Lue keskustelun säännöt.
Miksi lapsiperheet kadehtivat lapsettomia pareja
19.05.2016 |
Elämä on valintoja täynnä. Itse olen kumppanini kanssa valinnut aktiivisen, liikkuvan, sosiaalisen lapsettoman elämän. Meille on ystävät ja maailman näkeminen ja ihmisiin tutustuminen kaikki kaikessa. Meille on ihan tärkeintä kokea ja matkustella paljon, nähdä uusia paikkoja ja uusia ihmisiä, tutustua erilaisiin elämäntapoihin ja myös ihan nautiskella elämästä. Ihmiset ovat tärkeitä, muttemme koe tarvitsevamme omia lapsia välittämiseen, rakkauteen ja elämän täytenä kokemiseen. Lapset rajoittaisivat sosiaalisia suhteita muuten. Meille on tärkeää päästää liikkeelle ilman suurempia vaikeuksia ja esteitä.
Jostain tulee aina näitä kitkeriä kommentteja, että meidänkin pitäisi saada lisää vastuuta ja elämämme on liian helppoa. Lapsiin ja lapsiperheisiin suhtaudumme ihan positiivisesti. Ei olla rajattu lapsellisia ystäviämme pois. Miksi meidän elämän pitäisi olla vaikeampaa? Mitä emme ymmärrä? Tämä on meidän valinta, eikä meillä olisi sellaista sosiaalista verkkoa ympäri maailmaa, jos meillä olisi lapsia. Ollaan työskennelty ja asuttu välillä ulkomailla ja liikuttu tosi paljon, ei tämmöinen elämä sopisi lapselle yhtään. Rakkautta riittää toisiimme ja moniin ihmisiin ympäri maailmaa. Tärkeintä elämässämme on ihmiset.
Kommentit (136)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksen voisi tuntea sitä samaa tunnetta esim. kissaan mitä sinä omaan lapseen? Täällä kun on näitä jankkaajia ettei mikään voi olla sen vertaista.
Koska kissa ei rakasta sinua.
Eipä :)
Ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no hetken voi aina kadehtia jotain reissua tms. mutta ei pohjimmiltaan. Ehkä se on jopa sellainen kohteliaisuus "oih, ihana reissu teillä, olen kyllä kateellinen, mieti mä täällä vaan vaihdan vaippaa..." Small talkia, joka ei tarkoita mitään sen kummempaa, eikä ainakaan että kukaan vaihtaisi lapsiaan etelän-matkaan.
En oo kyl kadehtinut. Joskus oon ajatellut että noilla on aika helppoa, ja sit tajunnut että onhan niillä omat ongelmansa.
Se mikä on outoa ja jotenkin hullua, on se että lapsettomat pitää koiriaan omina lapsina!!
Itselleen noita valintojaan pitää perustella, ei muille. Ja oikeasti kadehtivat ihmiset voisivat miettiä miksi pilaavat elämänsä sillä. Tee elämästäsi mahdollisimman hyvä, keskity positiiviseen äläkä murjota naama rutussa, siinä mottoni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksen voisi tuntea sitä samaa tunnetta esim. kissaan mitä sinä omaan lapseen? Täällä kun on näitä jankkaajia ettei mikään voi olla sen vertaista.
Koska kissa ei rakasta sinua.
Eipä :)
Ei.
Surullista toki, mutta onneksi se ei muuta mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksen voisi tuntea sitä samaa tunnetta esim. kissaan mitä sinä omaan lapseen? Täällä kun on näitä jankkaajia ettei mikään voi olla sen vertaista.
Koska kissa ei rakasta sinua.
Eipä :)
Ei.
Surullista toki, mutta onneksi se ei muuta mitään.
The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return.
En vieläkään ymmärrä kuka haluaa tavallista lapsiperhe-elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kyllä perheellisistä huomaa että ovat lapsettomille kateellisia.
Perheelliset on hirmu kateellisia lapsettomille ;D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai sitä jokainen kadehtii jokaisen elämästä jotakin, pieniä osia. Vaikka juuri sitä, että voi nukkua pitkään. Toisen kokonaista lapsetonta elämää en kyllä kadehdi. En koe, että perhe-elämä rajoittaisi elämääni oikeastaan mitenkään. Samat ihmiset, matkat ja harrastukset mulla olisi kuin nytkin. Ylipäätään jos huomaan kateuden puskevan jostakin, niin yritän miettiä miten voisin tuoda sen kadehdittavan asian omaan elämääni.
