Tuntuu vähän mälsältä kun en voi koskaan hankkia lapsia mt-ongelmien vuoksi

Ihmismieli on sellainen, että meistä tuntuu aina pahalle, jos emme voi saada jotakin. Ihan sama, haluaisimmeko oikeasti tuota asiaa tai olisiko se meille hyväksi. Pelkkä valinnan pois ottaminen surettaa ja ahdistaa.

Todennäköisesti lapsettomuus ei kuitenkaan estä sinua olemasta onnellinen. Itse asiassa lapsettomuus on varmaan sinulle onnellisuutta lisäävä tekijä, koska taustasi on tuollainen. Vanhemmuus ei ole mitään, mikä jokaisen pitäisi ehdottomasti kokea. Se on aika erikoistunut ja sitova tapa käyttää suuri osa elämästään, ja sille on paljon hyviä vaihtoehtoja.

Minulla on sellaisia terveysongelmia, jotka eivät sinänsä estäisi lasten hankkimista, mutta jotka kyllä tekisivät koko kokemuksesta paljon epämiellyttävämmän, mitä se täysin terveelle olisi.

Olet vielä niin nuori, että esim 10 vuoden päästä olet ihan eri ihminen ja voit hyvinkin olla mielesi kanssa siinä pisteessä että susta tulisi hyvä vanhempi. Turhaa tuon ikäisenä on kirvestä kaivoon heittää. Missään asiassa.

No eihän mt- ongelmat estä edes adoptiota, niin miksi sitten biologisen vanhemmuuden?

Voi j....oon minäkin traumatisoitunut vauvasta saakka ja tein silti lapsen vaikka jouduin yh:ksi.

Ei ongelmia.

Voit saada lapsen vaikka 15 v päästä. Tuohon traumaperäiseen häiriöönhän liittyy myös nuo ajatukset että "KAIKKI on pilalla, on liian myöhäistä, en voi saada hyvää tulevaisuutta". Ajattelet varmasti eri tavalla esim jo vuoden päästä.

Kiitos teille ihanista viesteistä.

Mulle on aina ollut selvää että haluan perheen, 1-2 muksua, hyvän koulutuksen ja mercedes benzin. Se on aina tuntunut oikealt, ja olen yrittänyt tehdä elämässäni päätökset niin että voisin toteuttaa nämä.

Valitettavasti olen alkanut huomata, ettei minusta ole vanhemmaksi. Suutun helposti, olen kontrolloiva, yleisesti aika epämiellyttävä ihminen. Kavereita ei ole, olen aikalailla yksin.

Olen ehdottomasti sitä mieltä ettei lapsia tule tehdä muita miellyttääkseen, vaan rakkaudesta. Minä "rakastan" syntymättömiä lapsia niin paljon, etten missään tapauksessa halua heille lapsuutta minun kanssani. Parempi olla syntymättä.

Eläm jatkuvasti uudelleen traumojani, en osaa katkaista kierrettä. En löydä miestä, ja jos löydän, alan taas elää traumojani.

Toki on totta, että kymmenen vuoden päästä tilanne voi olla eri. Tohdin silti epäillä - ja vaikka olisikin, minulla on tämä mt-tausta. Pelkään, että lapseni joutuisivat lastensuojelun asiakkaiksi, enkä osaisi olla heille tarpeeksi hyvä äiti. Ja he joutuisivat joko kärsimään minusta vanhempana/pois perheensä luota.

Olen pettynyt itseeni.

Et voi tietää etukäteen. Mulla on todella raskaat asiat taustalla hyvin pärjäsin.

Sitä keskittyy vaan lapsen hoitoon ja traumat voi selvitellä ennen tai jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Voit saada lapsen vaikka 15 v päästä. Tuohon traumaperäiseen häiriöönhän liittyy myös nuo ajatukset että "KAIKKI on pilalla, on liian myöhäistä, en voi saada hyvää tulevaisuutta". Ajattelet varmasti eri tavalla esim jo vuoden päästä.

Valitettavasti sain apua vasta niin myöhään että tila on päässyt kroonistumaan. Minulla on kova taistelu edessä, olen ollut läpi elämäni masentunut. Olen vähän huonommista lähtökohdista, ja koko elämäni tähän päivään asti on ollut jatkuvaa kamppailua, päivästä toiseen selviämistä.

En usko, että edes osaan olla normaalisti. Ei minulla ole sellaista ollut koskaan!

