Mikä se puuttuva "jokin" on?

Onko se mies kiinnostava ihmisenä? Voitko ajatella häntä aina kiinnostavaksi keskustelukumppaniksi vielä harmaahapsenakin?

Minä muistan nuoruudestani, kuinka kaveripiirin pojat (22-26) puhuivat aina siitä, että se jokin puuttuu. Lopulta yksi avioitui nelikymppisenä ja kertoi minulle syyksi sen, että naisesta tulisi hyvä äiti. Moni on viisikymppisenäkin sinkku. Yksi meni naimisiin vastuuntunnosta, kun tyttöystävä tuli raskaaksi.

Näissä miehissä yhteistä oli joko se, että mies haki mahdottomia. He luovuttivat heti, kun ensi ihmastuminen meni ohi. Se jokin hävisi.

Tapailin itseäni 10v vanhempaa hyvätapaista, fiksua miestä. Juteltiin paljon, käytiin syömässä ja yhteisessä harrastuksessa. Vapaita molemmat. Mies sitten sanoi parin kuukauden kuluttua, ettei koe minua kohtaan mitään läheisyydentunteita, vaikka olenkin kaunis , siro ja viehättävä. Eli voi olla näinkin, että se jokin on sekusaalinen sidos tai sen puute.

Seurustelin sitä ennen vuosia miehen kanssa ja alusta alkaen oli hyvin vahva seksuaalinen vire. Sitä jatkui kaikki vuodet, mutta suhde päättyi muista syistä.

Olisi mukava tietää, mikä miesten mielestä on se puuttuva seikka. Ei minullakaan herää tarvetta edes halata kenen tahansa mukavan miehen kanssa. Onko lopultakin kyse biologiasta vai kemiasta?

Se on se jokin tuttuus. Seurustelin ennen aviomiestäni monien komeiden, fiksujen ja kivojen miesten kanssa, mutta jotain puuttui aina. Sitten löysin mieheni, jota ilman en vain voi olla, vaikka hän ei ole sen parempi kuin muut. Hänen kanssaan tuntuu koko ajan hyvältä ja on tuntunut jo 15 vuotta. Onneksi miehestäni tuntuu samalta.

Moni 40-50v elämään tai ihmisiin pettynyt alkaa valikoida liikaa ja miettiä sitä puuttuvaa. Tietysti silloin onkin parempi olla yksin tai jatkaa etsimistä, jos kumppanissa on enemmän puuttuvia kuin täydentäviä osapuolia. Kuulun itsekin tuohon ikähaitariin ja oleminen yksin ei ole ongelma.

En tiedä, itse ajattelin yhdestä miehestä melkein heti ensi tapaamiselta (ollaan siis samassa firmassa töissä mutta vain eri osastoilla) että tuo on sellainen kenen kanssa mulla ei koskaan tule olemaan mitään :-) siis en tiedä miksi edes ajattelin niin koska enhän nyt muistakaan miehistä ajattele yhtään mitään kun tapaan vaikka töiden tai koulun tms. merkeissä.

No, nyt vuosia myöhemmin olenkin alkanut ajatella tuota miestä enemmän ja enemmän ja huomaan olevani ihastunut häneen. Miksi se nyt sitten yhtäkkiä onkin muuttunut ihastukseksi tuo alun välinpitämättömyys miestä kohtaan?

Psykoanalyyttisesti se on se tuttuus. Eli ihminen hakee sitä samaa, mitä kotona oli.

Toiset sanovat, että se on energiaa. Se kuuluisa näkymätön kemia.

Minulla taas oli aina visio ihannemiehestäni. Kun näin jo ikkunan läpi toisen, tulevan aviomieheni, niin se iski heti. Ja tunne oli molemminpuoleinen. Mies on sanonut, että heti kun minut näki, hän ajatteli "se on tässä". Olin siivousvaatteissa ja meikitön... Mistä lie kyse?