Vierailija

Tässä on minun tarinani, jonka ajattelin nyt kaataa tänne yleiseen viemäriin. Kirjoitin kokemuksistani ensimmäistä kertaa. Ehkäpä joku samanlaisessa tilanteessa oleva voi saada siitä lohtua, että näinkin voi käydä ja siitä voi selvitä.

Osa 1

Talvella 2015 jouduin tekemään elämäni vaikeimman päätöksen. Olin tullut raskaaksi mutta avopuolisoni ei halunnut lasta. Emme olleet käyttäneet ehkäisyä yli vuoteen ja olimme siinä uskossa, että minun oli hyvin epätodennäköistä tulla raskaaksi. Minä itse olin yllättynyt ja innoissani positiivisesta raskaustestistä. Avopuolisoni oli kauhuissaan. Hän ei missään nimessä halunnut isäksi vielä.

Edessäni oli valtava ristiriita; omat epävarmat toiveet orastavasta äitiydestä ja toisaalla mieheni ahdistus ja pelko. Lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että en voi ketään pakottaa isäksi ja en pysty yksinhuoltajaksi. Äitini oli kuollut kolme vuotta aikaisemmin ja isäni ei olisi riittänyt tueksi. Osalla kavereista oli ydinperheet, osa eli hyvin urakeskeistä lapsetonta elämää. Olin yrittäjä ja tulot olivat hyvin epäsäännölliset. Koin olevani täysin yksin ja umpikujassa. Tässäkö nyt olin minä, joka en olisi ikinä kuvitellut tekeväni aborttia harkitsemassa oman lapseni murhaamista? Oma arvomaailmani oli aina ollut tavallisen kristillinen ja arvoni lähimmäisenrakkautta korostavia. Onko se lähimmäisenrakkautta tehdä abortti, jos kokee että ei pysty tarjoamaan lapselle parhaita kasvuolosuhteita? Onko se lähimmäisenrakkautta, että ei pakota toista vanhemmaksi vastoin tahtoaan? Onko jokaisella lapsella syntyessään oikeus olla rakastettu ja toivottu molempien vanhempien taholta? Olenko itsekäs jos pidänkin lapsen? Olenko rehellinen itselleni jos teen abortin?

Rakastin avopuolisoani. Olimme seurustelleet puolitoista vuotta ja asuneet yhdessä melkein vuoden. Suhteessamme oli ollut hyviä ja huonoja hetkiä, niin kuin nyt parisuhteissa yleensä. Mieheni oli toipunut masennuksesta juuri kun olimme tavanneet. Hänellä oli mielekäs työ ja hän halusi vihdoin nauttia elämästä. Hän koki että ei ollut valmis isäksi vielä. Hän pelkäsi että masennus uusiutuisi, jos perhe-elämä olisi haastavaa. Hänen hyvä työkaverinsa oli juuri tullut isäksi ja tämä oli aivan innoissaan. Mieheni ajatteli, että tuolta sen varmasti pitäisi tuntua. Häntä vain ahdisti ajatus vauvasta.

Positiivisen raskaustestin jälkeinen viikko oli yhtä pitkittynyttä itkua ja keskustelua. Onneksi pystyimme puhumaan. Koin että minä olin se heikompi ja haavoittunut osapuoli. Miten joku, joka väitti rakastavansa minua, saattoi vaatia minulta tällaista uhrausta? Entä jos en enää saisi toista mahdollisuutta? Oliko tämä meidän parisuhteen kuolinisku? Kuinka tällaisesta voisi selvitä? Miten voisin olla olematta katkera tai vihainen sellaiselle ihmiselle, joka kohteli minua näin. Jos hän tiesi, että hän ei halua isäksi, miksi hän ei voinut käyttää ehkäisyä?