Niin kovasti kuin halusinkin parempaa elämää, vaikuttaisi siltä että se on lähes mahdoton saavuttaa. Yritän kyllä, jatkan kamppailua niin pitkään kuin henki pihisee.

Haaveilen normaalista.

Vierailija kirjoitti:

Voi j....oon minäkin traumatisoitunut vauvasta saakka ja tein silti lapsen vaikka jouduin yh:ksi.

Ei ongelmia.

Siis sinusta ei ole ongelma että olet yh? Jo se on ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Et voi tietää etukäteen. Mulla on todella raskaat asiat taustalla hyvin pärjäsin.

Sitä keskittyy vaan lapsen hoitoon ja traumat voi selvitellä ennen tai jälkeen.

Olen itse elänyt äitini mt-ongelmien keskellä, enkä ikinä haluaisi omalle lapselle samaa.

Toki ymmärrän, että jokaisen kokemus on erilainen, haluaisin vain ennakoida mahdollisimman hyvin.

Ihan tutulta kuulostaa. Olin vuosia katkera ajatuksesta, ettei minusta ole äidiksi ja että se on oman äitini vika. Että teki minusta tällaisen. Olin koittanut hakea apua tai siis hainkin, mutta ongelmat juontavat syvälle, enkä saanut täyttä apua minäkään nuorena.

Se on jännä asia, että olisin ottanut ilosta kiljuen vastaan tiedon, etten voi saada lapsia fysiikan tasolla. Sitten mun ei olisi enää tarvinuut miettiä asiaa ja kyselijöille olisin voinut vastata totuudenmukaisesti, etten minä voi saada lapsia, mutta kenenkään ei olisi tarvinnut nähdä mistä se oikeasti johtui, eli korvien välistä, vaan kaikki olisivat luulleet, etten hanki niitä koska se fyysinen syy. Joka siis olisi silloin tietty ollut perimmäinen syy, mutta olisihan tämä henkinenkin este ollut edelleen myös olemassa. Kun kaikki aina sanoo, että voithan sä sille jotain. Harvempi menee sanomaan fyysisesti lapsettomuudesta kärsivälle, että voit sille jotain. Vaikka ei niille henkisille esteille voi sen enempää, kuin muillekaan esteille. Henkinen este saattaa korjaantua, mutta siitä ei ole mitään takeita.

Minulla nyt on silti lapsia, koska ajan saatossa sain itseäni tasapainoon ja lasten isä oli niin hyvä isänä, että hänelle olisi voinut hankkia lapsen vaikka vuokraamalla kohtunsa ja mies alkaa yh:ksi. Lapset toivat mukanaan uusia käsittelemättömiä ongelmia ja voin sanoa, että kannattaa harkita että voiko elää täyspainoista elämää lapsittakin, sillä vaatimus lapsen kasvattamisesta psyykeltään terveeksi ja tasapainoiseksi kun itse voi pahoin on todella kuormittava. Vasta kun siinä tilanteessa on niin todella tulee äitiä ikävä, mutta kun juuri sitä (emotionaalista) äitiä ei itsellä ole ollut.

Olen kasvanut mt-ongelmaisten perheessä ja suvussa. Vaikka olen itse tasapainoinen ihminen ilman mitään diagnooseja tai ongelma, pelkään aivan liikaa, että itselleni puhkeaisi jokin ongelma lapsen synnyttyä. Riskit ovat liian suuret ja haluaisin lapselleni parasta.

Mä oon 22v ja vakavasti traumatisoitunu myös, mut en oo lapsihaaveita sen takia hukkaan heittäny. Oon käymässä pitkää terapiaa ja aion saada elämäni ja itteni kuntoon niin, et voin vielä joskus olla hyvä vanhempi. Töitä toki tarvii tehdä paljon itsensä kanssa, mut en löis vielä hanskoja tiskiin.

Vierailija kirjoitti:

Ihan tutulta kuulostaa. Olin vuosia katkera ajatuksesta, ettei minusta ole äidiksi ja että se on oman äitini vika. Että teki minusta tällaisen. Olin koittanut hakea apua tai siis hainkin, mutta ongelmat juontavat syvälle, enkä saanut täyttä apua minäkään nuorena.

