Masentuneen puolison jättäminen, itsekästäkö?

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä kamalasti, ap! Läheisin mielenterveysongelmat ei ole koskaan helppo pala. Loppujen lopuksi, sulla on oikeus jättää masentunut. Kannattaa kuitenkin muistaa, että suurin osa masentuneita, myös vaikeista tapauksista, paranee. Ja kun paraneminen tapahtuu, voi olla, että ei ole enää mahdollista rakentaa parisuhdetta uudestaan ko. henkilön kanssa (koska tottakai se sattuu kun oma tuki ja turva jättää hädän hetkellä, eli luottamus järkkyy niin, että ei halua ottaa riskiä asian toistumisesta). Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, onko kyseessä oikeasti ihminen jonka kanssa haluaa olla vaikeista ajoista huolimatta.

Kas, löytyihän se oman sädekehän kiillottaja ja parempi ihminen sieltä. Onko sulla oikeasti kokemusta masentuneesta tai sairaasta puolisosta? Muutenkin kuin Me Naisista lukemalla?

Ole miehen tukena aidosti äläkä syyllistä tilanteesta. Anna paljon läheisyyttä ja luo sellainen ilmapiiri, että kaikki tuntemukset ovat tervetulleita. Jos olet aina naama mutrulla ja ihmettelet "Noh, mikäs sillä nyt taas on", niin pitkität miehen parantumista. Kuitenkin se pohja mielenterveydelle tulee ympäristöstä, ja jos luot ympäristöstä epämieluisan, vaativat ja paineita luovan, ei mieskään pääse helposti jaloilleen.[/

Niin, tällä parisuhteen toisella osapuolella ei luonnollisesti ole mitään vastuuta ja velvollisuutta, omasta saati muiden, hyvinvoinnista. Kolme vuotta alkaa olla jo kohtuuton aika ymmärtää ja hyväksyä, ilman mitään merkkiä paremmasta.

Tottakai se on itsekästä, erossahan lapsille tulisi masentuneen isän lisäksi vielä rikkinäinen kotikin. Ei itsekkyys silti aina huono asia ole, ja joskus se on selviytymisen takia välttämätöntä. Kääntäisin kuitenkin kaikki muut kortit ensin. Ap, yritä saada miehesi ymmärtämään, että voimasi loppuvat, ja että nyt on tosi kyseessä. Helppoa se ei varmaankaan ole, sillä raa'altahan se tuntuu kuormittaa masentunutta vielä lisää, mutta todennäköisesti hän on käpertynyt omaan maailmaansa eikä huomaa tai ymmärrä tilannetta sinun kannaltasi. Ehkä väliaikainen asumusero näyttäisi, mihin suuntaan tilanne kääntyy. Kaikkea hyvää teille, mitä ikinä päätätkin, asiat järjestävät aina jotenkin (niin klisee kuin onkin).

-edellisestä ketjusta se bipon puoliso

Hankala tilanne, mutta ei toivoton. Jospa löytäisitte jotakin kuntouttavaa toimintaa hänelle ja itsekin yrittäisit löytää iloa harrastamisesta, kuten ehkä tekisit, jos mielelläsi olisi vaikkapa pyörätuoliin johtanut MS-tauti. Siitä ei kannata olla harmissaan, jos hän ei heti ole kaikkia hoitoja ottanut vastaan (esim. lääkkeitä). Moni lääke vie huonompaan suuntaan sivuvaikutuksineen, joten on aika rankkaa niitä testailla. On ihmisiä joille ei oikein mikään niistä sovi, saati auta. Sitten jos asenne ympärillä on vielä tympeä, kun potilas "ei pysty pissaamaan" (virtsaumpi), "nukkuu koko ajan" (horros), seksi ei onnistu, kyllä pitää uskoa olla, että taas uuden ja uuden lääkkeen kokeilee.

Ensinnäkin onnittelut psykologisesta tarkkanäköisyydestäsi! Nykyään on vallalla täysin ällistyttävä ja vääristynyt käsitys, että normaalit tunteet vastoinkäymisten edessä ovat mielisairautta, "masennussairautta".

 Se, että osaat kytkeä syyn (työpaikan menetys) ja seurauksen (surullinen mieliala) toisiinsa on merkki siitä, että olet psykologisesti ymmärtäväinen ja hoksaava yksilö. Miehesi on onnekas.

Olisiko hänen mahdollista päästä mukaan työelämään jonkinlaisen pehmeän laskun kautta? Miten olisi etätyö?

