Lue keskustelun säännöt.
Testasin ystävääni: hän ei koskaan kysellyt mitä minulle kuuluu. Viiteen vuoteen!
27.05.2016 |
En myöskään kertonut kuulumisiani itse kun ei häntä kiinnostanut. Laitoin välit poikki lopulta, taisin olla vain ilmainen terapeutti.
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...
Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille. Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan.
Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.
Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.
Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.
Tavallaan joo, mutta vahvempaa ja terapeuttisempaa on se että vaikeuksissa oleva ihminen itse uskaltaa ottaa yhteyttä ystävään ja kurottaa häneen päin saadakseen apua ja uskaltaa itse näin näyttää heikkoutensa vaikeassa tilanteessa. Kun itselläni on vaikeaa, joskus ystävien kyselyistä voi tulla pahempi olla, kun joutuu miettimään taas vaikeita asioita.
On olemassa tapahtumia, jotka lamaavat ihmistä niin, ettei hän todellakaan kykene/osaa/jaksa olla se osapuoli joka ottaa yhteyttä. Ei ihminen aina voi olla vahva. Etkö sinä ottaisi ystävääsi yhteyttä, jos tietäisit hänen kokeneen suuria? Edes rohkaistaksesi pienin sanoin?
Ja jos ystävän kysymisestä tulee huono olla, YSTÄVÄLLE voi ja osaa kyllä myös sanoa, ettei halua asiasta juuri nyt puhua.
Minä ainakin kokisin sen niin kuin minulle sanottaisiin suoraan, että olen ystävänä ihan paska, jos edessäni kehdataankin olla naama pitkällään, mutta ei voida sanoa mikä on. Mistä minä silloin tiedän johtuuko se minusta? Sellainen ihminen pääsee käyttämään valtaa muihin koska nämä alkavat kävellä kuin munankuorilla hänen ympärillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sellaisia ihmisiä vaan on, kiinnostaa vaan omat asiat ja omat lapset. Niistä voidaan puhua loputtomiin. Jos mainitsee jotain omasta elämästä tai ongelmista niin tulee lyhyt vastaus ja siitä päästäänkin jälleen hänen asioihinsa. Voisi edes yrittää teeskennellä myötätuntoista tai kiinnostunutta jos kaveri haluaa olla. Ei itseänikään aina toisten aiheet kiinnosta mutta kun kavereita kerran ollaan niin on huomaavaista kuunnella, kysellä lisää ja ottaa kantaa. Tätäkin voi oppia! Pitäisi olla vastavuoroista.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli vuosia sitten kaveri, joka soitteli mulle alvariinsa ja kertoi huolistaan ja ongelmistaan aivan liian yksityiskohtaisesti (siis myös sänkykamariasioista, joista en todellakaan olisi halunnut kuulla). En juuri saanut sanaa väliin siltä jatkuvalta kälkätykseltä. Kun sitten kerran erehdyin kertomaan jostain omasta asiastani (taisi olla niin että äitini oli juuri kuollut enkä olisi jaksanut sillä kertaa hänen miesjuttujaan kuunnella) sain hienoimman vastauksen koskaan: "Ei nyt, mä soitin, niin MÄ kerron kuulumisistani. Sä saat kertoo sitten kun itse soitat mulle" Aijjaaaa....arvatkaapa soittelinko hänelle tämän jälkeen tai vastailinko paljon hänen puheluihinsa?
Kamala tyyppi :S tuntuu että moni ei osaa suhtautua kuolemaan tai sairastumiseen ja silloin töksäyttelee ihan kunnon kaveritki kaiken maailman asioista.
Oma isä kun oli teholla toista viikkoa yhdelle kaverille mainitsin asiasta, koska peruin yhteisiä menoja. Vastauksena oli, että hänen miesystävänsä jalassa on syylä. Mitä ihmettä?
Itsellä on samanlainen kaveri. Hän voi jauhaa monta tuntia omista asioistaan sitten sen jälkeen teennäisesti kysyä, että "no mites sulle? " Omia asioitani hän jaksaa kuunnella ehkä minuutin ja kommentoiti on luokkaa "aha, oho, joo, jaa" ja sitten takaisin häneen. Tai sitten hän saattaa tulla heti ensimmäisenä kysymään, että mitä kuuluu mutta oikeasti hänellä on paljon kerrottavaa ja ennen kuin olen ehtinyt vastaamaan on hän jo suoltanut omat asiansa.