Se on jännä asia, että olisin ottanut ilosta kiljuen vastaan tiedon, etten voi saada lapsia fysiikan tasolla. Sitten mun ei olisi enää tarvinuut miettiä asiaa ja kyselijöille olisin voinut vastata totuudenmukaisesti, etten minä voi saada lapsia, mutta kenenkään ei olisi tarvinnut nähdä mistä se oikeasti johtui, eli korvien välistä, vaan kaikki olisivat luulleet, etten hanki niitä koska se fyysinen syy. Joka siis olisi silloin tietty ollut perimmäinen syy, mutta olisihan tämä henkinenkin este ollut edelleen myös olemassa. Kun kaikki aina sanoo, että voithan sä sille jotain. Harvempi menee sanomaan fyysisesti lapsettomuudesta kärsivälle, että voit sille jotain. Vaikka ei niille henkisille esteille voi sen enempää, kuin muillekaan esteille. Henkinen este saattaa korjaantua, mutta siitä ei ole mitään takeita.

Minulla nyt on silti lapsia, koska ajan saatossa sain itseäni tasapainoon ja lasten isä oli niin hyvä isänä, että hänelle olisi voinut hankkia lapsen vaikka vuokraamalla kohtunsa ja mies alkaa yh:ksi. Lapset toivat mukanaan uusia käsittelemättömiä ongelmia ja voin sanoa, että kannattaa harkita että voiko elää täyspainoista elämää lapsittakin, sillä vaatimus lapsen kasvattamisesta psyykeltään terveeksi ja tasapainoiseksi kun itse voi pahoin on todella kuormittava. Vasta kun siinä tilanteessa on niin todella tulee äitiä ikävä, mutta kun juuri sitä (emotionaalista) äitiä ei itsellä ole ollut.

Kyllä, juuri samoja asioita ja ajatuksia käyn läpi.

Minun äiti kyllä hoiti ruoan, vaatteet ym. perusasiat. Tunteita ei minulle sallittu, riitoja ei sallittu. En jaksa alkaa avaamaan sen enempää, koska vaikk näenkin etten voinut näille asioille mitään ja olen siinä mielessä olosuhteiden uhri, olen samalla aikuinen joka on vastuussa itsestään ja hyvinvoinnistaan.

Kyllä, olen vähän katkera. Koen, että sain huonot eväät elämään, mutta tiedän että äiti oikeasti yritti parhaansa.

Hänestä ei vain ollut siihen. Nyt yritän ottaa vastuuta itsestäni, käsitellä asiat jotta pääsisin elämässä eteenpäin. Minulla on lähes pakkomielle mennä yliopistoon, koen olevani täysin arvoton ilman koulutusta. (Liekkö tältä palstalta opittu ajattelumalli).

En tiedä. Käsittelen tätä asiaa. Tuntuuhan se kurjalta, kun pitää keksiä uusi tavoite rlämälle. Ehkä voisin alkaa tutkijaksi? Vai olenko liian tyhmä, en tiedä. Toivoisin löytäväni paikan elämässä. Perheen, johonkin mihin kuuluisin. Omana itsenäni.

Ehkä perhehaaveeni on ollut niin voimakas, koska koen ettei minulla ole koskaan ollut aidosti rakastavaa perhettä. Ja vaikea hyväksyä, etten tule sitä koskaan saamaankaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon 22v ja vakavasti traumatisoitunu myös, mut en oo lapsihaaveita sen takia hukkaan heittäny. Oon käymässä pitkää terapiaa ja aion saada elämäni ja itteni kuntoon niin, et voin vielä joskus olla hyvä vanhempi. Töitä toki tarvii tehdä paljon itsensä kanssa, mut en löis vielä hanskoja tiskiin.

Minulla nämä ongelmat ovat kestäneet läpi elämän, ja oikeastaan ainoa missä voin sanoa onnistuneeni on ehkäisy. Tuntuu, ettei minusta ole normaaliin, tasaiseen arkeen. Ei ole kokemusta sellaisesta.

Minä en ole edes voinut aloittaa terapiaa. Pelkään sitä. Pelkään tulevia persoonallisuustestejä. Pelkään, että nämä kaikki vievät minut vain kauemmaksi ihanne-elämästäni.

Tsemppiä sinulle. Minusta kuulostat tosi järkevältä ja tiedostavalra ihmiseltä - toivon, että pääset möröistä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tutulta kuulostaa. Olin vuosia katkera ajatuksesta, ettei minusta ole äidiksi ja että se on oman äitini vika. Että teki minusta tällaisen. Olin koittanut hakea apua tai siis hainkin, mutta ongelmat juontavat syvälle, enkä saanut täyttä apua minäkään nuorena.

