Testasin ystävääni: hän ei koskaan kysellyt mitä minulle kuuluu. Viiteen vuoteen!

Minullakin on sellainen "ystävä", että hän ei kysele minulta koskaan mitään. Ei toivota mitään, ei kiitä mistään. Jos yritän häneltä kysyä sitten edes hänen kuulumisistaan, mutisee vain jotain epämääräistä. Viime kerralla kääntyi jopa selin minuun kahvipöydässä (istuimme siis vierekkäin), joten tuskin edes kuulin, mitä mumisi takinkaulukseensa. Ja hädin tuskin otti katsekontaktiakaan, tuijotti maahan... Mikä- hän hänellä oikein on?

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Itse olen ajatellut näin, että olen ystävä kun en tunkeile, ihminen kyllä kertoo jos haluaa kertoa. Jos hän ei halua kertoa, en kysele.

Minä inhoan kysymystä "mitä sinulle kuuluu?". Enkä taatusti kysy sitä toiselta.

Kerron kyllä kuulumiseni ja kommentoin asioihin mitä minulle kerrotaan.

Olen hyvin puhelias, mutta en utelias

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Mahdatpa olla hyvä ystävä. Mistä vetoa, niin moni ajattelee sinusta samoin kuin ap entisestä kaveristaan. Eikä kyse ole siitä, että jonkin pitäisi olla huonosti, jotta voi kysyä kuulumisia. Etkö koskaan todellakaan kysy vaikkapa seuraavia: saitko sen työpaikan, ajattelitko matkustaa jonnekin lomalla, minne lapsesi hakee ysin jälkieen opiskelemaan, mikä on lempiruokasi, joko olet parantunut...

Minusta hyvässä ystävyydessä nuo kerrotaan toiselle heti kun itse tietää, onko saanut opiskelupaikan jne. Vain ystävyys, jossa on jotain ihmeen etikettejä odottaa toiselta, että no, kysypä nyt jotain koska testaan oletko ylipäätään kiinnostunut minusta.

Huokaus taas mitä kommentteja. Ymmärän sua ap! Mullakin on ollut noita tyyppejä,jotka hyvin mielellään pälpättävät itsestään ja ongelmistaan, mutta unohtavat kysyä mitä mulle kuuluu. Eikä mulla ole mikään ongelma kertoa oma-aloitteisesti, mutta nämä ovat juuri niitä tyyppejä jotka eivät osaa kuuntelemisen jaloa taitoa. Eli turha siinä on alkaa kertoa kuulumisiaan kun toinen toteaa "aha" tai parhaimmassa tapauksessa osaa sanoa mitään ja puheenaihe vaihtuu pian takaisin pälpättäjän ongelmiin. Yleensä nämä pölisijät eivät taida itse tajuta itsekeskeisyyttään.

Vuorovaikutus on läsnäoloa, ja jos sitä ei toisella osapuolella yhtään ole, niin mitä järkeä on kertoa omia kuulumisiaan. Kyllä minä haluan tulla kuulluksi enkä otetuksi niin, että toinen kuuntelee passiivisesti eli jo mielessään seuraava lause, tietysti itsestään.  

Olenkin nämä ihmiset jo poistanut elämästäni. Mulla ei oo aikaa ystävyydelle, josta en saa itse mitään. 

