Lue keskustelun säännöt.
Kun tuntuu että tukehtuu suruun erossa :(
08.06.2016 |
Mitä silloin tehdään, kun tuntuu ettei pysty olemaan? Ettei edes ystävien seura tai tuki auta ollenkaan? Ettei lamaannukselta ja tunteiden vyöryltä voi kuin olla ja itkeä, hoitaa velvollisuudet, ja taas surra?
Ensimmäinen pitkä suhde, 9 vuotta takana. Entinen rakas ihminen on maailman onnellisin ilman minua. Miksi minusta tuntuu tältä, että tukehdun ja hajoan? Miksi miehestä ei tunnu eromme miltään? Erosta on vähän aikaa, mies jätti minut kuukausi sitten eikä ole edes muuttanut pois vielä, vasta heinäkuussa muutto. Näen miestä siis jatkuvasti, kohtaan sen onnellisen kepeyden joka päivä. Mies on lomalla nyt ja kaikki illat menossa jossain, ilman huolen häivää. Ei kyse ole siitä, etteikö vapautta mennä olisi ollut aina, enkä ole mielestäni koskaan ollut nalkuttava tai muuten sellainen hirviö, että minusta eroon pääseminen olisi noin ihanaa. Mies vannoi ettei ketään uutta naista ole, eikä se siltä totta puhuen vaikuta, on yöt kotona esimerkiksi. Vaikka mitä väliä sillä, jos uusi olisikin. Vaikea uskoa, että tämän pahemmalta minusta voisi enää tuntua. Yhdeksän vuotta ei merkinnyt kai mitään.
Välillä tahtoisin vain tappaa itseni. Osittain siksi, että tuo maailman rakkain ihminen, joka nyt on muuttunut välinpitämättömäksi, saisi kokea edes syyllisyyden tunteen. Mutta en halua kuolla, sekä tiedostan kuinka lapsellisia nämä koston ajatukset itsemurhalla ovat, se ei ole kuin heikoimpien hetkien ilkeä ajatus. Oikeasti haluaisin vain tämän surun ja tuskan pois! :(
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Heittäisin miehen menemään. Ei kämppään jäädä asumaan, jos jätetään toinen. Ihme vässykkä olet, kun tuollaista sallit.
Ei sitä ulos väkisin saa. Mulla oli sama tilanne, yhteistä asumista kesti 2kk. Elämäni hirveintä aikaa. Heti kun pääsin omaan asuntoon niin alkoi helpottaa. Ihan heti. Mutta mies joka on kuspää kuten exäni totesi että hän maksaa puolet vuokrasta ja kirjat kämpässä eli hän ei lähde. Minulla kissoja enkä pystynyt lähtemään.
Minä itkisin ja huutaisin kaikki yöt, kunnes toinen lähtisi. Omassa kodissaan saa huutaa ja itkeä. Ei ole laitonta.
Se 2kk oli järkyttävää aikaa. Koska oli pakko käydä töissä en olisi voinut öitä käyttää huutamiseen eikä exäni olisi mihinkään lähtenyt. Pyysin kauniisti ja vähemmän kauniisti. Huudettiin kyllä tappelujen takia. Mutta exälle oli kaikki kaikessa raha. Vaati jopa maustepurkkeja itselleen kun väitti että olivat hänen kuusi vuotta sitten ostamia ja minä olin vain täyttänyt niitä. Ja sitä rataa. Jokaikinen esine tapeltiin läpi kumman se oli ja yritti varastaa paljon minun tavaroitani. Ne omansa mitkä vahingossa unohti panin suoraan roskikseen.
Tosielämä ei mene niin kuin mielikuvitusmaailmassa. Kauheat 2 kk :( Onnittelut, että pääsit eroon miehestä.
On helppo sanoa että heittäisi miehen ulos. Oikeasti ei voi. Itse voi lähteä jos mahdollista. Mutta exäninpaskamainen käytös erotessa vain kruunasi sen ajatuksen että hänestä oli parempikin päästä. Olisin halunnut nylkeä hänet elävältä niiden 2kk aikana. Olipa vielä kirkot ym maksettuna, takkiin tuli henkisesti ja taloudellusesti. Entistäkään puolisoa nöyryyttävä mies on pelkkä pelle eikä mikään mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on hirveä tilanne elämässä. Minä olin rakkaani kanssa avoliitossa 4 vuotta ja kun ero tuli, mies meni baareissa ja muuten alkoi tapailla uutta naista noin kuukausi erosta. Hän ei surrut ollenkaan. Tai siltä minusta näytti. Ehkä jotkut ovat niin valmiita eroon, että sitten ovat kuin vasikat kesälaitumella. Kyllä karma häneen vielä iskee! Usko pois, että tulee aika, kun ei olekaan niin helppoa ja ruusuista hänelläkään!