Se on jännä asia, että olisin ottanut ilosta kiljuen vastaan tiedon, etten voi saada lapsia fysiikan tasolla. Sitten mun ei olisi enää tarvinuut miettiä asiaa ja kyselijöille olisin voinut vastata totuudenmukaisesti, etten minä voi saada lapsia, mutta kenenkään ei olisi tarvinnut nähdä mistä se oikeasti johtui, eli korvien välistä, vaan kaikki olisivat luulleet, etten hanki niitä koska se fyysinen syy. Joka siis olisi silloin tietty ollut perimmäinen syy, mutta olisihan tämä henkinenkin este ollut edelleen myös olemassa. Kun kaikki aina sanoo, että voithan sä sille jotain. Harvempi menee sanomaan fyysisesti lapsettomuudesta kärsivälle, että voit sille jotain. Vaikka ei niille henkisille esteille voi sen enempää, kuin muillekaan esteille. Henkinen este saattaa korjaantua, mutta siitä ei ole mitään takeita.

Minulla nyt on silti lapsia, koska ajan saatossa sain itseäni tasapainoon ja lasten isä oli niin hyvä isänä, että hänelle olisi voinut hankkia lapsen vaikka vuokraamalla kohtunsa ja mies alkaa yh:ksi. Lapset toivat mukanaan uusia käsittelemättömiä ongelmia ja voin sanoa, että kannattaa harkita että voiko elää täyspainoista elämää lapsittakin, sillä vaatimus lapsen kasvattamisesta psyykeltään terveeksi ja tasapainoiseksi kun itse voi pahoin on todella kuormittava. Vasta kun siinä tilanteessa on niin todella tulee äitiä ikävä, mutta kun juuri sitä (emotionaalista) äitiä ei itsellä ole ollut.

Kyllä, juuri samoja asioita ja ajatuksia käyn läpi.

Minun äiti kyllä hoiti ruoan, vaatteet ym. perusasiat. Tunteita ei minulle sallittu, riitoja ei sallittu. En jaksa alkaa avaamaan sen enempää, koska vaikk näenkin etten voinut näille asioille mitään ja olen siinä mielessä olosuhteiden uhri, olen samalla aikuinen joka on vastuussa itsestään ja hyvinvoinnistaan.

Kyllä, olen vähän katkera. Koen, että sain huonot eväät elämään, mutta tiedän että äiti oikeasti yritti parhaansa.

Hänestä ei vain ollut siihen. Nyt yritän ottaa vastuuta itsestäni, käsitellä asiat jotta pääsisin elämässä eteenpäin. Minulla on lähes pakkomielle mennä yliopistoon, koen olevani täysin arvoton ilman koulutusta. (Liekkö tältä palstalta opittu ajattelumalli).

En tiedä. Käsittelen tätä asiaa. Tuntuuhan se kurjalta, kun pitää keksiä uusi tavoite rlämälle. Ehkä voisin alkaa tutkijaksi? Vai olenko liian tyhmä, en tiedä. Toivoisin löytäväni paikan elämässä. Perheen, johonkin mihin kuuluisin. Omana itsenäni.

Ehkä perhehaaveeni on ollut niin voimakas, koska koen ettei minulla ole koskaan ollut aidosti rakastavaa perhettä. Ja vaikea hyväksyä, etten tule sitä koskaan saamaankaan.

Minulla oli sama, eli kuvittelin tulevani arvokkaammaksi ihmiseksi kun käyn yliopiston. Nyt olen saamassa tutkintopaperitja olen edelleen sisältä tyhjä, pelkkä kuori. Yliopisto ja ylipäänsä mikä tahansa elämässä olevat tavoitteet ovat erittäin hyvä asia, mutta jos niitä ajaa vain tunne saada ihmisarvoa tai vastaavaa ei hyvin käy, tai ainakin ne saadut tulokset eivät koskaan tyydytä riittävästi.

t. 12

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan tutulta kuulostaa. Olin vuosia katkera ajatuksesta, ettei minusta ole äidiksi ja että se on oman äitini vika. Että teki minusta tällaisen. Olin koittanut hakea apua tai siis hainkin, mutta ongelmat juontavat syvälle, enkä saanut täyttä apua minäkään nuorena.