Näin jälkikäteen on helppo ymmärtää, että meidän olisi pitänyt puhua jo paljon aikaisemmin. Turha itkeä enää, kun maito oli jo maassa, sanoisi joku. Mutta omista toiveistaan puhuminen ei ole aivan helppoa. Ne voivat olla jotain niin ujoja pieniä salaisia haaveita, että torjutuksi tulemisen pelossa niitä ei uskalla paljastaa kenellekään. Parisuhteen alkuvaiheessa kaiken näkee niiden kuuluisien hiukan sumeiden ruusunpunaisten lasien läpi. Kaikki on vain täydellistä ja tulevaisuus on täynnä kutkuttavia mahdollisuuksia. Rakastuneena suusta pääsee kaikkia pieniä ihanuuksia ja kevyitä heittoja; "Olivia olisi ihana tytön nimi. Voi kun oot niin kaunis, mä haluan vaan tulla suhun. Sä tunnut niin hyvältä just näin." Omassa rakkaassa näkee sen idealisoidun kuvan minkä omat ajatukset ovat luoneet. Todellisuus lävähtää eteen vasta myöhemmin.

Kommentit (9)

Vierailija

Osa 2

Siinä tilanteessa me kaksi nyt olimme. Pahimmassa mahdollisessa, ajattelin. En uskaltanut puhua kenellekään. Ystäväni ehkä aistivat minut hiukan poissaolevana. Pelkäsin että mieheni saisi jäätävän paskamyrskyn läheisiltäni, jos nämä kuulisivat asioiden oikean laidan. Tämän jälkeen ihmiset paheksuisivat häntä ja säälisivät minua. Kukaan ei ymmärtäisi miksi haluaisin jatkaa hänen kanssaan kaiken tämän jälkeen. En oikein itsekään ymmärtänyt. Jos joku kohtelee minua näin loukkaavasti, miksi en puolustaudu? Minunhan kuuluisi leijonaemon tavoin karjua ja puolustaa itseäni ja poikastani. Ainoa mikä minusta kuului oli säälittävä piipitys jostain pöydän alta missä istuin itkemässä. Pettymys ja järkytys olivat lamaannuttaneet minut täysin. En jaksanut syödä, suihkussa käynti, meikkaaminen, kenkien jalkaan vetäminen olivat hirveitä ponnistuksia. Päällimmäisenä mielessäni oli, että pitää varata aika neuvolaan, pyytää aika lääkärille, saada lähete naistentautien poliklinikalle, mennä sinne, levittää jalat, niellä pillerit, pelätä, alistua, kärsiä, hävetä, vuotaa verta ja jatkaa elämääni.

Koko tämän ajan mieheni pysyi vierelläni. Hän teki kaiken minkä halusin. Hän vei ja haki minut milloin mistäkin. Hän laittoi ruokaa, koitti piristää niin hyvin kuin osasi. Hän puhui kanssani vaikka kello kahteen saakka yöllä. Hän silitti selkääni. Hän silitti vatsaani. Hän oli äärettömän pahoillaan. Hän pyysi anteeksi lukuisia kertoja. Hän pyysi anteeksi jopa sikiöltä pillereiden ottoa edeltävänä iltana. Hän lupasi että ei hylkää minua. Hän valoi minuun uskoa että tästä kaikesta selvitään kyllä. Edessä koittaa paremmat ajat, mikään ei ole menetettyä vielä. Mutta entä se lapsi? Luottamus? Tulevaisuus? Itsekunnioitus? Järki? Kaikki. Jäljellä vain epätoivo, suru, itseinho.

Katsoin peiliin. Olisiko näin käynyt jos paikallani olisi ollut joku toinen? Joku ihanampi, parempi, menestyneempi, voimakkaampi. Vika oli pakko olla minussa. En ollut kai mieheni mielestä arvokas. Käyttötavaraa, jota saattoi kohdella miten vain, koska ei sen niin väliä. Olinko vain väliaikainen tyttöystävä ennen sitä oikeaa? Sellainen jonka kanssa on ihan kiva asua yhdessä mutta jonka kanssa ei haluta mitään vakavampaa, kuten lapsia tai avioliittoa. Pitäisikö minun olla ylpeä ja lähteä etsimään onneani jostain muualta? Henkisesti olin aivan säpäleinä. En enää tuntenut itseäni. Ajattelin, että jos joskus mieheni saa vauvan jonkun toisen kanssa, tapan sen. Ei minulla ollut enää mitään menetettävää. Olinhan jo paha. Olin tehnyt pahimman teon, lapsenmurhan. Olin murhaaja. Murhaaja. Ajattelin ymmärtäväni miten ihmisistä tulee rikollisia, jotka kykenevät pahoihin tekoihin. Näin oman pimeän puoleni.