Let it go. Toista ei voi pakottaa rakastamaan, ei edes tykkäämään. Saman olen elänyt viime syksynä, nyt vahvempi. Takaisin en miestä ottaisi koskaan. Sen verran arvostan itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on hirveä tilanne elämässä. Minä olin rakkaani kanssa avoliitossa 4 vuotta ja kun ero tuli, mies meni baareissa ja muuten alkoi tapailla uutta naista noin kuukausi erosta. Hän ei surrut ollenkaan. Tai siltä minusta näytti. Ehkä jotkut ovat niin valmiita eroon, että sitten ovat kuin vasikat kesälaitumella. Kyllä karma häneen vielä iskee! Usko pois, että tulee aika, kun ei olekaan niin helppoa ja ruusuista hänelläkään!
Aamen. Mun exä on nykyään työtön ja väitti että olisi rikas ilman minua. No, sai potkut töistä ihan omin avuin. Eiköhän ole sinkkukin koska impotentti. Onnea vaan hänelle.t. Pari nroa aikaisemmin kirjoittanut.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on hirveä tilanne elämässä. Minä olin rakkaani kanssa avoliitossa 4 vuotta ja kun ero tuli, mies meni baareissa ja muuten alkoi tapailla uutta naista noin kuukausi erosta. Hän ei surrut ollenkaan. Tai siltä minusta näytti. Ehkä jotkut ovat niin valmiita eroon, että sitten ovat kuin vasikat kesälaitumella. Kyllä karma häneen vielä iskee! Usko pois, että tulee aika, kun ei olekaan niin helppoa ja ruusuista hänelläkään!
Vaikka tuntuu pahalta niin minä olen tyytyväinen etten ole empatiakyvytön tunnekylmä mulkku kuten laitumella kirmaava exäsi. Et edes haluaisi olla kuten hän. Minulla ihan sama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on hyvä aika ottaa käyttöön mielialalääkkeet, lähinnä SSRI- lääkkeet. Auttavat sinut pahimman yli, eivät aiheuta riippuvuutta eikä lääkkeenkäyttöäsi huomaa kukaan. Vaikutus tuntuu vain siten, että se pahin ahdistus ja tuska hieman lievenee. Tulet olemaan yhä surullinen, mutta lääkkeillä pärjäät arjessa.
Mulla oli ihan samat fiilikset kuin sinulla ap. Erottiin viime marraskuussa ja muutin joulukuussa pois. Mies eli onnellisena ja minä itkin ja kärsin kotona. Erosta on nyt tosiaan se 8 kk ja vieläkin on vaikeita päiviä. Joudun käyttämään välillä rauhoittavia että jaksan ja pystyn toimia arjessa. Tänään taas ollut niin huono päivä. Tuntui etten pysty elämään ilman eksääni ja voisin kuolla ikävään! Toivon että tämä joskus helpottaa. Ei tästä viestistä varmaan apua ollut, mutta tiedät ettet ole yksin tunteidesi kanssa. Jaksamista ap, kyllä me vielä noustaan täältä suosta ☝🏻️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse tulin jätetyksi kaksi vuotta sitten. Elämältä tuntui tippuvan täysin pohja; en pystynyt syömään vaan oksensin jatkuvasti, syömättömyyden takia laihduin ja en voinut urheilla ja urheilemattomuus tuotti taas lisää pahaa oloa. Umpikuja oli aika valmis.
Samana kesänä olin kahden ystäväni kaasona, joka tuntui todella julmalta, vaikka tietysti kunniatehtävä.
Entinen mieheni suhtautui eroon aika kylmästi; ei oikeastaan koskaan antanut mitään syytä erolle vaan halusi aina vaan miettiä asioita. Hän oli todella työorientoitunut ja olimme jatkuvalla törmäyskurssilla liittyen aikatauluihin. Muuten arki oli silloin mukavaa.