Se on jännä asia, että olisin ottanut ilosta kiljuen vastaan tiedon, etten voi saada lapsia fysiikan tasolla. Sitten mun ei olisi enää tarvinuut miettiä asiaa ja kyselijöille olisin voinut vastata totuudenmukaisesti, etten minä voi saada lapsia, mutta kenenkään ei olisi tarvinnut nähdä mistä se oikeasti johtui, eli korvien välistä, vaan kaikki olisivat luulleet, etten hanki niitä koska se fyysinen syy. Joka siis olisi silloin tietty ollut perimmäinen syy, mutta olisihan tämä henkinenkin este ollut edelleen myös olemassa. Kun kaikki aina sanoo, että voithan sä sille jotain. Harvempi menee sanomaan fyysisesti lapsettomuudesta kärsivälle, että voit sille jotain. Vaikka ei niille henkisille esteille voi sen enempää, kuin muillekaan esteille. Henkinen este saattaa korjaantua, mutta siitä ei ole mitään takeita.

Minulla nyt on silti lapsia, koska ajan saatossa sain itseäni tasapainoon ja lasten isä oli niin hyvä isänä, että hänelle olisi voinut hankkia lapsen vaikka vuokraamalla kohtunsa ja mies alkaa yh:ksi. Lapset toivat mukanaan uusia käsittelemättömiä ongelmia ja voin sanoa, että kannattaa harkita että voiko elää täyspainoista elämää lapsittakin, sillä vaatimus lapsen kasvattamisesta psyykeltään terveeksi ja tasapainoiseksi kun itse voi pahoin on todella kuormittava. Vasta kun siinä tilanteessa on niin todella tulee äitiä ikävä, mutta kun juuri sitä (emotionaalista) äitiä ei itsellä ole ollut.

Kyllä, juuri samoja asioita ja ajatuksia käyn läpi.

Minun äiti kyllä hoiti ruoan, vaatteet ym. perusasiat. Tunteita ei minulle sallittu, riitoja ei sallittu. En jaksa alkaa avaamaan sen enempää, koska vaikk näenkin etten voinut näille asioille mitään ja olen siinä mielessä olosuhteiden uhri, olen samalla aikuinen joka on vastuussa itsestään ja hyvinvoinnistaan.

Kyllä, olen vähän katkera. Koen, että sain huonot eväät elämään, mutta tiedän että äiti oikeasti yritti parhaansa.

Hänestä ei vain ollut siihen. Nyt yritän ottaa vastuuta itsestäni, käsitellä asiat jotta pääsisin elämässä eteenpäin. Minulla on lähes pakkomielle mennä yliopistoon, koen olevani täysin arvoton ilman koulutusta. (Liekkö tältä palstalta opittu ajattelumalli).

En tiedä. Käsittelen tätä asiaa. Tuntuuhan se kurjalta, kun pitää keksiä uusi tavoite rlämälle. Ehkä voisin alkaa tutkijaksi? Vai olenko liian tyhmä, en tiedä. Toivoisin löytäväni paikan elämässä. Perheen, johonkin mihin kuuluisin. Omana itsenäni.

Ehkä perhehaaveeni on ollut niin voimakas, koska koen ettei minulla ole koskaan ollut aidosti rakastavaa perhettä. Ja vaikea hyväksyä, etten tule sitä koskaan saamaankaan.

No tää sama oli just mulla. Kadehdin sellaisia perheitä, joissa oli useampi lapsi (ei väliä yh tai kahden vanhemman) ja saamaan aikaa jotenkin jotain hauskaa - siis huumoria. Minun äitini ei kohdistanut minuun koskaan huumoria, jos ei sitä lasketa, että hän nauroi minua tai minulle, mutta ei kanssani. En nyt siis tarkoita, että huumori olisi autuaaksi tekevä hyvän vanhemmuuden kulmakivi, mutta sitä jotenkin ajattelee, että mieluummin sitä, kuin tiukkapipoisuutta, kuten meillä.

Äitini myös syötti minulle ajatusta, että lapsettomiksi jäävillä on jotain vikaa persoonassaan ja jos ei kykene perustamaan perhettä niin pitää sitten hyväksyä olevansa toisten silmissä sellainen hylkiö, mitä hän, äitini, sanoo heidän olevan. Joten omaksuin jotenkin ajatuksen, että mulla täytyy olla perhe, jos en halua määrittäytyä aikuisena ihmisenä vialliseksi. Vaikka en siis itse ajattele lapsettomista suinkaan niin. Se on heillä jotenkin eri asia, se olisi määrittänyt vain sellaiset kuin minut.

17 = 11