23v naisen ahdistuneisuus

Olen 23 vuotias, töissäkäyvä ja siellä viihtyvä naisenalku. Havahdun jatkuvasti siihen, että elämäni on työ ja minulla ei ole mitään muuta. Muilla on poikaystävät ja hyvät välit perheisiin yms. On minulla ystäviä, mutta niinkuin kuvitella voi, en ainakaan samaistu heidän avoliitto elämäänsä. Perheeseeni välit ok, mutta päihteet yms ovat ns tuhonneet välejämme ja nykyään kotonakaan käynti lähinnä ahdistaa. Isovanhemmistani vaarini vielä elää ja on kovin rakas, mutta viime aikoina hänen kuntonsa on romahtanut eikä hän juuri enää puhu eikä muista mitään. Sen seuraaminen vierestä saa myös mielen murheelliseksi ja hänen poislähtönsä pelottaa ja pyörii jo mielessä.

Mieskuviot. Viime aikoina varsinkin olen huomannut, että miehet vain unohtavat minut. Jättävät vastaamatta tms kylmästi hylkäävät. Toki se johtuu minustakin, olen jostain syystä todella tuomitseva enkä luota. En tiedä itsekkään mistä tämä piirre minussa johtuu, mutta tiedostan, että se haittaa paljon. Jokin estää minua heittäytymästä...? Toki myös koen, että äijät ovat vain makuuhuoneen perään ja niissä asioissa jostain syystä annan lähes aina pakit. Viimeisin kohtaaminen tutun kanssa vklp yössä, etten huolinut häntä yöksi ja suoraan sanoin, että tahtoo vain sitä yhtä, kielsi ja kysyi väitänkö, että hän raiskaisi.. kielsin toki asian, en uskonut tosissaan sellaista mutta kuitenkin tiesin, että se painostuskin on perseestä. No tämä johti siihen, että seuraavana päivänä henkilö esti yhteydet tuosta noin vain. Vitunmoine ahdistus tuostakin, miksi olen niin tunnevammainen? Aina jotenkin , ihan vaikka vaan tutustumismielessä ajan ihmiset luotani, aina. Ja sitten koen itseni yksinäiseksi ja huonoksi ja kamalaksi, kun kuitenkin toivoisin mitä enemmän eniten sitä rakkauden onnea itselleni. Aina kun koen, etten ns uskalla heittäytyä tai pelkään, niin vakuuttelen itselleni, että sitten kun se oikea tulee niin nämä kaikki ns lukot ovat merkityksettömiä. Yksi syy miksi toki myös kierrän miehiä kaukaa on psoriasis. Koen ettei kukaan minua kuitenkaan voi haluta ryppyiseni ihoni ja ihottumieni kanssa.

Mitä ulkoiseen kuvaan itsestäni tulee.. ystäväni kuvailisivat minua varmasti iloiseksi, ihmiseksi joka aina kuuntelee ja auttaa, ihmiseksi johon aina voi turvautua.. tiedostan itsekin, että mieluummin olen auttava käsi ja olkapää, en tykkää avautua itsestäni. Vaikka osa minusta nytkin haluaisi vaan lähettää viestiä, että ahdistaa niin paljon kokoajan ja tuntuu, ettei elämälläni ole mitään tarkoitusta ja jumitan vain paikallani. En sano että haluaisin kuolla, mutta toisinaan haluaisin irtaantua mielestäni.

Halusin kai vain avautua jonnekkin. Olen myös lievästi ylipainoinen, kun olen ns dieettihuumassani niin koen siitä jo ns kontrollia elämääni, nyt n. Viikon se dieettihuuma ollut tipotiessään ja sekin jos mikä ahdistaa!

Toisinaan kuukautiset ovat varmaan alkamassa. Nekin varmaan vaikuttavat mieleeni.