Otin kesällä paljon lomaa, reissasin ympäri Eurooppaa niin kavereiden kuin äidin kanssa, kävin psykiatrilla keskustelemassa nelisen kertaa ja muutenkin etsin eron syitä itsestäni. Pahimpia oli klo 4-6 valvotut tunnit, kun heräsin itkemään ja maailma oli hetken todella musta. Sydän oli niin vereslihalla, etten tiennyt miten selvitä.
Alkusyksystä olo alkoi helpottamaan ja jollain tapaa "nöyryytin" itseni viimeisen kerran eksäni edessä tai oikeastaan puhelimessa. Sain sanottua kaiken ja tunnelukot aukesivat. Tavallaan se puhelu oli lopullinen piste. Suru oli käsitelty.
Muutama viikko tästä törmäsin mahtavaan mieheen, jonka kanssa palat loksahtivat heti alkuun ja kaikki kokemani sai uuden merkityksen. Nyt kahden vuoden jälkeen esikoisemme pyörii vatsassa ja silloin tällöin mietin, että olipahan hellekesä 2014 ja miten se suru olikaan niin suuri. Silloin en ikinä koskaan olisi uskonut missä olen nyt ja kuinka onnellinen olen, että tulin jätetyksi.
Tsemppiä ja kärsivällisyyttä!
Tiedän tasan tarkkaan nuo tuntemukset ja fiilikset mistä puhut.
Olen samanikäinen kuin sinä, oma exäni jätti minut puoli vuotta sitten ihan puskista. Erouutisen kanssa kertoi samaan hengenvetoon, että on ihastunut uuteen työkaveriinsa. He aloittivat seurustelun seuraavalla viikolla meidän eron jälkeen. Ja olimme kuitenkin olleet exäni kanssa yhdessä kuusi vuotta.
Olin suoraan sanottuna täysin hajalla, koko maailmani romahti. Mikään ei tuntunut miltään, mikään ei innostanut tai kiinnostanut. Mietin exääni valehtelematta 24/7, siis töissä, kotona, harrastuksissa, kavereiden kanssa, AINA.
Mutta. Voin käsi sydämellä nyt taata ja vannoa sulle, että sä selviät vielä tuosta erosta ja ilo palaa takaisin päiviisi. En uskonut sitä itsekään vielä reilu kuukausi takaperin, olen kuule googletellut yötä myöten kaikilla mahdollisilla "onko joku joka ei ole päässyt yli erosta" -hakusanoilla, koska olin ihan varma, että en vaan kerta kaikkiaan tule koskaan pääsemään exästä yli.
Mutta oivoi kaikkea sitä, voin sanoa että olen tällä hetkellä ihan superonnellinen, että kaikki meni niin kuin meni! Olen paljon iloisempi, rennompi ja itsevarmempi kuin ennen eroa. Olen lähentynyt kavereitteni kanssa ja olen löytänyt uusia harrastuksia ja intohimoja elämääni. Ja nyt olen myös ekaa kertaa eron jälkeen valmis ihastumaan uudelleen, kun oikea tyyppi astuu elämääni. :)
Ja mitä exään tulee, niin en ottaisi sitä enää mistään hinnasta takaisin, vaikka vielä pari kuukautta sitten olisin luultavasti antanut vaikka molemmat silmät päästäni, että hän olisi edes harkinnut yhteenpaluutamme.
Tsemppiä sulle ap, ja aurinkoa kesään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minut dumpannutta exää lainatakseni "kyllä se siitä"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lapset olivat osa tulevaisuuden varovaisia haaveitamme. Olemme 26- ja 27-vuotiaita, aikaa olisi siis vielä ollut. Pettäminen voi olla mukana, myös toiseen rakastuminen. ap
Eli jos olette olleet yhdessä 9 vuotta, olitte tuolloin 17- ja 18-vuotiaita. Ikävä kyllä on hyvin yleistä, etteivät noin nuorena alkaneet suhteet kestä. Ihmiset kasvavat ja muuttuvat. Loppujen lopuksi useimmat ovat kyllin valmiita loppuelämän suhteeseen vasta noin 30-vuotiaana. Eli vaikka se pahalta nyt tuntuukin, teidän juttunne ei vain ollut määrä kestää vuosikymmeniä. Näin se joskus menee. Kohtaat loppuelämän kumppanisi vielä, tsemppiä. Olet nuori.