Kannattaa portaittain lopettaa hitaasti "masennuslääkitys", kun siitä ei kerta ole mitään hyötyä miehesi voinnissa. Pikemminkin saatatte havaita voinnissa paranemista ja passiivisen olon vähenemistä, kun aivotoimintaan vaikuttava troppi poistuu.

Ei kannata erota, vaan kannattaa ensin kokeilla nämä tervehdyttävät toimenpiteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.

Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että on ihan ok, että mies olla möllöttää kolme vuotta tekemättä käytännössä mitään parantumisensa eteen? Syö siis kyllä lääkkeitä ja käy terapiassa, mutta esim. noita lääkkeitä ei alussa olisi millään suostunut syömään. En hyväksyisi vastaavaa käytöstä itseltäni tai joltain naispuoliseltakaan. Sen vielä ymmärtäisin, että jos mies tekisi mitä hälle on ehdotettu ja jos ei siitä huolimatta tapahtuisi muutosta niin sillon ei ainakaan täysin voisi miestä syyttää, mutta nyt mies ei tee esim. sitä mitä terapeutti on ehdottanut.

Tämä ei minusta ole mikään pieni vastoinkäyminen, kun mies on käytännössä yksi lapsi lisää minun hoidettavakseni. Aikaisemmin mulla oli sentään oikeasti puoliso, joka osallistui arjen pyöritykseen tasapuolisesti, tällä hetkellä ei mitään toivoa. Yksin on kaikesta selvittävä ja päätettävä, ei ole sitä toista, jonka kanssa keskustella eri vaihtoehdoista jne.

ap

Ole miehen tukena aidosti äläkä syyllistä tilanteesta. Anna paljon läheisyyttä ja luo sellainen ilmapiiri, että kaikki tuntemukset ovat tervetulleita. Jos olet aina naama mutrulla ja ihmettelet "Noh, mikäs sillä nyt taas on", niin pitkität miehen parantumista. Kuitenkin se pohja mielenterveydelle tulee ympäristöstä, ja jos luot ympäristöstä epämieluisan, vaativat ja paineita luovan, ei mieskään pääse helposti jaloilleen.

Voi kuule, olen todellakin ollut aidosti miehen tukena, antanut läheisyyttä ja yrittänyt tsempata/tukea monin eri tavoin. Usein, jos olen vaikka halannut (paremminkin yrittänyt halata) niin mies on torjunut tämän. En todellakaan ole koko ajan naama mutrulla, mutta tämä viimeinen puoli vuotta on ollut aikamoista ponnistelua, että jaksaa tätä arkea, kun entistä selvemmin on käynyt selväksi, että mies torjuu kaiken avun, josta voisi olla hälle apua ja sitä omaa motivaatiota parantumiseen ei käytännössä ole.

En ymmärrä miksi haluat syyllistää minua, vaikka mielestäni olen nyt jo useammassa viestissä kertonut, että mieheltä puuttuu se motivaatio, että hän konkreettisesti tekisi jotain parantumisensa eteen, muutakin kun terapia ja lääkkeet. Minä olen yrittänyt tsempata miestä esim. lähtemään lenkille joko yksin tai minun kanssani tai vaikkapa jonkun kaverinsa kanssa, mutta aina on vastaus, ettei jaksa kun väsyttää tmv.

Vaikka miestäni edelleen rakastan niin nyt alkaa mun mitta olla täynnä, koska jos tilanne jatkuu tällaisena niin hyvin todennäköisesti se minulle pahin vaihtoehto toteutuu eikä meistä kumpikaan kykene huolehtimaan itsestään saati lapsista.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.

Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että on ihan ok, että mies olla möllöttää kolme vuotta tekemättä käytännössä mitään parantumisensa eteen? Syö siis kyllä lääkkeitä ja käy terapiassa, mutta esim. noita lääkkeitä ei alussa olisi millään suostunut syömään. En hyväksyisi vastaavaa käytöstä itseltäni tai joltain naispuoliseltakaan. Sen vielä ymmärtäisin, että jos mies tekisi mitä hälle on ehdotettu ja jos ei siitä huolimatta tapahtuisi muutosta niin sillon ei ainakaan täysin voisi miestä syyttää, mutta nyt mies ei tee esim. sitä mitä terapeutti on ehdottanut.