Itse en välttämättä edes kaipaa sitä, että varsinaisesti erikseen kysellään kuulumisia. Muiden ihmisten kanssa on normaalia, että keskustellaan ja molemmile annetaan tilaisuus avautua omista asioista. Mutta tämän henkilön kanssa "keskustelu" on hänen asioiden kommentointia ja myötäilyä, joten kenelläkään muulla kuin kaverilla ei oikeastaan ole tilaa puhua. Todella yksipuolista "ystävyyttä."
Vierailija kirjoitti:
Kokeilitko koskaan kertoa oma-aloitteisesti omia asioitasi? Miten suhtautui?
Luitko sä ollenkaan ketjua ennen kuin rienskt kommentoimaan? Aphan kertoo tuossa asian usempaankin kertaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...
Mahdatpa olla hyvä ystävä. Mistä vetoa, niin moni ajattelee sinusta samoin kuin ap entisestä kaveristaan. Eikä kyse ole siitä, että jonkin pitäisi olla huonosti, jotta voi kysyä kuulumisia. Etkö koskaan todellakaan kysy vaikkapa seuraavia: saitko sen työpaikan, ajattelitko matkustaa jonnekin lomalla, minne lapsesi hakee ysin jälkieen opiskelemaan, mikä on lempiruokasi, joko olet parantunut...
Minusta hyvässä ystävyydessä nuo kerrotaan toiselle heti kun itse tietää, onko saanut opiskelupaikan jne. Vain ystävyys, jossa on jotain ihmeen etikettejä odottaa toiselta, että no, kysypä nyt jotain koska testaan oletko ylipäätään kiinnostunut minusta.
Sinä käyt nyt jotakin ihme erillisdebattia. Eikö sulle nyt jumalauta mene kaaliin, että ap:n ystävä ei kuunnellut eikä ollut pätkääkään kiinnostunut mistään, mitä ap yritti kertoa?!
Kyse ei ollut pelkäsrään kuulumisten aktiivisesta KYSYMISESTÄ, vaan siitä, että se kaveri viisi vuotta viikottain paasasi pelkästään omista asioistaan, eikä edes huomannut, että ystävyyssuhteesta oli muodostunut yksipuolinen terapiakokemus.
Tällaiset ihmiset eivät välttämättä edes tarvitse ystäviä tai ansaitse. Heille oikeastaan riittäisi, että vaikka kadulta repästäisiin joku tuntematon kommentoimaan ja myötäilemään heidän juttujaan.
Itse olen kiinnostunut ystäväni asioista ja, jos tiedän, että hänellä on vaikka tärkeä työhaastattelu niin kysyn tottakai kiinnostuneena, että miten haastattelu meni ym. Sama ei kuitenkaan ole ikinä toiminut toisinpäin, jos itselläni on tapahtunut jotakin omasta mielestäni tärkeää, josta olen aiemmin puhunut siitä ei ikinä kysellä. En toki oleta, että ystävällä on kalenterissa ylhäällä kaikkia omia tapahtumiani. Mutta, jos oikeastaan ei ikinä osoita kiinnostusta toisen elämää kohtaan, niin se ei ole ystävyyttä vaan hyväksikäyttöä, jonka olen itse oppinut nyt kantapään kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen kyllä ap:n puolella asiassa.
Englannissa asuessani minua alkoi kyllästyttämään se "How are you?" - "I'm alright thanks. You?" - "I'm alright" - bulshit small talk. Mä aloin ihan oikeasti kertoa kuinka voin, jos oli vähän huono aamu saatoin sanoa jotain siihen suuntaan tai jos olin iloinen niin toin myös sen esiin. Jengi meni aina ihan hämilleen...
Se on fine eikä alright.
Ymmärrän hyvin aloittajaa. Minullakin muutama "ystävä" jotka koko ajan pälpättävät itsestään ja vain itsestään, ei koskaan kysytä mitä minulle kuuluu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu ilmiö. Aivan liian monet ovat aivan liian itsekeskeisiä. Minä, minä, ainoastaan minä tässä olen tärkeä...