Oletko koskaan miettinyt, että ystäväsi sanoo vain "aha", koska ei halua alkaa ladella sinulle kuinka sinun tulee elää itse omaa elämääsi? En ymmärrä mitä muuta voisi vastata. Pitäisikö alkaa huutaa armeijatyyliin "sain!" joka kerta kun kerrot jutun? En tajua, kuuntelua on juuri se ettei toinen ala paasaamaan toisen jutuille ja antamaan ohjeita kuinka elää elämää, jokaisella on oma elämä. Epävarmat ihmiset tarvitsevat toisten ohjausta ja vahvennusta kertoessaan asioita. Et selvästikään luota siihen, että ystäväsi on aito ystäväsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Tavallaan joo, mutta vahvempaa ja terapeuttisempaa on se että vaikeuksissa oleva ihminen itse uskaltaa ottaa yhteyttä ystävään ja kurottaa häneen päin saadakseen apua ja uskaltaa itse näin näyttää heikkoutensa vaikeassa tilanteessa. Kun itselläni on vaikeaa, joskus ystävien kyselyistä voi tulla pahempi olla, kun joutuu miettimään taas vaikeita asioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Tavallaan joo, mutta vahvempaa ja terapeuttisempaa on se että vaikeuksissa oleva ihminen itse uskaltaa ottaa yhteyttä ystävään ja kurottaa häneen päin saadakseen apua ja uskaltaa itse näin näyttää heikkoutensa vaikeassa tilanteessa. Kun itselläni on vaikeaa, joskus ystävien kyselyistä voi tulla pahempi olla, kun joutuu miettimään taas vaikeita asioita.

Miksi vaikeassa tilanteessa pitää osata "näyttää heikkoutensa", kai nyt trauman kokenut on heikoilla niin että se ns. ystävä tajuaa sen muutenkin.

Huomaan, että meillä on ihan eri kösitys ystävyydestä :) minun mielestäni ystävyys ON, eikä sitä tarvitse eri tilanteissa HAKEA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Mahdatpa olla hyvä ystävä. Mistä vetoa, niin moni ajattelee sinusta samoin kuin ap entisestä kaveristaan. Eikä kyse ole siitä, että jonkin pitäisi olla huonosti, jotta voi kysyä kuulumisia. Etkö koskaan todellakaan kysy vaikkapa seuraavia: saitko sen työpaikan, ajattelitko matkustaa jonnekin lomalla, minne lapsesi hakee ysin jälkieen opiskelemaan, mikä on lempiruokasi, joko olet parantunut...

Minusta hyvässä ystävyydessä nuo kerrotaan toiselle heti kun itse tietää, onko saanut opiskelupaikan jne. Vain ystävyys, jossa on jotain ihmeen etikettejä odottaa toiselta, että no, kysypä nyt jotain koska testaan oletko ylipäätään kiinnostunut minusta.

Huokaus taas mitä kommentteja. Ymmärän sua ap! Mullakin on ollut noita tyyppejä,jotka hyvin mielellään pälpättävät itsestään ja ongelmistaan, mutta unohtavat kysyä mitä mulle kuuluu. Eikä mulla ole mikään ongelma kertoa oma-aloitteisesti, mutta nämä ovat juuri niitä tyyppejä jotka eivät osaa kuuntelemisen jaloa taitoa. Eli turha siinä on alkaa kertoa kuulumisiaan kun toinen toteaa "aha" tai parhaimmassa tapauksessa osaa sanoa mitään ja puheenaihe vaihtuu pian takaisin pälpättäjän ongelmiin. Yleensä nämä pölisijät eivät taida itse tajuta itsekeskeisyyttään.

Vuorovaikutus on läsnäoloa, ja jos sitä ei toisella osapuolella yhtään ole, niin mitä järkeä on kertoa omia kuulumisiaan. Kyllä minä haluan tulla kuulluksi enkä otetuksi niin, että toinen kuuntelee passiivisesti eli jo mielessään seuraava lause, tietysti itsestään.  

Olenkin nämä ihmiset jo poistanut elämästäni. Mulla ei oo aikaa ystävyydelle, josta en saa itse mitään. 

