Lue keskustelun säännöt.
Testasin ystävääni: hän ei koskaan kysellyt mitä minulle kuuluu. Viiteen vuoteen!
27.05.2016 |
En myöskään kertonut kuulumisiani itse kun ei häntä kiinnostanut. Laitoin välit poikki lopulta, taisin olla vain ilmainen terapeutti.
Kommentit (95)
Selvästi monilla ei ole yhtään kokemusta näistä "kuin seinälle puhuisi"-ihmisistä. Annan esimerkin yhdestä tällaisesta ja tiivistelmän esim. edellisestä keskustelustamme (emme olleet puhuneet pariin vuoteen, koska halusin pitää ihmisestä taukoa).
---
Minä: Ollaan menossa kesällä naimisiin.
Hän: Sehän kiva, kävin tuossa viime viikolla kalassa ja... (pitkä selostus kalastuksesta).
Minä: (Kommentoin kalajuttuihin ja) niin aloitan sitten syksyllä opiskelut, menen..
Hän: (keskeyttää) joo se on tuo työelämä sellaista että siellä viedään kaikki mehut, minullakin edellisessä työpaikassa (pitkä litania ex-työkaverien haukkumista), sellaista se nykyään on.
Minä: No itseasiassa ei meillä tuollaista, mutta..
Hän: (keskeyttää taas) Sekin Korhosen Pertti, silloin 80-luvulla se sitä ja tätä (jatkaa pitkän paasauksen)
---
Koko keskustelu oli tällaista. Ei näiden ihmisten kanssa voi normaalisti puhua ja oma-aloitteisesti kertoa asioitaan, sillä he eivät kuuntele! He keskittyvät puheeseesi enintään sen verran että löytävät sieltä jonkun aasinsillan itseensä, ja vaihtavat puheenaiheen siihen. Tämä esimerkkini henkilö ei esim. ollut kiinnostunut milloin menen naimisiin, pidämmekö häät, mitä lähden opiskelemaan ja millä sen rahoitan, jne jne. Nämä asiat olisin toki itse kertonut jos hän vain olisi kuunnellut, mutta vuosikymmenten kokemuksella tiedän että ei hän kuuntele vaikka kuinka yrittäisin tuputtaa asioitani. Hän keskeyttää kun yrittää, tai kommentoi "jaa" ja vaihtaa puheenaihetta. Ei normaalit kommunikaatiosäännöt päde näiden kanssa.
Ps. Tuo ihminen muutes on isäni, joten jokainen voi miettiä kuinka normaaleja nämä ihmiset ylipäätään on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon opetellu olemaan kyselemättä. Mulla on hyvä ystävä ja jos siltä sattuu kysymään jotain niin vastaa lyhyesti jotain tympeää ja lopettaa keskustelun. Ärsyttää kun ei kerro koskaan itsestään mitään kunnolla. Jos oikein jaksan hyväntuulisesti lörpötellä omista asioista tarpeeksi kauan niin saattaa huomaamatta lipsauttaa jotakin kuulumisiaan. Nykyään nähdään harvoin kun asuu toisella puolen suomea niin oikeasti haluisin tietää hänen elämästään enemmän.
Huomaan että olen niin tottunut tämän ystäväni käytökseen että minun on tarvinnut opetella tästä toimintatavasta pois kun nään muita ystäviäni. Joskua huomaan etten ymmärrä kysyä heiltä kuulumisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...
Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille. Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan.
Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.
Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.
Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.
Mistä tiedän tällaisista asioita, ellei ystäväni avaa suutaan ja kerro?
Jos tiedät että ystäväsi on kokenut jonkin suuren menetyksen (esim läheisen kuolema ei yleensä jää ystäviltä pimentoon) tai jonkin muun trauman niin normiälyllä ja -herkkyydellä varustettu ihminen käsittää että nyt ei ystävän asiat ole hyvin ja tekee asialle jotain. Ei neuvo eikä päsmäröi mutta tuntien ystävänsä joko menee ja tiskaa kun toinen ei jaksa/vie kukkia/käy ruokakaupassa/ keksii piristävää tekemistä/ on läsnä ja kuuntelee/mitä se ihminen tarvitseekaan.