Samaan aikaan meidän elämämme meni eteenpäin. Muutimme isompaan ja parempaan asuntoon. Illat olivat valoisia ja pitkiä, odotus kesästä ihan kulman takana. Päätimme edetä päivä kerrallaan. Tsemppasin ihan tosissani. Siivosin, sisustin, kokkasin, rakentelin ja harrastin kaikkea. Kävin muutaman kerran juhlimassa ystävieni kanssa. Joskus tunsin oloni surulliseksi mutta ajattelin että minun on pakko yrittää selviytyä itseni ja meidän parisuhteemme takia. Mistään ensi viikkoa kaukaisemmasta tulevaisuudesta ei puhuttu. Ajattelin, että jos minä nyt olen oikein kiltti, hyvä ja kunnollinen, ja näytän ulospäin kuinka erinomaisesti tässä toivutaan, kelpaan varmasti. Ei kukaan haluaisi olla räkä poskella itkevän säälittävän reppanan kanssa. Ostin kivoja vaatteita ja panostin ulkonäkööni. Seksiäkin meillä taas oli mutta nyt ehkäisyn kanssa. Koitin peittää epävarmuuteni mutta en onnistunut siinä kovin hyvin. Pelkäsin, toivoin ja pelkäsin. Vihasin ja rakastin ja takerruin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Osa 3

Kesän jälkeen paiskin töitä kuin hullu. Menossa oli kaikkien aikojen vuosi. Tuplasin yritykseni liikevaihdon. Töissä en ajatellut ikäviä asioita ja nautin vain olla hetkessä. Olin hyvä siinä mitä tein. Nautin tuloksen teosta mutta samaan aikaan fyysinen ponnistelu tuntui entistä rankemmalta. Ajattelin että jos tästä selviän, niin selviän mistä vaan. Joka toinen päivä jaksoin taistella, joka toinen päivä kompuroin. Rutiiniasioiden hoitaminen tuntui ylivoimaiselta. Veroilmoitus jäi vain tekemättä. Laskujen maksaminen ja lähettäminen takkusi. Itkin vähintään joka viikko. Olin kauhean väsynyt ja kauhean surullinen. Sisimmässäni mietin, että nyt olisin voinut jäädä äitiyslomalle. Muistelin koska laskettu aika olisi ja olisin halunnut vaihtaa koska vain töissä raatamisen ihanan pehmoisiin vauvahaaveisiin.

Myöhään syksyllä koitti laskettu aika. Pimeinä iltoina kävelin töistä aina samaa reittiä, joka kulki junaradan alitse. Jostain tuli mieleeni pieni ajatuksen siemen, että mitä jos vain luovuttaisin. Voisin ihan helposti kävellä pienen kumpareen yli junaradalle ja hypätä seuraavan InterCityn alle. Sitten loppuisi kaikki tämä kärsimys minun osaltani. Joku muu saisi siivota jäljet. Joka toinen päivä halusin tehdä itsemurhan, joka toinen päivä tajusin, että en mitenkään voisi tehdä sellaista tekoa läheisilleni. Tämä koko murhenäytelmä oli jo vaatinut yhden hengen. Miksi antaisin taas kuoleman voittaa? Tämä ei voinut olla minun elämänkohtaloni. Vaarallinen taimi oli kitkettävä pois ja päätin mennä terapiaan.

Henkinen alennustilani muistutti konttaamista. En pysynyt enää omilla jaloillani. Huojuin vaarallisesti. Mieheni auttoi minua hoitamaan talousongelmat. Olin jo ehtinyt saada maksuhäiriömerkinnän. Ihan kuin tässä kaikessa ei olisi jo riittävästi. Koin että entinen reipas ja innokas minäni oli kokonaan poissa. Välttelin perheellisten kavereideni näkemistä. Jokainen lähipiirin raskausuutinen tuntui musertavalta. Tuntui kuin olisin ollut haavoitettu ja vihainen eläin. Arvaamaton ja vaarallinen joka saattaisi purra. Aina kun jotain vauvoihin tai lapsiin liittyvää tapahtui, vanha haava repesi auki ja alkoi vuotamaan. Tulevaisuus edessä pelotti. Tuntui kuin olisin ajanut 200 km /h vastaantulijan kaistalla suoraan ylämäkeen. En nähnyt lainkaan eteeni.

