Voiko kursailijaa opettaa?

Kokemus on että ei.

Minä itse jos sanon ei kiitos, tarkoitan sitä todella. Ellei kyse ole jostain seksileikistä.

Jos olisi kysymys japanilaisesta, ranskalaisesta tai mistä muusta kulttuuripiiristä tahansa, oltaisiin kursailusta hurjan ihastuneita ja päiviteltäisiin, kuinka ne niin osaavatkin herkästi seurata kursailun perinteisiä askeleita ja kuinka täällä Suomessa ei osata muuta kuin möllöttää ja olla puhumatta.

Minä en kursailuun mukaan mene. Jos joku ei halua kahvia, en enää tarjoa. Jos pöytään ei tulla ehkä 5 minuutin kuluessa pyynnöstä, laitan tarjoamiset jääkaappiin. 

"Alkakaapa ottamaan, tai käskyt harvenee" tunnetaan meillä päin. 

Minusta tyrkyttäminen on rumaa. Jos ei kelpaa niin sitten on tyydyttävä siihen ja sillä selvä. Ei tuputeta enempää kun on käsketty kerran, ehkä vielä toisenkin mutta meillä ei ehkä kolmatta tulekaan.

Sen verran varaudun,että en edes kaada heti monta kupillista.

Kursailuun varautunut mummoni ohjeisti tarjoiluhenkilökuntaa 85-vuotispäivillään "älkää sitten heti tormatko kahvien kanssa heti, että saadaan raatata ensin."

Äitini sitten oli sitä mieltä, että alkakaas mennä heti, kun vieraita tuli. Eipä siinä ollut tilaisuutta kursailuun, kun toimittiin mummon ohjeitten mukaan ja vieraat jo ehtivät odotella, että eikös sitä kahvia tulekaan. Tämä voi olla yksi tapa kursailun välttämiseen.

Mitä ihmeen kursailua on se, että sanoo selkeään kysymykseen, että kiitos ei.

Jos menen käymään kaverilla ja olen juonut kahvit kotona, niin vastaan kahvittelukysymykseen kiitos ei, ei minun takiani. Jos kaveri siitä huolimatta ryhtyy keittämään kahvia ja laittamaan pöytää koreaksi selkeästi kahdelle, niin koen sen loukkauksena: kaveri ei edes kuunnellut, miten sanoin, että ei maistu. Enkä juo kahvia, koska en sitä halua.

Kursailua on se, että vastaan kahvitteluun kyllä, mutta kun kahvi on kaadettu kuppiin ja kutsu pöytään tullut, niin ryhdyn inttämään, että ei kai nyt sentään ja ei ihan vielä ja ota sinä nyt ensin jne.