Oletko koskaan miettinyt, että ystäväsi sanoo vain "aha", koska ei halua alkaa ladella sinulle kuinka sinun tulee elää itse omaa elämääsi? En ymmärrä mitä muuta voisi vastata. Pitäisikö alkaa huutaa armeijatyyliin "sain!" joka kerta kun kerrot jutun? En tajua, kuuntelua on juuri se ettei toinen ala paasaamaan toisen jutuille ja antamaan ohjeita kuinka elää elämää, jokaisella on oma elämä. Epävarmat ihmiset tarvitsevat toisten ohjausta ja vahvennusta kertoessaan asioita. Et selvästikään luota siihen, että ystäväsi on aito ystäväsi

Voisin silloin puhua yhtä lailla seinälle. Minulle ystävyys on vuorovaikutusta. Se tarkoittaa läsnäolevan kuuntelun lisäksi toisen puolesta iloitsemista/suremista ja KYLLÄ, minä odotan että ystävilläni on mielipide asioihin mitä tapahtuu elämässäni. En tarkoita tällä sitä, että pitäisi sanoa miten elää elämääni, mutta vaikkapa kertoessani uudesta työpaikasta hänkin iloitsee siitä, kysyy miltä tuntuu jne. Siis ihan perusjuttuja, jotka kuuluvat kommunikaatioon. Kunnes tulin av-palstalle....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Tavallaan joo, mutta vahvempaa ja terapeuttisempaa on se että vaikeuksissa oleva ihminen itse uskaltaa ottaa yhteyttä ystävään ja kurottaa häneen päin saadakseen apua ja uskaltaa itse näin näyttää heikkoutensa vaikeassa tilanteessa. Kun itselläni on vaikeaa, joskus ystävien kyselyistä voi tulla pahempi olla, kun joutuu miettimään taas vaikeita asioita.

On olemassa tapahtumia, jotka lamaavat ihmistä niin, ettei hän todellakaan kykene/osaa/jaksa olla se osapuoli joka ottaa yhteyttä. Ei ihminen aina voi olla vahva. Etkö sinä ottaisi ystävääsi yhteyttä, jos tietäisit hänen kokeneen suuria? Edes rohkaistaksesi pienin sanoin?

Ja jos ystävän kysymisestä tulee huono olla, YSTÄVÄLLE voi ja osaa kyllä myös sanoa, ettei halua asiasta juuri nyt puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Oletkohan hieman vajaa? Puhua pälpätät siis vain itsestäsi ja omista aiheistasi ilman minkäänlaisia kyselyjä kaverin elämästä tai kiinnostusta hänen aiheisiinsa jos hän jotain itsestään kertoo? Et edes huomaa ettei puhuta muusta kuin sinusta ja sinun elämästä? Ei kai nyt kuulumisia sanoilla "mitä kuuluu" useinkaan kysellä, mutta siitä nyt ei edes ollut kyse.

Ap

Mistähän ihmeestä vedä tuollaisia johtopäätöksiä. Oletpa ärsyttävä keskustelija.

Minä sanoin vain ja ainoastaa, että minun kaveripiirissäni ei kysellä kuulumisia, sillä jos jollain on jotain huolenaiheita, niin nämä älykkäät, itsenäiset ihmiset osaavat avata itse oman suunsa ja kertoa niistä meille muille, ilman että tarvitsee erikseen kysyä. Se on sitten oma ongelma, mikäli ei halua huoliaan jakaa kavereidensa kesken. Näin ei uskoakseni kuitenkaan ole vielä koskaan käynyt ja tuskin myöskään tulee käymään, sillä luotamme toisiimme paljon.

Silti koit tarpeelliseksi kirjoittaa, että "Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia..."

Ennen kerroin asioitani ihan oma-aloitteisesti. Ne aiheet sivuutettiin järjestäin. Sitten kokeilin huomaako hän edes, etten kerro itsestäni mitään. Ei huomannut.