Usein ihan se että on olemassa juuri sitä ystävää varten merkitsee eniten. Ettei käännä selkäänsä.
Ystäväni todennäköisesti ehtisi soittaa minulle, ennen kuin minä hänelle. En tiedä ketkä tosielämässä halvaantuvat niin lujaa jokin vakavan asian edessä, etteivät saa puhelinta käteen ja soitettua.
Ei asiat ole niin yksiselitteisiä. Jokainen reagoimme erilailla esim. suruun ja menetykseen. Ei kaikista vaan ole tarttumaan siihen luuriin, ei vaan ole!
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? ... Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...
Mitkä ihmeen "te av-mammat"? SINÄ olet av-mamma.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon opetellu olemaan kyselemättä. Mulla on hyvä ystävä ja jos siltä sattuu kysymään jotain niin vastaa lyhyesti jotain tympeää ja lopettaa keskustelun. Ärsyttää kun ei kerro koskaan itsestään mitään kunnolla. Jos oikein jaksan hyväntuulisesti lörpötellä omista asioista tarpeeksi kauan niin saattaa huomaamatta lipsauttaa jotakin kuulumisiaan. Nykyään nähdään harvoin kun asuu toisella puolen suomea niin oikeasti haluisin tietää hänen elämästään enemmän.
Huomaan että olen niin tottunut tämän ystäväni käytökseen että minun on tarvinnut opetella tästä toimintatavasta pois kun nään muita ystäviäni. Joskua huomaan etten ymmärrä kysyä heiltä kuulumisia.
Voisin kuvitella sinun olevan ystäväni. Minä en puhu siksi hirveästi varsinaisista kuulumisista ystävälleni, kun mitään merkittävää ei ole omassa elämässä sattunut vuosikausiin. Samaa taisaista arkea vuodesta toiseen, joten ei sieltä juuri huippuhetkiä erotu. Sitten kun näkee harvoin niin sitä on jotenkin lukossa, että mistä alkaa edes raportoimaan. Jos jostain avautuisin niin varmaan siitä, kun mitään ei tapahdu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä kävi kans joskus tuttavaperhe kylässä aikoinaan. laitettiin niille ihanat ruoat ja passasin heitä koko illan aina (yöhön saakka). Pariskunnan rouva oli aina melko haastavaa juttuseuraa; loputonta puhumista itsestä, omasta työstä, omasta lapsesta, lapsen harrastuksista, kaikesta OMASTA. Ikinä hän ei kysellyt muiden kuulumisia, tai jos niistä alkoi puhumaan, hän jotenkin menetti mielenkiintonsa ihan, eikä osannut esittää lisäkysymyksiä (ts eded esittää kiinnostunutta9. Hänen silmänsä pääsivät vasta hehkumaan, kun puhuttiin hänen asioistaan/lapsestaan. Tässä kävi sitten niin, että erään illan jälkeen totesin miehelleni, ettei heitä enää kutsuta meille. Eikä ole kutsuttu, enkä ole katunut:) Miehet soittelee keskenään joskus ja käy oluella tms keskenään, ja tämä sopii minulle loistavasti!
Tätä(kin) ketjua lukiessa tulee mieleen, kuinka hyvä asia on, että kouluissa opetetaan nykyään myös tunne-elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Selvästi monilla ei ole yhtään kokemusta näistä "kuin seinälle puhuisi"-ihmisistä. Annan esimerkin yhdestä tällaisesta ja tiivistelmän esim. edellisestä keskustelustamme (emme olleet puhuneet pariin vuoteen, koska halusin pitää ihmisestä taukoa).
---
Minä: Ollaan menossa kesällä naimisiin.
Hän: Sehän kiva, kävin tuossa viime viikolla kalassa ja... (pitkä selostus kalastuksesta).