Valvoin puoli viideltä yöllä. Mies ei ollut vielä tullut baarista kotiin. Itse olin palannut omalta reissultani jo ennen kahta. Olin laittanut illalla yhden viestin, jossa olin kysynyt heidän kaveriporukan suunnitelmista. En ollut saanut vastausta. Meillä ei ollut tapana viestitellä kauheasti, kun olimme juhlimassa omien kavereidemme kanssa mutta yleensä aina olin saanut jotain väliaikatietoja. Näin messengeristä, että hän oli kuitenkin ollut paikalla joku aika sitten. Epävarmuus ja huoli sekä pelko ja typeryys menivät minuun. Otin yhteiskäytössä olevan tabletin ja katsoin keiden kanssa hän oli kirjoitellut. Puolenyön jälkeen oli lähetetty yksi viesti naispuoliselle työkaverille. "Missäs oot?"

Vierailija

Osa 4

Entinen minä ei olisi ikinä alentunut moiseen vaan nukkunut rauhassa. Nykyinen pelokas ja epävarma minäni jatkoi tutkimuksia. Facebookin lokitiedoista näkyi, että tämän henkilön ja erään toisen naisen profiileja oli haettu ahkerasti. Kyseinen naispuolinen työkaveri oli ollut tapetilla ennenkin mutta olin jo onnistunut pääsemään mustasukkaisuudesta yli. Uskoin että ei ollut mitään huolta. Mieheni sanoi että työkaveri on itseasiassa aika ärsyttävä. Niin ja myös todella hyvän näköinen, pitkät hiukset, isot rinnat, varakkaat vanhemmat, viisi vuotta minua nuorempi, menestynyt, hauska, urheilullinen, seksikäs. Silloin kun hän aloitti samassa työpaikassa me olimme juuri muuttaneet yhteen. Mieheni alkoi puhua tästä työkaverista tavallista enemmän. Hän oli ottanut kuvan naisesta, kun he olivat lounaalla. Yhtäkkiä olikin hyvä asia, kun en päässyt mukaan firman juhliin. Hänestä tuli vähän ikävä ja hän alkoi vähätellä joitakin kommenttejani. Minulle tuli häirikköviestejä sähköpostiini, jossa haukuttiin rumasti miestäni ja väitettiin, että hän ei ole luottamuksen arvoinen ja että kuinka hän on pettänyt kaikissa aikaisemmissa suhteissaan. Näistä kaikista kuitenkin selvittiin ja olin jo hyväksynyt että kyseessä on vain työkaveri. Mutta kuka kyselee lauantain
ja sunnuntain välisenä yönä työkaverilta tämän olinpaikkaa?

Olinko tietämättäni jossakin julmassa ihmiskokeessa, kuinka paljon toista voi satuttaa henkisesti, että hän lopulta murtuu ihan täysin? Vai oliko mies vain väsähtänyt jatkuviin vastoinkäymisiin ja haki piristystä muualta? Ei hän ollut muistanut vuosipäiväämme saati jaksanut huomioida minua millään turhanpäiväisillä romanttisilla höpsötyksillä. Kaikki energia meni vain minun pystyssä pitämiseen. Yöllinen viesti ei kuulemma ollut mitään. Huolehdin ihan turhasta. Aina kun kävin suihkussa tai istuin vessassa huusin äänetöntä huutoa. Avasin suuni ja kuvittelin kiljuvani pitkää tuskanhuutoa koko sydämeni pohjasta. Ajattelin olevani lumppu tai kasa. Sellainen jonka päältä kävellään kengät jalassa ja jota potkitaan, kun se on tiellä. Itsemurha-ajatukset palasivat. Nyt halusin kostaa. Mietin mielessäni miten voisin pahiten satuttaa minulle rakasta ihmistä. Tappamalla itseni. Suunnittelin että naamioisin itsemurhani työtapaturmaksi niin, että putoaisin vahingossa korkealta. Ystäväni ja muut läheiset olisivat siinä uskossa että kyseessä olisi onnettomuus. He surisivat ja jatkaisivat lopulta elämäänsä mielessään kaunis muisto minusta. Miehelleni jättäisin viestin missä kertoisin totuuden ja sen kuinka tämä kaikki oli hänen syytään. Hän särkyisi henkisesti täysin ja joutuisi elämään loppuelämänsä itsesyytösten kanssa. Ampuisin takaisin niin isolla tykillä, että se tuhoaisi meidän molempien elämän. Would I press the button?