Ap

Sinulla on vain paskoja kavereita, ei tässä muuta ongelmaa ole. Tai sitten elämässäsi on jatkuvasti jotain draamaa ja kaverisi eivät jaksa kuunnella niistä enään. Ei se ole muiden ihmisten ongelma huomata ja päätellä, että mitä sinä ajattelet ja miten heitä "testailet". Kuka edes testailee kavereitaan? Eikös kavereiden idea ole vähän se, että he ovat jo luottamuksesi ja kunnioituksesi ansainneet, ja ovat siksi kavereitasi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Mistä tiedän tällaisista asioita, ellei ystäväni avaa suutaan ja kerro?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Mistä tiedän tällaisista asioita, ellei ystäväni avaa suutaan ja kerro?

No tässähän se "mitäs sulle kuuluu...?" olisi varmaan paikallaan, jos ystävästä ei ole kuulunut vähään aikaan.

Mutta sehän toki olisi liian vaikeaa joillekin. Huoh. Poistun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Omassa kaveripiirissäni on muutenkin kaikki niin rentoa ja avointa. Voin olla vaikka pitämättä mitään yhteyttä johonkin ystävääni yli kuukauteen ja sitten jossain kohdassa soittaa, että tuletko kaljalle meille, niin homma toimii kuin oltaisiin viimeeksi nähty eilen. Ei siinä kukaan ala perkele mitään päiviä ja yhteydenottoja laskemaan, meillä kaikilla on oma elämämme ja ketä kiinnostaa ja kuka jaksaa mitäkin milloin.

Välillä on ollut esimerkiksi ihan niinkin, että ystäväni kun meni opiskelemaan, niin hän sai sieltä paljon uusia kavereita, joiden kanssa istui iltaa aika paljonkin. Yksi päivä sitten soitti, että ei muuten olla nähty vähään aikaan ja pyysi heille. Mikäs siinä sitten, mukava ilta oli sekin. Ei mun kaveripiirissä kukaan loukkaannu tai ala heittämään mitään muutakaan valitusvirttä, kun jokainen tietää, että pohjimmillaan se meidän porukka on aina se meidän porukka.

Minä tein anopin kanssa saman jutun, nyt on kahdeksas vuosi menossa, etten ole ottanut yhteyttä. Eikä hänelläkään ole ollut minulle asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Mistä tiedän tällaisista asioita, ellei ystäväni avaa suutaan ja kerro?

Jos tiedät että ystäväsi on kokenut jonkin suuren menetyksen (esim läheisen kuolema ei yleensä jää ystäviltä pimentoon) tai jonkin muun trauman niin normiälyllä ja -herkkyydellä varustettu ihminen käsittää että nyt ei ystävän asiat ole hyvin ja tekee asialle jotain. Ei neuvo eikä päsmäröi mutta tuntien ystävänsä joko menee ja tiskaa kun toinen ei jaksa/vie kukkia/käy ruokakaupassa/ keksii piristävää tekemistä/ on läsnä ja kuuntelee/mitä se ihminen tarvitseekaan.

Usein ihan se että on olemassa juuri sitä ystävää varten merkitsee eniten. Ettei käännä selkäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Mistä tiedän tällaisista asioita, ellei ystäväni avaa suutaan ja kerro?

No tässähän se "mitäs sulle kuuluu...?" olisi varmaan paikallaan, jos ystävästä ei ole kuulunut vähään aikaan.

Mutta sehän toki olisi liian vaikeaa joillekin. Huoh. Poistun.

Niin, no, en välttämättä kuule ystävistäni välillä hyvinkään pitkään aikaa, mutta ei minun silti tarvitse päivystää ja soitella perään että onko kaikki ok. Ei me olla mitenkään riippuvaisia toisistamme, eikä ole pakko olla aina ajan tasalla toisten kuulumisista. Illanistujaisetkin on yllättävän mukavia, kun ei joka päivä kysele turhaan kuulumisia - paljon enemmän keskusteltavaa.