Tämä ei minusta ole mikään pieni vastoinkäyminen, kun mies on käytännössä yksi lapsi lisää minun hoidettavakseni. Aikaisemmin mulla oli sentään oikeasti puoliso, joka osallistui arjen pyöritykseen tasapuolisesti, tällä hetkellä ei mitään toivoa. Yksin on kaikesta selvittävä ja päätettävä, ei ole sitä toista, jonka kanssa keskustella eri vaihtoehdoista jne.

ap

Mieshän tekee ihan helvetisti, kun syö lääkkeitä ja käy terapiassa. Ota huomioon, että kyseessä on sairaus, jossa usein energiatasot ovat nollissa ja mikään ei huvita. Kannattaa myös miettiä millainen miehen kohtalo olisi, jos jättäisit sen

Vierailija kirjoitti:

Hankala tilanne, mutta ei toivoton. Jospa löytäisitte jotakin kuntouttavaa toimintaa hänelle ja itsekin yrittäisit löytää iloa harrastamisesta, kuten ehkä tekisit, jos mielelläsi olisi vaikkapa pyörätuoliin johtanut MS-tauti. Siitä ei kannata olla harmissaan, jos hän ei heti ole kaikkia hoitoja ottanut vastaan (esim. lääkkeitä). Moni lääke vie huonompaan suuntaan sivuvaikutuksineen, joten on aika rankkaa niitä testailla. On ihmisiä joille ei oikein mikään niistä sovi, saati auta. Sitten jos asenne ympärillä on vielä tympeä, kun potilas "ei pysty pissaamaan" (virtsaumpi), "nukkuu koko ajan" (horros), seksi ei onnistu, kyllä pitää uskoa olla, että taas uuden ja uuden lääkkeen kokeilee.

Tämä on niin totta, mitä lääkkeisiin tulee. Kokeilut ovat hitaita, kun ei oikein muuta keinoa niiden toimivuuden määrittämiseen ole kuin aika. Joidenkin kanssa tulee kohtuuttomia sivuvaikutuksia ja taas aloitetaan uusi kokeilu, ja taas parasta ja odotetaan. Silti olen sitä mieltä, että ap:n miehellä ei lääkitys ole kohdallaan, jos ei pysty mihinkään, kolme vuotta on kuitenkin pitkä aika ja tavoitteena on mahdollisimman normaali toimintakyky (arjessa, työkyky on asia erikseen). Mitä jos ap menisitte vastaanotolle yhdessä, niin miestä hoitava lääkäri kuulisi puolisonkin mielipiteen lääkityksen toimivuudesta? -23.

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä kamalasti, ap! Läheisin mielenterveysongelmat ei ole koskaan helppo pala. Loppujen lopuksi, sulla on oikeus jättää masentunut. Kannattaa kuitenkin muistaa, että suurin osa masentuneita, myös vaikeista tapauksista, paranee. Ja kun paraneminen tapahtuu, voi olla, että ei ole enää mahdollista rakentaa parisuhdetta uudestaan ko. henkilön kanssa (koska tottakai se sattuu kun oma tuki ja turva jättää hädän hetkellä, eli luottamus järkkyy niin, että ei halua ottaa riskiä asian toistumisesta). Pohjimmiltaan kyse on siis siitä, onko kyseessä oikeasti ihminen jonka kanssa haluaa olla vaikeista ajoista huolimatta.

No tässä tilanteessa se miehen paraneminen tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, kun kieltäytyy kaikesta avusta, josta vois olla hälle hyötyä. Kuten sanottu, pahin pelkoni on, mikäli tilanne jatkuu tällaisena, että meistä ei kumpikaan kykene huolehtimaan itsestään saati sitten lapsista ja tämän haluan välttää, vaikka se sitten tarkottaisi asumuseroa tai eroa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieshän tekee ihan helvetisti, kun syö lääkkeitä ja käy terapiassa. Ota huomioon, että kyseessä on sairaus, jossa usein energiatasot ovat nollissa ja mikään ei huvita. Kannattaa myös miettiä millainen miehen kohtalo olisi, jos jättäisit sen

Jep, voin kanssa sanoa, että tuossakin on jo paljon. Ei kaikki masentuneet pysty edes tuohon.

Olin vielä hiljattain samankaltaisessa tilanteessa mutta miehelläni se masennus purkautui myös aika rajuina "kohtauksina" joskus. Päätettiin sitten yhdessä asumuserosta koska koettiin että se on lasten takia välttämätöntä ja myös miehen koska hän olis tarvinnut sitä tilaa ja aikaa itselleen enemmän kuin mitä lapsiperheympäristössä on mahdollista, liittyen myös niihin masennuksen syihin jnejne. Tätä päätöstä ennen tietysti yritettiin kaikkea, juostiin lääkäreillä ja kokeiltiin lääkityksiäkin mutta mitään apua siitä ei ollut kun tuntui ettei sitä hätäämme oikein otettu edes kunnolla todesta. No, siinä tuli muutama käänne ja hän päätyi sitten ottamaan hengen itseltään ennen kun ehti saada edes asuntoa.