Hei vela, ei tämä juttu enää lennä, ei jaksa kukaan kadehtia. Uusi ketju jostain muusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nimenomaan elämä on valintoja. Lapseni on vielä pieni, alle 2-vuotias, mutta mitään mitä elämässäni oikeasti olisin halunnut tehdä, ei ole jäänyt tähän mennessä lapsen takia tekemättä. Toki välillä kadehdin lapsettomia ystäviäni kun meneminen on helppoa ja spontaania (ei siis tarvitse ottaa mukaan hillitöntä arsenaalia ruokalappuja, vaihtovaatteita tai aikuisten menoihin järjestää lapsenvahtia jne) mutta lapsi ei ole estänyt minua tekemästä mitään mitä haluan.
En tiedä olenko huono organisoimaan vai mistä kiikastaa, mutta lapset estävät minua päivittäin tekemästä pieniä tai suuria asioita. Otan esimerkiksi eilisen. Olisin halunnut töiden jälkeen mennä suoraan salille, mutta en voinut, koska lapset piti hakea päiväkodista. Olisin halunnut mennä myöhemmin salille, mutta en voinut, koska lapsilla oli harrastukseen liittyvä kevätjuhla, joka sitoi moneksi tunniksi, minkä jälkeen olikin lasten nukkumaan laittaminen. Olisin halunnut lukea kirjaa terassilla _rauhassa_ hetken aikaa. Yritin, mutta tuloksena, että uhmaikäinen sai järkyttävät raivarit, joihin meni puoli tuntia, se ainoa aika kevätjuhlan, ruuanlaiton ja iltarumban välissä, johon siihen oli tilaisuus. Olisin halunnut nukkua koko yön putkeen, mutta lapset herättivät kolmesti. En myöskään olisi halunnut tehdä ruokaa vaan pyytää miestä tuomaan työmatkalta kivan salaatin. Ei onnistunut, pakko oli tehdä ruokaa.
En todellakaan ymmärrä ajatusta, ettei lapset estäisi mitään. Meillä olen joutunut monet kerrat jättämään välistä aikuisten juhlia tai kavereiden tapaamisia, koska joko lapset ovat olleet kipeinä tai en ole saanut lapsille hoitajaa. Tai ehkä vika tosiaan on minussa, eikä muut vanhemmat ajattele, että olisi todellakin kiva tehdä kaikkea muuta kuin katsella lapsen tanssiesitystä tunkkaisessa juhlasalissa sadan muun vanhemman kanssa.
Tällaiset tapaukset surettavat, valintoihinsa tyytymättömät. Toivottavasti väliaikaista ja nautit tavalliseti valinnoistasi. Jos et, niin miksi teit monta lasta? Ilman muuta lapset muuttavat aikuisen elämää, ei se pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Suurin osa perheellisistä on kuitenkin valmiita muokkaamaan niitä rutiinejaan niin, että siihen sopivat myös lapset. Aktiivinen valinta, ei pakko, niinkuin ei varmaan ne kevätjuhlatkaan jos niitä inhoat, laita isä paikalle.
Olen aika tunnepitoinein ihminen, joten minun on mahdotonta olla tyytyväinen valintoihini joka hetki. Seilaan äärettömästä ärtymyksestä uskomattoman syvään onnellisuuteen lähes päivittäin. On kuitenkin totta, että tällä tiedolla mikä minulla nyt on lapsiperhe-elämästä, jättäisin lapset tekemättä. Pidin vauvoista ja pidin vielä uhmaikäisistäkin. Ajattelin, että kun lapset kasvavat, elämä helpottuu. Minusta näin ei ole kuitenkaan käynyt. Ehkä tilanne olisi toinen jos meillä olisi kattava tukiverkosto. Nyt olemme todella yksin, ja jos hätä tulee, on keksittävä keinot selvitä ilman ulkopuolista apua. Myös elämäntilanteemme on muuttunut niin, että mies tekee aika paljon työmatkoja.