Vierailija kirjoitti:
Itse olen ajatellut näin, että olen ystävä kun en tunkeile, ihminen kyllä kertoo jos haluaa kertoa. Jos hän ei halua kertoa, en kysele.
Minä inhoan kysymystä "mitä sinulle kuuluu?". Enkä taatusti kysy sitä toiselta.
Kerron kyllä kuulumiseni ja kommentoin asioihin mitä minulle kerrotaan.Olen hyvin puhelias, mutta en utelias
tiedän sinun kaltaisia, ei mitään oikeaa välittämistä ystävästä ihmisenä, ei huolta jos toinen on vaikka kadonnut, tai kuollut. Eipä sulla kyllä mitään annettavaa olisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on vastaavia kokemuksia. Kerran sain avauduttua taukoamattoman höpötyksen väliin omasta vaikeasta tilanteestani ystävälleni ja hän vastasi "aijaa" ja alkoi puhua koiranpaskasta (oltiin lenkillä). Siinä vaiheessa minua alkoi ihan naurattaa... Nyt olen ottanut tietoisesti etäisyyttä, koska en itse saa mitään tuosta ystävyydestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...
Mahdatpa olla hyvä ystävä. Mistä vetoa, niin moni ajattelee sinusta samoin kuin ap entisestä kaveristaan. Eikä kyse ole siitä, että jonkin pitäisi olla huonosti, jotta voi kysyä kuulumisia. Etkö koskaan todellakaan kysy vaikkapa seuraavia: saitko sen työpaikan, ajattelitko matkustaa jonnekin lomalla, minne lapsesi hakee ysin jälkieen opiskelemaan, mikä on lempiruokasi, joko olet parantunut...
Minusta hyvässä ystävyydessä nuo kerrotaan toiselle heti kun itse tietää, onko saanut opiskelupaikan jne. Vain ystävyys, jossa on jotain ihmeen etikettejä odottaa toiselta, että no, kysypä nyt jotain koska testaan oletko ylipäätään kiinnostunut minusta.
Sinä käyt nyt jotakin ihme erillisdebattia. Eikö sulle nyt jumalauta mene kaaliin, että ap:n ystävä ei kuunnellut eikä ollut pätkääkään kiinnostunut mistään, mitä ap yritti kertoa?!
Kyse ei ollut pelkäsrään kuulumisten aktiivisesta KYSYMISESTÄ, vaan siitä, että se kaveri viisi vuotta viikottain paasasi pelkästään omista asioistaan, eikä edes huomannut, että ystävyyssuhteesta oli muodostunut yksipuolinen terapiakokemus.
Juuri näin, naulan kantaan, tästä yritin puhua. Kiitos teille monille, jotka ymmärsitte pointin. Tuli nyt mieleeni, että ainakaan tuohon viiteen vuoteen, tai ehkäpä jopa kymmeneen, tämä ystäväni ei ikinä onnitellut minua syntymäpäivänäni. Hänelle kyllä ostin lahjoja ja aina vähintään muistin ja onnittelin. Jotenkin kuvaa hyvin tilannetta johon heräsin vihdoin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No miksi et koskaan itse kertonut mitään?
Annapa vinkkejä miten kertoa asioitaan ihmiselle, joka ei niitä kuuntele vaan vaihtaa heti aiheen itseensä, pahimmillaan kesken toisen kertoman lauseen?
Itselläni tulee ainakin aika typerä olo, jos kerron jostakin itselleni tapahtuneesta asiasta ja saan vastaukseksi "okei, kiva" kun sitä ennen on jauhettu parikin tunti ystävän asioista.
Veikkaan että tällaiset ihmiset monesti puolustautuvat, että kyllä vastapuoli puhuisi, jos on asiaa tms.
Mutta niin kuin täällä muutkin ovat kokeneet niin ei sellaisen ignooraamisen jälkeen oikeastaan tee mielii enää edes avautua mistään.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon opetellu olemaan kyselemättä. Mulla on hyvä ystävä ja jos siltä sattuu kysymään jotain niin vastaa lyhyesti jotain tympeää ja lopettaa keskustelun. Ärsyttää kun ei kerro koskaan itsestään mitään kunnolla. Jos oikein jaksan hyväntuulisesti lörpötellä omista asioista tarpeeksi kauan niin saattaa huomaamatta lipsauttaa jotakin kuulumisiaan. Nykyään nähdään harvoin kun asuu toisella puolen suomea niin oikeasti haluisin tietää hänen elämästään enemmän.