Tein itse vastaavan kokeilun. Oli tosiaan jännä huomata, että ihan hyvin voidaan puhua vain toisen asioista, eikä yhtään tule mieleen että ai niin, säkin olet siinä, no mitäs SULLE kuuluu. Niihän siinä sitten kävi että kävimme yksityiskohtaisesti lävitse ystävän sinkkuelämän, parisuhteen löytämisen, parisuhteen KAIKKI yksityiskohdat (en olisi halunnut tietää), ja lopulta eroitkut. Samaan aikaan oli itsellänikin ihan oma elämä, mutta sitä ei käsitelty.

Tämä ystävä ei muuten ottanut käsittääkseen miksen halua olla hänen kanssa tekemisissä, miksi en suostu näkemään, kuinka voin unohtaa meidän ihanan ystävyyden... No se oli ihana hänelle, ei minulle. En ole lähtenyt selittämään, koska en usko hetkeäkään että hän ikinä hoksaa että tosiaan, enhän koskaan kysele sinun asioistasi, eihän minua edes kiinnosta mikään muu kuin oma elämäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Toki silloin kun kaikki on suht koht hyvin. Mutta jos toinen vajoaa alas, masennuksen menetyksen tai muun trauman takia esimerkiksi, eikö silloin ystävän tehtävä olisi olla se joka ottaa yhteyttä ja tukee, tai edes löhettää rohkaisevan tekstarin tai kortin - jos ei muuta.

Elämässä kun voi tapahtua kaikenlaista ja silloin ystävyys mitataan. Ei esim. menetyksen kokenut jaksa alkaa selittää ja soittelee ystävilleen, ja kyllä se ystävästä kertoo jos ei kiinnosta yhtään olla tukena toisen vaikeassa elämäntilanteessa.

Minulta karisi monta ystävää tällaisen tapahtuman jälkeen.

Mistä tiedän tällaisista asioita, ellei ystäväni avaa suutaan ja kerro?

Jos tiedät että ystäväsi on kokenut jonkin suuren menetyksen (esim läheisen kuolema ei yleensä jää ystäviltä pimentoon) tai jonkin muun trauman niin normiälyllä ja -herkkyydellä varustettu ihminen käsittää että nyt ei ystävän asiat ole hyvin ja tekee asialle jotain. Ei neuvo eikä päsmäröi mutta tuntien ystävänsä joko menee ja tiskaa kun toinen ei jaksa/vie kukkia/käy ruokakaupassa/ keksii piristävää tekemistä/ on läsnä ja kuuntelee/mitä se ihminen tarvitseekaan.

Usein ihan se että on olemassa juuri sitä ystävää varten merkitsee eniten. Ettei käännä selkäänsä.

Ystäväni todennäköisesti ehtisi soittaa minulle, ennen kuin minä hänelle. En tiedä ketkä tosielämässä halvaantuvat niin lujaa jokin vakavan asian edessä, etteivät saa puhelinta käteen ja soitettua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tämä nyt on edes mikään ongelma? Minä en ainakaan kysele kavereideni kuulumisia, eivätkä he minun. Oletus on, että kaikki on ihan jees, ja jos ei ole, niin sitten avataan suu ja puhutaan asiasta. Kellä oikeasti on aikaa ottaa nokkiinsa tällaisesta asiasta. Olette te av-mammat kyllä uskomattomia...

Sama homma mulla. Inhoan ystävyyssuhteita jotka perustuu sille "sä et kysyny mitä mulle kuuluu!" Läheiseen ystävyyteen kuuluu että kerrotaan ne asiat itse. Tai ainakin minulla läheiseen ystävyyteen kuuluu se. Inhoan teennäistä "mitä sinulle kuuluu"-paskaa. Koen myös että toiselta tietojen onkiminen on tungettelevaa, jos toinen ei itse asioistaan puhu. Läheiset ja aidosti luonnolliset ihmissuhteet, joissa luottamus on kunnossa, ei perustu millekään "et viiteen vuoteen katsonut kieroon samalla kun pompit yhdellä jalalla"-ukaaseille.  Tai ehkä joillain perustuu, mulla ei. Ihan toivon että kaikki ne "ystäväni" jotka kirjoittelevat kotonaan marttyyripäiväkirjaa siitä monestiko olen heidän kuulumisiaan kysynyt, jättäisivät minut lopullisesti. Minulla on niin paljon oman henkisiä samanlaisia ystäviä, kenen kanssa oleminen ja kommunikoiminen on mutkatonta. Muutenkin kun ottaa elämän asenteekseen että aina on parempi ihminen se, joka antaa itsestään muille pyyteettä, niin säästyy tällaisilta ystävyyskatkeruuksilta. Ei ole ap:n ystävän vika ettei ap osaa itse puhua omista asioistaan. 