Mikään ei etene. Päätän lopettaa terapian. En edes enää kaahaile vastaantulijoiden kaistoilla. Alan olla täysin kyllästynyt taisteluun. Ajattelen että missään ei ole mitään järkeä. Voisin lukea kaikki kirjakaupan self help -oppaat, tulla uskoon, joutua suljetulle osastolle, tappaa itseni, tanssia alasti kadulla, saarnata abortista, juosta pakoon, kostaa viattomille, tuhota elämäni tai oppia virheistäni. Kaikki on lopulta minusta itsestäni kiinni. Kukaan muu ei voi ottaa vastuuta elämästäni kuin minä itse. Edes rakkaani ei jaksa kannatella minua loputtomiin ellen päätä yrittää seisoa itse. Traumatisoiduinko tapahtumista? Kyllä. Selvisinkö hengissä niistä? Kyllä. Pystynkö vielä joskus antamaan anteeksi itselleni ja miehelleni? Kyllä, haluan uskoa niin.

Vierailija

Osa 5 (viimeinen osa)

Kun on tarpeeksi pohjalla voi ajatella, että tästä ei enää ole muuta tietä kuin ylöspäin. Sitten tulee uusi vastoinkäyminen ja huomaa olevansa taas alempana. Sinnikkyys ja elämänhalu ovat jotain sellaista perimmäistä viisautta, mikä on ihmiseen kirjoitettu. Toivon, että joskus vanhana tuntisin ylpeyttä, että selvisin näinkin vaikeista ajoista. Ehkä voin tukea muita vaikeuksissa olevia läheisiäni, koska minulla on se kokemus, että kun olin kauheimmillani minua ei hylätty selviytymään yksin.

Ihmisellä on vapaa tahto tehdä elämällään mitä haluaa. Kun joutuu tekemään valintoja, kipeitäkin sellaisia, niiden takana täytyy kyetä seisomaan. Joskus toki valinnat voivat tuntua jälkikäteen vääriltä ja ne voivat kaduttaa. Siinä kohtaa kannattaa muistaa, että lopulta itsellä on vastuu korjata asiat ja tehdä töitä niiden eteen. Jos vain jään murehtimaan ja suremaan mennyttä ja tulevaa, on sekin valinta. Äärimmäisen vaikeassa tilanteessa avopuolisoni valitsi olla mukanani. Olen tästä hänelle sanoinkuvaamattoman kiitollinen. Toipuminen olisi ollut tuskallisempaa ja kokemukset olisivat jalostuneet eri tavalla. Olisin varmasti selvinnyt yksinkin mutta nyt minulla on mukanani arvokas kokemus siitä, että vaikealla hetkellä toisesta huolehditaan.

Virheitä sattuu. Virheet satuttavat mutta ne ovat inhimillisiä erehdyksiä, vahinkoja, typeryyttä, ajattelemattomuutta, epäonnea. Kaikkea tätä. Anteeksianto kai syntyy näiden asioiden hyväksymisestä. Luottamus palautuu päivä kerrallaan. Selviytyminen muokkaa epävarmasta vahvan.

Sen pituinen se.

Vierailija

Mies kielsi pettämisen ja sanoi että huolehdin ihan turhasta. Uskon että mitään fyysistä ei ole tapahtunut. Kyseessä on ollut todennäköisesti ihastuminen työkaveriin. He ovat nykyään eri toimipisteissä ja asia ei enää ole pinnalla. Tietenkin luottamus on välillä vähän hakusessa mutta luulen että se korjaantuu ajan kuluessa. Ainakin haluan kovasti luottaa toiseen mutta välillä on heikompia hetkiä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla