miksi miesten ulkomaalaiset puolisot osaavat usein suomea, mutta naisten eivät?

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa, kuten niin monessa aiemmin lukemassani ketjussa on se ongelma, että otetaan yksi asia jostain isosta asiasta ja aletaan jankkaamaan kuinka se ratkaisee kaiken. 

Kuten jo ilmeni, niin on todella monenlaisia parisuhteita ja perheitä, elämäntilanteita ja ihmisiä. Kirjoitin jo tuonne oman kokemukseni asiasta eli tunnen lähinnä korkeakoulutettuja, hyvin kansainvälisiä perheitä, missä on asuttu ulkomailla, mutta nykyisin jo Suomessa pitkän aikaa, jolloin mieskin lukee kaunokirjallisuuttakin suomeksi. Ja sitten tunnen maalaismiehen mökiltä, jolla on thaimaalainen, vieraita pakoileva vaimo. 

Tuntematta lainkaan thaimaalaisen kielitaitoa, voidaan sanoa, että nuo pariskunnat ovat kuin eri planeetalta eli se opetteleeko toisen kieltä ja kulttuuria riippuu perheen tilanteesta ja taustoista. Eikä se ole muutenkaan mitenkään ratkaisevaa verrattuna joihinkin muihin asioihin. Ellei sitten kielitaidon puute esimerkiksi palvele väkivaltaisen puolison päämääriä. Silloinhan asialla on iso merkitys. Asuinmaan kielen ja kulttuurin tuntemus on välttämätöntä, ettei syrjäydy ja että pärjää, vaikka puolisolle kävisi jotain. Sen sijaan jos ei asuta puolison maassa eikä puolisokaan välttämättä ole asunut omassa maassaan vuosikymmeniin, on hänkin jo vieraantunut omasta alkuperäisestä kotimaastaan. Minun tuntemissani tapauksissa nuo miehet eivät ole kotimaassaan asuneet yli 30 vuoteen eli olivat jo aiemmin asuneet muualla (saksalaista lukuunottamatta), missä vaimonsa tapasivat työn tai opintojen merkeissä.

Tämä on tilanne monissa perheissä, mutta palstalla ei oikein ymmärretä tällaista ollenkaan. Joskus, kun olen kertonut omastakin taustasta, on epäilty että valehtelen. Se vain on liian vierasta. Kuvitellaan, että ulkomailla työskenteleminen, asuminen ja eläminen on jotain "hienostelua" tai sen yrittämistä. 

Aloittaja puhui havainnoistaan kaupan kassalla. Oletan, että tämä kauppa on Suomessa. Tässä keskustellaan siis pariskunnista, jotka asuvat Suomessa. Varmasti, aivan varmasti, joukkoon mahtuu joku sellainenkin pariskunta, joka on Suomessa vain pyörähtämässä, mutta voinemme kassatyöskentelijän yleistyksestä päätellä, että hän pystyi arvioimaan näiden pariskuntien, joista hän havainnon on tehnyt, asuvan Suomessa.

Kyllä minunkin sukulaisiani asuu naapurimaassa ja sitten myös maassa mikä on niin kaukana kuin voi Suomesta kauas mennä. Heistä osa ei enää itse kymmenien vuosien asumisen jälkeen puhu Suomea kuin kankeasti yksinkertaisia lauseita. He kuitenkin puhuvat paikallisen kumppaninsa äidinkieltä (ruotsi, englanti). En ole koskaan ajatellut, että se olisi jotain hienostelua, käytännön sanelema juttu.

Tunnen myös suomalais-ranskalaisen pariskunnan, joka asuu Ranskassa, kasvattaa lapsiaan kolmekielisiksi ja ranskankielinen vaimo osaa suomenkielen auttavasti arkitilanteissa ja myös söpösti pari lastenlaulua ja "lällätystä".

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa, kuten niin monessa aiemmin lukemassani ketjussa on se ongelma, että otetaan yksi asia jostain isosta asiasta ja aletaan jankkaamaan kuinka se ratkaisee kaiken. 

Kuten jo ilmeni, niin on todella monenlaisia parisuhteita ja perheitä, elämäntilanteita ja ihmisiä. Kirjoitin jo tuonne oman kokemukseni asiasta eli tunnen lähinnä korkeakoulutettuja, hyvin kansainvälisiä perheitä, missä on asuttu ulkomailla, mutta nykyisin jo Suomessa pitkän aikaa, jolloin mieskin lukee kaunokirjallisuuttakin suomeksi. Ja sitten tunnen maalaismiehen mökiltä, jolla on thaimaalainen, vieraita pakoileva vaimo. 

Tuntematta lainkaan thaimaalaisen kielitaitoa, voidaan sanoa, että nuo pariskunnat ovat kuin eri planeetalta eli se opetteleeko toisen kieltä ja kulttuuria riippuu perheen tilanteesta ja taustoista. Eikä se ole muutenkaan mitenkään ratkaisevaa verrattuna joihinkin muihin asioihin. Ellei sitten kielitaidon puute esimerkiksi palvele väkivaltaisen puolison päämääriä. Silloinhan asialla on iso merkitys. Asuinmaan kielen ja kulttuurin tuntemus on välttämätöntä, ettei syrjäydy ja että pärjää, vaikka puolisolle kävisi jotain. Sen sijaan jos ei asuta puolison maassa eikä puolisokaan välttämättä ole asunut omassa maassaan vuosikymmeniin, on hänkin jo vieraantunut omasta alkuperäisestä kotimaastaan. Minun tuntemissani tapauksissa nuo miehet eivät ole kotimaassaan asuneet yli 30 vuoteen eli olivat jo aiemmin asuneet muualla (saksalaista lukuunottamatta), missä vaimonsa tapasivat työn tai opintojen merkeissä.

Tämä on tilanne monissa perheissä, mutta palstalla ei oikein ymmärretä tällaista ollenkaan. Joskus, kun olen kertonut omastakin taustasta, on epäilty että valehtelen. Se vain on liian vierasta. Kuvitellaan, että ulkomailla työskenteleminen, asuminen ja eläminen on jotain "hienostelua" tai sen yrittämistä. 

Niin se korkeakoulutettujen asuminen ja eläminen on suhteellisen samaa maasta riippumatta. Yleensä ainakin englanniksi pärjää maassa kuin maassa vaikka avioliitto ei kestäisi tai aviopuolisolle jotain tapahtuisi. Tarve opetella maan kieltä ei tunnu kovin suurelle toisin kuin esim. kouluttamattoman thaikun tilanteessa. 

Mulla on jenkkimies ja hän opettelee parhaillaan suomen kieltä. Arkisista asioista (kuten mitän tarvitaan kaupasta) koitan keskustella hänen kanssa aina suomeksi, jotta hän oppisi nopeammin. Silloin kun puhumme monimutkaisemmista asioista niin meidän on puhuttava englanniksi, koska minun englanti on kuitenkin huomattavasti parempaa kuin hänen suomensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän vaikuttaa paljon puolison kotimaa, josta on lähtöisin, sekä kielitaito, jolla Suomeen on muutettu.

Ja toki se, että naisilla on yleensä parempi kielipää kuin miehillä, ja heitä kohtaan ei Suomessa ole suhtautuminen niin vihamielinen kuin ulkomaalaisia miehiä kohtaan.

Itselläni on korkeastikoulutettu ulkomaalainen mies, joka ei kosksaan opetellut suomea alkeita enempää. Emme kyllä enää edes asukaan Suomessa.

Vähän aiheesta ohi, mutta eikö sinua haittaa, että miestä ei tuon verran kiinnostanut juuresi? Vai onko juttunne kuitenkin aika kevyt loppujen lopuksi?

Jos minulla olisi ulkomaalainen puoliso, johon oikeasti olisin sitoutunut elämänkumppanihengessä, niin satavarmasti opettelisin hänen kotikieltään ja tutustuisin kulttuuriin. Ihan peruskohteliaisuutta kumppania kohtaan.

M38

Milä tavalla siihen kulttuuriin erityisesti pitäisi tutustua? En oikein ymmärrä ajatteluasi, toki olen eri, kuin kelle vastaat. Itselläni on myös korkeakoulutettu englanninkielinen mies. Osaa suomen alkeet, mutta muuten ei mitenkään erityistä kiinnostusta ole osoittanut suomen kieleen tai kulttuuriin. Minähän sen kulttuurin meidän parisuhteeseen ja perheeseen tuon. Minä valitsen miten vietetään vaikkapa joulua, vien lapsen ja miehen hautausmaalle ja paistan kinkun niin halutessani. Minä valitsen suomalaisen elokuvan englannin tekstityksellä yhdessä katsottavaksi. Minä vien miehen ja lapsen kotimaan matkoille. Ihan vastaavasti mies tuo perheeseen oman kulttuurinsa, omat tapansa, omat juttunsa. 

Meillä taas mun brittimies tietää suomen historiasta enemmän kuin minä itse.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jenkkimies ja hän opettelee parhaillaan suomen kieltä. Arkisista asioista (kuten mitän tarvitaan kaupasta) koitan keskustella hänen kanssa aina suomeksi, jotta hän oppisi nopeammin. Silloin kun puhumme monimutkaisemmista asioista niin meidän on puhuttava englanniksi, koska minun englanti on kuitenkin huomattavasti parempaa kuin hänen suomensa.

Tuon verran omanikin osaa. Kuitenkin kun aletaan puhumaan akateemisen ihmisen tasolla oikeasti asioista, käytetty kieli on niin paljon haastavampaa, että edellyttää varmasti vuosikymmenin maassa olon. Siksi se parisuhteen kieli anglosaksien kanssa vaan tuppaa olla englanti.