Olen ollut valmis ja muokannutkin rutiineja, tottakai. Silti koen päivittäin tunteita, että tekisin mieluummin kaikkea muuta kuin juuri sitä, mitä sillä hetkellä lasten takia joko suoraan tai välillisesti teen. En ollenkaan aavistanut, että lasten myötä omaa aikaa ei käytännössä enää ole tai että joku on jatkuvasti huonolla tuulella tai että kotitöiden määrä olisi näin valtava. En myöskään osannut aavistaa, että kuopuksen syntymän jälkeen sairastuisin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Toki tiesin, että työtä tulee olemaan, mutta koska olen aina ollut tehokas ja jaksava töissä, ajattelin saman toistuvan äitinä. Nyt olen huomannut, että olen oikeasti aika laiska ja paljon lepoa tarvitseva ihminen.
Ihan oikeasti myös uskon, että on aika yleistä siinä uhmaikäisen kymmenettä raivokohtausta hillitessä tai sisarusten välisiä kinasteluja selvittäessä ties monennenko kerran saman päivän aikana miettiä, että voi jospa ne hetkeksi katoaisi ja saisin olla rauhassa vaikka miehen kanssa, nukkua puoleen päivään, rakastella pitkän kaavan kautta ääntä säästämättä ja lähteä vielä ravintolaan syömään miettimättä, miten hel****n ison loven tämäkin tekee budjettiin.
Hyvästä vanhemmuudesta on tehty vaikeaa ja ehkä vähän saavuttamatontakin sillä, että jokaista hetkeä pitäisi rakastaa ja aina jaksaa. Pitäisi jaksaa muokata hirveän paljon sitä arkea lapselle sopivaksi. Ei ennen ollut niin. Äidit vain jatkoivat siitä mihin jäivät, lapsille työnnettiin välillä vähän ruokaa suuhun, jonka jälkeen työnnettiin ne ulos toivoen, että illalla tulevat kaikki hengissä takaisin ja harrastettiin seksiä eikä välitetty traumatisoituvatko lapset kuulemastaan vai eivät. En toki halua palata entiseen, mutta haluaisin välillä kuulla, että äitiys voi olla raskasta ja että kyllä, äitinä ollessa joutuu luopumaan paljosta ja että on ihan ok välillä vihata arkea ja tästä kaikesta huolimatta voin olla riittävän hyvä äiti lapsilleni.
Kun ikää tulee lisää niin tilanne muuttuu usein suosimaan niitä joilla on lapsia. Kun lapset olivat pieniä niin kyllä minä välillä todella kadehdin lapsettomia jotka voivat koko palkan käyttää itseensä, matkustella, käydä festareilla jne. Nyt kun ei enää olla ihan nuoria niin nämä lapsettomat ovat kyllä monet todella yksin. Nuorena ystäväpiiri oli heillä laajempi; vanhemmiten ei vaan jaksa olla ihan yhtä aktiivinen ja toki jotkut ovat sitten neljäkymppisinä lapsia kuitenkin tehneet, matkustelukin menettää hohtoaan ja alkaa kaivata paikkaa johon kuuluu. Juhlapyhinä perheen merkitys korostuu, lapsettomilla sinkuilla joilla vanhemmat kuolleet jo ei ole välttämättä enää mitään perhettä.
En tiedä onko tämä aloittaja minkäikäinen. Monet viettävät onnellisena vela-elämää vaikka ollessaan 20-40v mutta sitten alkaa kaivata muutakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No yksinkertaisesti siksi, että lapseton elämäntapa on monelta osin mukavampi, helpompi, mielenkiintoisempi ja antoisampi kuin keskimääräinen lapsiperhe-elämä. Lapsettomat työssääyvät pariskunnat ovat yhteiskunnan menestyjiä, joilla on parempi elintaso ja enemmän riskinottokykyä kuin muilla ryhmillä. Heillä on myös tutkimusten mukaan paremmat parisuhteet, vilkkaampi sosiaalinen elämä, vähemmän velvollisuuksia ja enenmmän aikaa hauskanpidolle ja harrastuksille.
Kyllä minä ainakin kadehdin tällaista elämää todella paljon ennen kuin saavutin sen.
