä koulutuksen) mutta esimerkiksi perhehaaveista luopuminen on kova pala.
Kiitos.