Omassa kaveripiirissäni on muutenkin kaikki niin rentoa ja avointa. Voin olla vaikka pitämättä mitään yhteyttä johonkin ystävääni yli kuukauteen ja sitten jossain kohdassa soittaa, että tuletko kaljalle meille, niin homma toimii kuin oltaisiin viimeeksi nähty eilen. Ei siinä kukaan ala perkele mitään päiviä ja yhteydenottoja laskemaan, meillä kaikilla on oma elämämme ja ketä kiinnostaa ja kuka jaksaa mitäkin milloin.

Välillä on ollut esimerkiksi ihan niinkin, että ystäväni kun meni opiskelemaan, niin hän sai sieltä paljon uusia kavereita, joiden kanssa istui iltaa aika paljonkin. Yksi päivä sitten soitti, että ei muuten olla nähty vähään aikaan ja pyysi heille. Mikäs siinä sitten, mukava ilta oli sekin. Ei mun kaveripiirissä kukaan loukkaannu tai ala heittämään mitään muutakaan valitusvirttä, kun jokainen tietää, että pohjimmillaan se meidän porukka on aina se meidän porukka.

Te puhutte selkeästi aivan eri asiasta. Ette ymmärrä että on ihmisiä joita kiinnostaa vain omat asiat ja muiden pitää olla jatkuvasti valmiina olemaan peilinä heille, mutta heitä ei kiinnosta tippaakaan mitä sille toiselle kuuluu. Jos se toinen yrittää kertoa jotain omaa juttuaan tehdään selväksi ettei vähempää voisi kiinnostaa ja todennäköisesti käännetään keskustelu samantien koskemaan itseä. Se ei ole mitään "meillä on rennot ja mutkattomat välit"-kaveruutta vaan toden tottakin emotionaalista/ajallista hyväksikäyttöä, ei mitään kaveruutta saati ystävyyttä.

Ja tällaisista itsekeskeisistä energiavampyyreista on syytäkin irtaantua.

Keskustelukulttuuria. Tämä on mielenkiintoinen ketju. Itse pidän tavasta, jossa kaikki kertovat omat asiat siinä laajuudessa kuin haluavat ne kertoa ilman kyselyitä. Mulla on myös kavereita joilla on agressiivisempi lähestymistapa ja yritän kysyttäessä muistaa kysellä myös takaisin päin. (Jos tämä henkilö lähestyy keskustelua näin, minun pitäisi varmaan kanssa.) Joskus tosin tuntuu, että osa näistä kavereista pommittaa kysymyksillä kuin olisi kuullustelussa. Toisinaan taas olen imarreltu että muisti jonkun ohimennen mainitsemani asian. En ole sosiaalisesti niin lahjakas, että osaisin valita oikean tavan lähestyä kaikkia kavereitani. Saatika että muistaisin kaikkia keskustelujen nyansseja. Ne jäävät lähipiiriin jotka ymmärtävät kommunikointiyrityksiäni. :D

Mikä on erottava tekijä erilaisille lähestymistavoille keskusteluissa? Jos asiaa miettii liikaa keskustelun aikana, keskustelu menee jotenkin puihin. Aika moista manipulontia lähteä testaamaan eri keskustelutapoja, mutta joskus tarpeen.