Ainoa lapseton työssäkäyvä pariskunta on tätini ja setäni. Heidän elämänsä on ollut työtä, aina, stressaavaa ja kaikki voimat vievää. Täti on vuosikaudet valittanut että työ on vienyt kaiken, ja valittaa vielä nyt eläkkeelläkin, kuinka kauheaa se yli 40 vuotta vaativassa työelämässä oli. Heillä on 40 vuotta vanha remonttia kaipaava omakotitalo, ja kaksi mökkiä ja miehen vanha kotipaikka ristinään. Eläkkeellä viettävät aikaa metsätöissä ja muissa rakennusten ja pihojen ja maiden kunnostustöissä, toki hiihtävät ja veneilevät järvellä välillä. Missään eivät ole koskaan päässeet käymään, työt vieneet ajan, ja lomat oltu vaan kotona kun pitää toipua töistä. Eivät käytä alkohlia eivätkä käy koskaan baarissa tai edes ravintolassa. Täti on valittanut myös sitä että työkaverit sai äitiyslomia että saivat levätä, ja hän ei. Ovat koko elämänsä hissutelleet pienenpienessä kaupungissa elämä juuri samanlaista yli 40 vuotta päivästä päivään. Jotenkin en ole kateellinen vaikka heillä on rahaa pankissa ja minulla vaan velkaa. Missään nimessä eivät juo kaljaa alasti tai kiroile, vaan sisällä on aina tossut jalassa, ja kun ovat menossa kävelemään olohuoneen matolle, ottavat tossut pois jalasta maton reunalle, ja taas takaisin jalkaan kun tulevat pois matolta, muutenkin ovat ruutiineihin jumiutuneita. Setä on vuosikymmenet kulkenut kaikki syksyt hirvimetsällä ja täti kärsii yksinäisyydestä kaikki viikonloput.
En ymmärrä mitä pitäisi kadehtia. Ei käytetä miehen kanssa alkoholia, ei kiinnosta pätkääkään baarit ym. melupaikat kun molemmat ollaan töissä ihmisten kanssa tekemisissä, mies varsinkin näkee niitä juoppoja töissäkin, ei niitä vapaa-ajalla jaksa katsella.
Ei matkustella ulkomailla. En tykkää liian kuumasta, en uskalla mennä lentokoneeseen, en tykkää oudoista ruuista, en uskaltaisi syödä hygieniasyistä juuri missään, Virossakin on siinä ja siinä, Ruotsissa ennen söin, en tiedä viitsiskö enää syödä sieläkään.
Minä olen laiska, vietän vapaa-aikani lähinnä sohvalla tai sängyssä, kotitöistä teen vaan pakolliset kaupassakäynnit ja ruuanlaitot ja pyykinpesut, mies tiskaa ja hoitaa kissat, yhdessä hoidetaan lapset mitä nitä nyt enää pitää hoitaa. Nykyään rakkain harrastus on puutarhanhoito, keväällä teen puutarhahommia, ja vähän kesälläkin, syksyllä ei taas enää jaksa.
Niin, mitä muuta oli? Rahaa, no mulla on velkaa kun oli oma firma muutaman vuoden, ja nyt maksan lopun ikääni, tai no sen 15 vuotta, neljä jäljellä, siihenkään ei lapset ole vaikuttaneet mitenkään.
Työttömänä olen ollut elämäni aikana 10 vuotta, joten köyhää on ollut, mutta onneksi mies on töissä ollut aina niin on tullut talo ostettua, jospa sen sais maksettua, jää sitte kersoolle perinnöksi.
Mitään asiaa ei ole lapset multa estäneet, yksinäinen olisin ilman lapsia. Nyt kun esikoinen on aikuinen ja taas asuu ulkomailla, niin kyllä sitä vähä on ikävä. Mutta toisaalta, mun lapsilla ei ole koskaan ollut varsinaisesti uhmaa, esikoisella ei ollut pahaa murrosikääkään, koulussa pärjännyt aina todella hyvn, nuorimmaiset menee nyt kouluun, saa nähdä mitä siitä tulee, mutta uskon että kunnon ihmisiä niistäkin tulee vaikka en ole vieläkään äitiyttä alkanut suorittaa. Lapset kasvaa tuossa rinnalla, ne on perheenjäseniä, ihan normaalia kuten omassa lapsuudessakin.
Menikö kadehtiminen ja sääliminen sekaisin;) vauvapalstalle kuitenkin eksyit....?