Masennus on vakava sairaus, ja se on raskasta ihan koko perheelle. Sen edessä voi tuntua aika toivottomalta kun masentunut on siinä omassa kuplassaan eikä auta vaikka yrittäisi järkeillä asioita paremmiksi. Lopulta se paranemisen halu pitää lähteä aina siitä masentuneesta itsestään. Itse jäin uudestaan hoitovapaalle tilanteen takia kun ei riittänyt paukut sinne työelämäänkin, ja kyllähän se oma jaksaminen alkoi olla jo kortilla kun eli jatkuvassa stressitilassa toisen puolesta. Sä et voi auttaa miestäsi etkä lapsianne jos et pysy itse kunnossa, se sinun täytyy muistaa. Painin pitkään tuon ajatuksen kanssa että joudun tällaisen ratkaisun tekemään, ehkä jopa lopullisesti eroamaankin, vaikka kyse ei ole siitä etteikö meillä olisi ollut rakkautta tai että mieheni tai suhteemme olisi jotenkin huono, vaan juuri sen sairauden takia. Itse tein kyllä miehelle selväksi etten ole häntä hylkäämässä vaan haluan auttaa vaikka erillään asutaankin tai vaikka erottaisiin. Auttaisiko tämä miestäsikin jos häntä pelottaa jäädä yksin? Nämä on monimutkaisia asioita eikä siihen voi kukaan tulla sanomaan tai syyttelemään mitään väliin.

Voimia.

Vaikea tilanne. En edes lukenutvielä kuin otsikkosi kun jo kommentoin. Joskus ihmisen voisi olla hyvä havaita että omilla jaloillaankinpitää pysyä, ei kumppanin. Riippuu toki masennuksen tasosta.

Minkälaiseksi arvioit oman ns. markkina-arvosi? Minkä tasoisen uuden miehen uskot saavasi ja millä aikataululla?

Asia on niin, että jos nyt lähdet ja saat sanotaanko puolen vuoden sisällä uuden paljon paremman miehen, niin et tosiaankaan tule harmittelemaan lähtöä tai katselemaan taaksepäin. Alkuhuumassa omat masennuksen alkusikin haihtuvat saman tien, ja jos teet miehen suhteen viisaan valinnan, niin pitkällä akavälilläkin elämänlaatusi paranee huomattavast. Toki voit ns. seikkailla aluksi muutaman vuoden ennen vakiintumista.

Vierailija kirjoitti:

Olin vielä hiljattain samankaltaisessa tilanteessa mutta miehelläni se masennus purkautui myös aika rajuina "kohtauksina" joskus. Päätettiin sitten yhdessä asumuserosta koska koettiin että se on lasten takia välttämätöntä ja myös miehen koska hän olis tarvinnut sitä tilaa ja aikaa itselleen enemmän kuin mitä lapsiperheympäristössä on mahdollista, liittyen myös niihin masennuksen syihin jnejne. Tätä päätöstä ennen tietysti yritettiin kaikkea, juostiin lääkäreillä ja kokeiltiin lääkityksiäkin mutta mitään apua siitä ei ollut kun tuntui ettei sitä hätäämme oikein otettu edes kunnolla todesta. No, siinä tuli muutama käänne ja hän päätyi sitten ottamaan hengen itseltään ennen kun ehti saada edes asuntoa.

Masennus on vakava sairaus, ja se on raskasta ihan koko perheelle. Sen edessä voi tuntua aika toivottomalta kun masentunut on siinä omassa kuplassaan eikä auta vaikka yrittäisi järkeillä asioita paremmiksi. Lopulta se paranemisen halu pitää lähteä aina siitä masentuneesta itsestään. Itse jäin uudestaan hoitovapaalle tilanteen takia kun ei riittänyt paukut sinne työelämäänkin, ja kyllähän se oma jaksaminen alkoi olla jo kortilla kun eli jatkuvassa stressitilassa toisen puolesta. Sä et voi auttaa miestäsi etkä lapsianne jos et pysy itse kunnossa, se sinun täytyy muistaa. Painin pitkään tuon ajatuksen kanssa että joudun tällaisen ratkaisun tekemään, ehkä jopa lopullisesti eroamaankin, vaikka kyse ei ole siitä etteikö meillä olisi ollut rakkautta tai että mieheni tai suhteemme olisi jotenkin huono, vaan juuri sen sairauden takia. Itse tein kyllä miehelle selväksi etten ole häntä hylkäämässä vaan haluan auttaa vaikka erillään asutaankin tai vaikka erottaisiin. Auttaisiko tämä miestäsikin jos häntä pelottaa jäädä yksin? Nämä on monimutkaisia asioita eikä siihen voi kukaan tulla sanomaan tai syyttelemään mitään väliin.