Minä: (Kommentoin kalajuttuihin ja) niin aloitan sitten syksyllä opiskelut, menen..
Hän: (keskeyttää) joo se on tuo työelämä sellaista että siellä viedään kaikki mehut, minullakin edellisessä työpaikassa (pitkä litania ex-työkaverien haukkumista), sellaista se nykyään on.
Minä: No itseasiassa ei meillä tuollaista, mutta..
Hän: (keskeyttää taas) Sekin Korhosen Pertti, silloin 80-luvulla se sitä ja tätä (jatkaa pitkän paasauksen)
---
Koko keskustelu oli tällaista. Ei näiden ihmisten kanssa voi normaalisti puhua ja oma-aloitteisesti kertoa asioitaan, sillä he eivät kuuntele! He keskittyvät puheeseesi enintään sen verran että löytävät sieltä jonkun aasinsillan itseensä, ja vaihtavat puheenaiheen siihen. Tämä esimerkkini henkilö ei esim. ollut kiinnostunut milloin menen naimisiin, pidämmekö häät, mitä lähden opiskelemaan ja millä sen rahoitan, jne jne. Nämä asiat olisin toki itse kertonut jos hän vain olisi kuunnellut, mutta vuosikymmenten kokemuksella tiedän että ei hän kuuntele vaikka kuinka yrittäisin tuputtaa asioitani. Hän keskeyttää kun yrittää, tai kommentoi "jaa" ja vaihtaa puheenaihetta. Ei normaalit kommunikaatiosäännöt päde näiden kanssa.
Ps. Tuo ihminen muutes on isäni, joten jokainen voi miettiä kuinka normaaleja nämä ihmiset ylipäätään on...
Vähänkö repesin tälle. :D:D
Ja kyllä, nuo ihmiset, jotka sanovat, että mikset sitten kerro omia kuulumisiasi..noh, onhan sitä kokeiltu. Itse kun suunsa avaa niin kaveri kuuntelee lyhyesti, jos ollenkaan, ei esitä mitään lisäkysymyksiä ja sitten vaan vaihtaa puheenaihetta - toki sellaiseen aiheeseen, joka häntä koskettaa.
Jos juttelee "normaalin" ihmisen kanssa niin yleensä silloin molemmat saavat tilaa kertoa asioistaan ja vaikka toinen ei heti osaisikaan kommentoida, keskustelu on rauhallista ja sitten voidaan myös palata mietiskelyn jälkeen sellaiseen, josta toinen on puhunut. Tällainen omasta itsestään puhuja ei myöskään koskaan tee noin, ihan siitä syystä, että hän ei kuuntele. Hän ei muista, mitä toinen on kertonut, eikä myöskään sitä, mitä itse on kertonut. Välillä tämmöinen ihminen aloittaa seuraavalla tapaamiskerralla samat jutut alusta uudestaan.
Aniharvoin minäkään alan kavereitani tenttaamaan ja haastattelemaan kuulumisista, koska yleensä ne vaihdetaan luontevasti keskustelun lomassa mitään kummemmin kyselemättä. Ehkä ainoat "no mitäs sulle/teille kuuluu" -kyssärit tulee juuri silloin kun on hiljainen hetki tai ei keksi mitään muuta juteltavaa.
Kai ihmisillä on ylipäätään vapaus valita mitä kertoo ja kenelle. Ainakin itse koen kyselyn aika tungettelevaksi ja kiusalliseksikin. Olen esim. tavannut läheisiä ystäviä heidän läpikäydessä isoakin kriisiä (avioero tai läheisen sairastelu/kuolema), mutta asiaa ei ole puitu välttämättä tapaamisen aikana lainkaan. Kyse ei ole siitä, että olisin puhua papattanut omia kuulumisiani vaan on ehkä juteltu jostain ihan muista jutuista. Itse tapaan ystäviä lähinnä saadakseni myös muuta ajateltavaa kuin omat asiani (toki sydäntäkin voin joskus purkaa, mutta vain omasta halustani). Ystävyyteen voi riittää sekin, että on läsnä ja kuuntelee mitä toinen haluaa kertoa ilman sen kummempia tenttaamisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AIKUISTEN OIKEASTIKO joku ei ikinä kysy ystävältä tämän elämästä mitään vaan odottaa vaan että tämä itse kertoo?
Meneekö teidän keskustelut ihan oikeasti näin:
Pirkko: Kävin viime viikolla tutkimuksissa. Lääkäri epäili niiden perusteella jotain vakavaa, mutta ensin pitää tehdä lisätutkimuksia.
Helena: (ensin hiljaisuus) Meidän Pekka pääsi yliopistoon.
Pirkko: Pelottaa että mulla on syöpä.
Helena: Pitää alkaa Pekalle etsimään asuntoa yliopiston läheltä.
???
Ootte te outoja. (pyörittelee silmiään).
No osa ihmisistä on tunnevammaisia, mutta kyllä sellaistakin voi pitää ystävänä, jos on jotain muuta yhteistä harrastamista tai suhteesta on jotain muuta iloa. Puhuu sitten muista asioista niille, joilla on edellytyksiä ymmärtää jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AIKUISTEN OIKEASTIKO joku ei ikinä kysy ystävältä tämän elämästä mitään vaan odottaa vaan että tämä itse kertoo?
Meneekö teidän keskustelut ihan oikeasti näin:
Pirkko: Kävin viime viikolla tutkimuksissa. Lääkäri epäili niiden perusteella jotain vakavaa, mutta ensin pitää tehdä lisätutkimuksia.
Helena: (ensin hiljaisuus) Meidän Pekka pääsi yliopistoon.
Pirkko: Pelottaa että mulla on syöpä.
Helena: Pitää alkaa Pekalle etsimään asuntoa yliopiston läheltä.
???
Ootte te outoja. (pyörittelee silmiään).
Kyllä, osa ihmisistä on oikeasti tällaisia. Esim. mun tuo aiemmin esimerkkinä kertomani isäni on täsmälleen kuin Helena. Ihan sama vaikka kirjaimellisesti itkien kertoisin hänelle jostakin minulle sattuneesta asiasta, hän vaihtaa iloisesti aihetta johonkin häntä koskevaan eikä ikinä palaa minun asiaani.
Hyvä ap.
Minun siskoni on sellainen kuin tuo sinun ns ystävä. Kun on ystävän siskon tai kenen tahansa tutun kanssa tekemisissä niin ei tarvitse kysyä suoraan mitä kuuluu koska eiköhän jokainen kerro siitä tai niistä asioista mistä haluaa kertoa ja puhua. Mutta: kysymys onkin siitä että toinen sivuuttaa kaiken toisen sanoman, kertoman asian sanomalla hmm tai ai jaa tai en tiennytkään ja palaa sitten takaisin omiin asioihinsa. Aina joka kerta. Tulee kyllä tyhmä olo.
Minä ainakaan en jaksa kuunnella toisen jauhuuta ilman mahdollisuutta puhua edes niitä näitä kun toinen jauhaa vain omista asioistaan.
Siskoni sitten ihmettelee kun en ole käynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...
Mahdatpa olla hyvä ystävä. Mistä vetoa, niin moni ajattelee sinusta samoin kuin ap entisestä kaveristaan. Eikä kyse ole siitä, että jonkin pitäisi olla huonosti, jotta voi kysyä kuulumisia. Etkö koskaan todellakaan kysy vaikkapa seuraavia: saitko sen työpaikan, ajattelitko matkustaa jonnekin lomalla, minne lapsesi hakee ysin jälkieen opiskelemaan, mikä on lempiruokasi, joko olet parantunut...
Minusta hyvässä ystävyydessä nuo kerrotaan toiselle heti kun itse tietää, onko saanut opiskelupaikan jne. Vain ystävyys, jossa on jotain ihmeen etikettejä odottaa toiselta, että no, kysypä nyt jotain koska testaan oletko ylipäätään kiinnostunut minusta.
Huokaus. No tietenkin kerron asioita oma-aloitteisesti. Mutta jos toinen ei koskaan kysy itse mitään, on se kyllä viesti siitä, että ei kiinnosta. Jos minä tiedän ystävälläni olleen tärkeät treffit tai työhaastattelu tms. asia on minunkin mielessäni ja saatan laittaa tekstarin, jossa kysyn miten meni. Samoin tekevät hyvät ystävät minulle. Jos haluaa ystävyyden pysyvän yllä, ystävälle pitää viestittää, että on kiinnostunut. Muuten ystävyys kuihtuu tuttavuudeksi tai katoaa kokonaan.
Ja jos keskustelu rullaa sitä mallia, että toinen ottaa vain omia asioitaan puheeksi, niin on se aika oireellista. Vaikka itse aloittaisi kertomaan, niin ap:n entisen kaverin kaltainen ihminen ei jatka keskustelua. Jos vaikka kerron saaneeni sen uuden työpaikan, niin ei tämmöinen ihminen kysy, että missä se onkaan tai mitä työtehtäviini kuuluu tai onko siellä minulle etenemismahdollisuuksia. Ei, vaan mennään taas niihin omiin juttuihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...
Mahdatpa olla hyvä ystävä. Mistä vetoa, niin moni ajattelee sinusta samoin kuin ap entisestä kaveristaan. Eikä kyse ole siitä, että jonkin pitäisi olla huonosti, jotta voi kysyä kuulumisia. Etkö koskaan todellakaan kysy vaikkapa seuraavia: saitko sen työpaikan, ajattelitko matkustaa jonnekin lomalla, minne lapsesi hakee ysin jälkieen opiskelemaan, mikä on lempiruokasi, joko olet parantunut...
Minusta hyvässä ystävyydessä nuo kerrotaan toiselle heti kun itse tietää, onko saanut opiskelupaikan jne. Vain ystävyys, jossa on jotain ihmeen etikettejä odottaa toiselta, että no, kysypä nyt jotain koska testaan oletko ylipäätään kiinnostunut minusta.
Huokaus. No tietenkin kerron asioita oma-aloitteisesti. Mutta jos toinen ei koskaan kysy itse mitään, on se kyllä viesti siitä, että ei kiinnosta. Jos minä tiedän ystävälläni olleen tärkeät treffit tai työhaastattelu tms. asia on minunkin mielessäni ja saatan laittaa tekstarin, jossa kysyn miten meni. Samoin tekevät hyvät ystävät minulle. Jos haluaa ystävyyden pysyvän yllä, ystävälle pitää viestittää, että on kiinnostunut. Muuten ystävyys kuihtuu tuttavuudeksi tai katoaa kokonaan.
Ja jos keskustelu rullaa sitä mallia, että toinen ottaa vain omia asioitaan puheeksi, niin on se aika oireellista. Vaikka itse aloittaisi kertomaan, niin ap:n entisen kaverin kaltainen ihminen ei jatka keskustelua. Jos vaikka kerron saaneeni sen uuden työpaikan, niin ei tämmöinen ihminen kysy, että missä se onkaan tai mitä työtehtäviini kuuluu tai onko siellä minulle etenemismahdollisuuksia. Ei, vaan mennään taas niihin omiin juttuihin.
Näin. Moni lisäksi ei tunnu käsittävän millaista on, kun tällaisen ihmisen kanssa vuosi toisensa jälkeen yrittää ja yrittää "tuputtaa" omia asioitaan, mutta mikään ei auta. On ihan eri asia jos toinen ei joskus, satunnaisesti jaksa/muista olla kiinnostunut jokaisesta asiasta. Mutta jos kerta toisensa jälkeen keskustelu on kuin seinälle puhuisi, niin se käy todella raskaaksi. Jos ei itsellä ole kokemusta moisista henkilöistä, ei ilmeisesti yksinkertaisesti ymmärrä miten mahdoton siinä on itsestään kertoa.
Esim. minä kerroin tuolle isälleni itkien, että kissani kuoli. Hän alkoi kertoa omasta kissastaan ja siitä, mitä se on puuhaillut. Koska enimmäkseen olen tekemisissä normaalien ihmisten kanssa, toki ensin luulin että hän vain jotenkin tökerösti yrittää "kiertäen" puhua aiheesta palatakseen siihen kiertoteitse, mutta ei - hän vain todellakin käänsi keskustelun siihen omaan kissaansa, ja jatkoi siitä iloisena muihin lempiaiheisiinsa. Ja minä samalla nyyhkin itkien. Siinä vaan tuntee itsensä niin jyrätyksi kun toinen täysin ignooraa, ettei halua enää tuputtaa itseään ja asiaansa enempää. Kun ei se tuputtaminen ikinä auta. Tästä syystä en enää juuri olekaan isäni kanssa tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta sinun on turha valittaa, ettei toinen kysynyt kuulumisiasi, oikeampi valittamisen aihe lienee olisi, ettei kaverillasi ollut energiaa sinulle. Ja onko se taas kaverisi syy?
Terveessä ja tasa-arvoisessa ystävyyssuhteessa toisen tehtävä ei ole olla yksipuolisesti vuodesta toiseen toisen terapeutti/likasanko. Jos ei ikinä ole energiaa olla kiinnostunut "ystävästä" on syytä mennä terapiaan ja hoitaa asia kuntoon.
Eli kyllä, on kaverin syy jos käyttää systemaattisesti toista hyväkseen eikä hae todellista apua ongelmiinsa.
Ei varmasti ole kyse "sinun systemaattisesta hyväksikäytöstäsi" vaan kaverihan saattaa olla jo terapiassa mutta silti ei riitä sitä energiaa JUST SULLE. Eli sinä itse vastaat siitä mitä ja kuinka paljon jaksat kuunnella eikä sitä tarvitse ketään selän takana haukkua rasittavaksi jolla on ongelmia. Jos sulla itselläsi on niin paljon paremmin asiat niin kehtaatkin vielä valittaa.
Mä en ymmärrä omanapa ihmisiä :D mua ei haittaa kuunnella muiden asioista, en tykkää liiaksi höpistä, mutta voisi edes kysyä mitä kuuluu, mihin sitten voisi lyhyesti vastata.
Yksi vanha ystävä ei ikinä soita mulle,mutta jos en soita kerran viikkoon tulee syyllistys,että ei oo sustakaan kuulunut. Jos puhun jotain omasta elämästä vaihtaa aiheen heti itseensä. Suuttui sitten kun sai muualta tietää, että ostin asunnon :D ja hankinkin koiran enkä lasta.
Ei voi ymmärtää.. mut eipä tosta oo vaivaa, oma elämä tuntuu ihanalle aina kun kuuntelee kyseisen kaverin ongelmia!
No miksi et koskaan itse kertonut mitään?
Mä oon todella huono kysymään ihmisiltä mitään. Jotenkin ite ajattelen, etten halua udella asioita, joista toinen ei tahdo puhua. Kysyn toisinaan "mitäs sulle/teille kuuluu?", sen olen jo oppinut, mutta en esitä oikein mitään jatkokysymyksiä, vaikka kiinnostunut olenkin. Ei se aina ole siitä kiinni kiinnostaako toista vai ei. Joillekin ei vaan ole luonnollista kysellä vaikka kuunteleminen tuleekin luonnostaan.
No, riippuu vähän. Kyllä mä usein kysyn mitä kuuluu ja jos muistan jonkun jutun, kysyn siitä, mutta en erikseen ale kyselemään mites teidän parisuhde tai muuta vastaavaa. Jos kaverille ei kuulu mitään eikä poimi siitä mun jutusta irti omia juttuja, niin sitten mä kerron omani. En tarvii lupaa siihen, että kerron mitä mulle kuuluu. Ja jos kaveri kertoo omiaan, tottakai voidaan jutella siitä, mutten tykkää kaivella asioita toiselta.