6v jälkeen mun mieheltä rakkaus loppui. Teininä mekin alettiin yhdessä kulkemaan. Se vain joskus menee niin... Kun nuorena alkaa, jää varaa haihatella onko maailmassa muutakin. Parin vuoden kuluttua ex tajusi ettei ole,mutta minä olin jo toisaalla. Voimia ja rohkeutta. Niillä pääset päivään seuraavaan ja haet apua jos tuntuu että et muuten jaksa. Nyt syöt ja ulkoilet, yrität nukkua. Pyri saamaan arki pyörimään ja älä ainakaan nuku miehen kanssa. Ainakaan minun exällä ei uutta naista tullut vuosiin, epävarmuus meistä riitti erohalun syttymiseen, tai ehkä vain juoksuaika. Nimim. Nyt vaimo ja äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kyllä sinä selviät, ihan varmasti, niin minäkin selvisin. Tiedän ettei nämä sanat lohduta paljoa tällä hetkellä ja tuntuu ettei selviä, ikinä. Tiedän sen kivun ja tuskan kun tuntuu että tukehtuu eikä saa henkeä. Omasta erostani on nyt vuosi ja ensimmäiset kuukaudet olivat suoraan helvetistä. Sain rauhoittavia, pahimpina hetkinä ensimmäisenä kuukautena, lähinnä yöksi otin että sain edes vähän unta. Ja niinä pahimpina hetkinä piti keskittyä vain hengittämiseen ja siihen hetkeen, kuuntelin seinäkellon ääntä. Saunoin joka päivä, en tiedä miksi. Ajattele hetki kerrallaan, älä ajattele pitkälle koska se on liian toivotonta. Anna kaikkien tunteiden tulla. Puolen vuoden kuluttua on jo paljon helpompaa ja usko pois sinua odottaa jotain paljon parempaa! Nyt vuosi eron jälkeen, en juuri kaipaa enää entiseen elämään.
55 jatkaa vielä.. Yritä päästä mahdollisimman äkkiä omaan elämään. Pahinta oli ensimmäinen kuukausi elää siinä yhteisessä kodissa, vaikka mies lähtikin muualle odottamaan lähtöäni. Vaeltelin vain talossa koko kuukauden kauhean epätoivon vallassa, viime hetkillä sain jotenkin kaikki tavarat kasaan ja ulos.. Oli siis kuukausi aikaa lähteä. Selviytyminen ja omituinen ihana vapauden tunne alkoi siitä päivästä kun pääsin pois omaan kotiin.
Yksi asia - kun rakkaus loppuu, se loppuu. Ei siihen voi itse vaikuttaa, rakkaus on kontrolloimatonta. On rakkautta joka kestää toisen masennukset, nalkutukset, vakavat sairaudet, kaiken. On rakkautta joka ei kestä vaikka toinen on "täydellinen".
Sinussa ei ole mitään vikaa, miehessäsi ei ole mitään vikaa. Joskus vain käy noin, se on järkyttävää ja sitä on vaikea ymmärtää, mutta se on luonnollista.
Keskity pitämään itsesi kasassa. Ajan kanssa helpottaa, ja löydät myös vielä uuden onnen. Takaan sen.
Olette verrattain nuoria siihen nähden, että teillä on yhdeksän vuoden mittainen suhde takana. Voi olla, että nuorena alkaneesta suhteesta jompi kumpi osapuoli kasvaa ulos, kun ns. oma aikuinen identiteetti löytyy. Valitettavasti tässä tapauksessa se oli mies, eli hän ei ollut sinulle se oikea elämänkumppani.
Tiedän, että sinusta tuntuu pahalta, ja lämpimästi suosittelen, että etsiytyisit jonkun ammattilaisen kanssa juttelemaan. Se voi olla opiskelupaikan terveydenhoitaja tai työterveyslääkäri, he kyllä osaavat ohjata tällaisissa psykologisissakin kriisitilanteissa eteenpäin. Myös seurakunnilta saa keskusteluapua, tai sitten voit ottaa yhteyttä ihan yksityiseen psykoterapeuttiin (jonka palvelukset tosin maksavat). Tsemppiä ja voimia sinulle! Nyt tuntuu, että elämä on lopussa, mutta uskallan varmuudella luvata, että tulevaisuudessa sinua varten on paljon hyviä asiota ja rakkautta odottamassa.