Voimia.

Kamalalta kuulostaa, varsinkin tuo miehen itsemurha. Kuinka lapsenne selvisivät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieshän tekee ihan helvetisti, kun syö lääkkeitä ja käy terapiassa. Ota huomioon, että kyseessä on sairaus, jossa usein energiatasot ovat nollissa ja mikään ei huvita. Kannattaa myös miettiä millainen miehen kohtalo olisi, jos jättäisit sen

Jep, voin kanssa sanoa, että tuossakin on jo paljon. Ei kaikki masentuneet pysty edes tuohon.

Miksi sen terveen puolison pitäisi uhrata oma terveytensä toisen vuoksi? On kaikille parempi jos masentunutkin saa rauhan toipua, eikä tarvitse tuntea painetta, kun perhe on täysin laiminlyöty hänen osaltaan. Rakas Ap, toivon sinulle voimia irtautua ja lähteä lastesi kanssa, ennenkuin on liian myöhäistä. Et voi uhrata omaasi ja lastesi terveyttä näiden itsensä kiillottajien alttarille.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tilanne tuntuu kohtuuttomalta sinua kohtaan! Miehesi ei tietenkään ole valinnut sairastua, mutta masennuksesta toipumiselle oma motivaatio on tärkeämpää kuin ns. somaattisissa sairauksissa, eikä paranemista välttämättä tule tapahtumaan, mikäli miehesi ei ole valmis yrittämään enemmän. 

Miten lapset kokevat isänsä sairastumisen? Tilanteen täytyy vaikuttaa myös heihin jollain tapaa. Oletteko käyneet esim. perheterapiassa, sillä masennus on koko perheen sairaus. 

Mielestäni et tekisi väärin, jos muuttaisit asumaan lasten kanssa muualle, sillä sinun on ajateltava ensisijaisesti lapsiasi, ja heille olisi katastrofaalista, jos sinäkin nyt masentuisit. Tämä ei mielestäni tarkoittaisi miehesi hylkäämistä, eikä teidän tarvitsisi erota, mutta vastuuta miehesi olisi nyt otettava itsestään (tätä voi ehdottomasti vaatia myös masentuneelta!), eikä se ilmeisesti tapahdu, jos tilanne jatkuu entisellään.

Tsemppiä ja voimia sinulle ja perheellesi!

Lapsille isänsä sairastuminen on monessa mielessä ollut huono asia. Terveenä mies teki lasten kanssa paljon kaikenlaista ja nyt ei käytännössä ollenkaan. Kukin lapsi oireilee tavallaan. Perheterapiassa on käyty ja siitä on ollut jonkin verran apua.

Miehelle olen nyt tämän viimeisen puolen vuoden aikana useamman kerran sanonut ihan suoraan, etten minä jaksa tätä arkea tällaisena enää kauaa. Ei kuitenkaan ole reagoinut tähän sen paremmin kun mihinkään muuhunkaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Tottakai se on itsekästä, erossahan lapsille tulisi masentuneen isän lisäksi vielä rikkinäinen kotikin. Ei itsekkyys silti aina huono asia ole, ja joskus se on selviytymisen takia välttämätöntä. Kääntäisin kuitenkin kaikki muut kortit ensin. Ap, yritä saada miehesi ymmärtämään, että voimasi loppuvat, ja että nyt on tosi kyseessä. Helppoa se ei varmaankaan ole, sillä raa'altahan se tuntuu kuormittaa masentunutta vielä lisää, mutta todennäköisesti hän on käpertynyt omaan maailmaansa eikä huomaa tai ymmärrä tilannetta sinun kannaltasi. Ehkä väliaikainen asumusero näyttäisi, mihin suuntaan tilanne kääntyy. Kaikkea hyvää teille, mitä ikinä päätätkin, asiat järjestävät aina jotenkin (niin klisee kuin onkin).