Huomaan että olen niin tottunut tämän ystäväni käytökseen että minun on tarvinnut opetella tästä toimintatavasta pois kun nään muita ystäviäni. Joskua huomaan etten ymmärrä kysyä heiltä kuulumisia.
Mulla sama tilanne. Yksi kaveri vastailee tosi tympeän oloisesti eikä myöskään kysele multa erikseen kuulumisia, oon alkanut ajatella ettei se haluu olla mun kaveri enää.
Nostan tätä. Kaipaan neuvoja. Minulla on tosi rakas ja läheinen ystävä. Ollaan toisillemme avoimia tunteissamme ja tuntemuksissamme. Mutta ajoittain yksi asia haittaa pahasti. Nimittäin se, että suurin osa keskusteluista pyörii ajan ystäväni ympärillä. Hänellä on aina monenlaista meneillään (oikeastikin isoja asioita). Yleensä kommunikointi on tosi paljon sitä, että hän kertoo asioistaan ja minä kyselen aktiivisesti niistä. Pidän tosi normaalina kohteliaisuutenakin, että kysellään tarkentavia kysymyksiä kun toinen puhuu. Kyselen myös "mitä tapahtuikaan sille asialle x mistä joskus puhuit"- tyyppisiä asiota, kommentoin "onpa kiva paita, mistä ostit sen"- tyyppisesti, ja se on mielestäni normaalia ystävien keskustelua.
Huomaan vain, että tilanne ei ole tässä mielessä tasapuolinen. :( Minun asioistani puhutaan vain jos itse otan ne puheeksi. Ja niistä ei koskaan kysytä lisäkysymyksiä tai viitata johonkin aiempaan keskusteluun. Ei kommentoida vaatteitani tai ulkonäköäni vaikka olisin käynyt esim.kampaajalla, paitsi jos itse sanon vaikka, että kävin kampaajalla- "joo, kivan näköiset".
Jos minulla on joskus harvoin ollut todellinen hätä niin silloin hän on kyllä antanut tukea. Mutta arjen ystävyydessä tämä ei aina oikein näy.
Tämä ei ole missään nimessä syy katkaista ystävyyttä. En myöskään halua tehdä tästä mitään isoa draamaa koska tajuan, että olen myös itse antanut dynamiikan ajatusta tähän vuosien mittaan. Mutta haluaisin kuitenkin parantaa tilannetta mutta niin, että se ei kuulostaisi siltä, että koko ystävyys on ollut minulle kärsimystä (mitä se ei todellakaan ole ollut).
Vinkkejä?
En ole varmaan koskaan kysynyt sillä lailla ystävieni kuulumisia, että "miten sinulla menee". Olenkohan nyt tosi välinpitämätön ystävä. Toki siis saatan kysyä, miten vaikka töissä meni tai mitä on tehnyt, mutta tuollaista suoraa kuulumisten kyselyä ei ystäväpiirissäni ole harrastettu. Jos toinen alkaa kertoa kuulumisiaan tai ongelmiaan niin tietysti pyrin parhaani mukaan kuuntelemaan, kuten itsekin toiselta toivon.
Mulla oli vuosia sitten kaveri, joka soitteli mulle alvariinsa ja kertoi huolistaan ja ongelmistaan aivan liian yksityiskohtaisesti (siis myös sänkykamariasioista, joista en todellakaan olisi halunnut kuulla). En juuri saanut sanaa väliin siltä jatkuvalta kälkätykseltä. Kun sitten kerran erehdyin kertomaan jostain omasta asiastani (taisi olla niin että äitini oli juuri kuollut enkä olisi jaksanut sillä kertaa hänen miesjuttujaan kuunnella) sain hienoimman vastauksen koskaan: "Ei nyt, mä soitin, niin MÄ kerron kuulumisistani. Sä saat kertoo sitten kun itse soitat mulle" Aijjaaaa....arvatkaapa soittelinko hänelle tämän jälkeen tai vastailinko paljon hänen puheluihinsa?