-edellisestä ketjusta se bipon puoliso

Kuten jo edelliseen kommenttiini kirjoitin niin olen viimeisimmän puolen vuoden aikana sanonut miehelle useasti, etten jaksa tätä enää kovin pitkään. Mies ei kuitenkaan ole tähän juurikaan reagoinut niin kun ei mihinkään muuhunkaan. Olo on vaan niin avuton, kun tietää, että toinen saattais hyötyä esim. siitä, että sais pakotettua itsensä vaikka sinne lenkille, mutta ei vaan vaikuta olevan motivaatiota siihen, että pikkuhiljaa saisi itsensä toimintakykyiseksi ja lopulta myös työkykyiseksi

ap

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.

No meillä kävi niin, että mies masentui, syynä työuupumus haastavasta työstä, siis niin, ettei kroppa enää toiminut, ei fyysisesti päässyt sängystä ylös. Hoidin ja syötin monta kuukautta, puoliväkisin vein lääkäriin että sai lääkityksen alkuun. Parannuttuaan toimintakykyiseksi päätti, että meidän suhde oli siinä, kun "ei enää tuntunut miltään". Vahvalla lääkityksellä saattoi olla osuutta asiaan, mutta mikäs siinä, 15 vuoden suhde pakettiin. En mä sitä yksinkään voinut pystyssä pitää. Viimeisin mitä olen kuullut, niin duunia paahtaa edelleen, kunnon terapiassa ei ole käynyt, vaan lääkityksellä mennään.

Että älä sä ala mulle suoraselkäisyydestä ja sitoutumisesta, edes leikilläsi.

En kerkiä koko viestiketjua nyt lukemaan,mutta...Onko miehellesi ehdotettu sähköhoitoa?Mun miehellä auttoi hyvin ja nopeasti.Lisäksi sivuoireita on vähemmän kuin lääkkeissä.Kaikki lääkärit ei sitä suosittele en tiedä miksi.Onko niin kallis tms...Mutta itse olen ikuisesti kiitollinen lääkärille joka tätä miehellesi ehdotti!Kymmenkunta kertaa annettiin mutta jo toisen kerran jälkeen näkyi pieniä muutoksia parempaan.Miejelläni oli psykoosioireinen masennus.Ja käytiin todella syvissävesissä.Kaksi itsari yritystä,joista toinen oli sellainen,että kaikenjärjen mukaan pitäisi olla kuollut tai ainakin vakavasti loukkaantunut.Mutta on työelämässä ja kaikki tällä hetkellä hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä naisille, että heti pienten vastoinkäymisten edessä ollaan mies jättämässä. Mutta kaipa se on ymmärrettävää, ettei naisilta voi odottaa samanlaista suoraselkäisyyttä ja sitoutumista kuin miehiltä.

Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että on ihan ok, että mies olla möllöttää kolme vuotta tekemättä käytännössä mitään parantumisensa eteen? Syö siis kyllä lääkkeitä ja käy terapiassa, mutta esim. noita lääkkeitä ei alussa olisi millään suostunut syömään. En hyväksyisi vastaavaa käytöstä itseltäni tai joltain naispuoliseltakaan. Sen vielä ymmärtäisin, että jos mies tekisi mitä hälle on ehdotettu ja jos ei siitä huolimatta tapahtuisi muutosta niin sillon ei ainakaan täysin voisi miestä syyttää, mutta nyt mies ei tee esim. sitä mitä terapeutti on ehdottanut.

Tämä ei minusta ole mikään pieni vastoinkäyminen, kun mies on käytännössä yksi lapsi lisää minun hoidettavakseni. Aikaisemmin mulla oli sentään oikeasti puoliso, joka osallistui arjen pyöritykseen tasapuolisesti, tällä hetkellä ei mitään toivoa. Yksin on kaikesta selvittävä ja päätettävä, ei ole sitä toista, jonka kanssa keskustella eri vaihtoehdoista jne.

ap

Mieshän tekee ihan helvetisti, kun syö lääkkeitä ja käy terapiassa. Ota huomioon, että kyseessä on sairaus, jossa usein energiatasot ovat nollissa ja mikään ei huvita. Kannattaa myös miettiä millainen miehen kohtalo olisi, jos jättäisit sen

Miehen kohtalosta en tiedä, jos eroaisimme tai tulisi asumusero. Mutta mikäli tilanne jatkuu tällaisena niin tilanne tulee hyvin todennäköisesti tulevaisuudessa olemaan se, että meistä ei kumpikaan pysty huolehtimaan itsestään saati lapsista.

ap