Entä sitten, kun ei voi tehdä itsemurhaa?

Koita vielä jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Koita vielä jaksaa.

Miksi?

Sinulla ei jotkut asiat olet menneet elämässä niin kuin toivoit, mutta en nyt saanut kiinni miksi elämäsi olisi sellaista että edes pidät itsemurhaa vaihtoehtona? Yleensä itsemurhaan päätyvät ihmiset ovat vakavasti masentuneita eivätkä ole siihen saaneet apua, sinusta ei oikein saa sitäkään vaikutelmaa. Elämäsi ei myöskään kuulosta olevan kovin solmussa, vaikkei asiat olekaan niin kivasti kuin osalla ikätovereistasi.

Mikä sinulla siis konkreettisesti on se ongelma, ettet jaksaisi oikeasti elää mutta muiden ihmisten tunteiden vuoksi et viitsi itseäsi tappaakaan? Ehkä sitä pohtimalla alat löytää muitakin ratkaisuvaihtoehtoja tilanteeseesi - niitä sellaisia joihin ei liity itsensä tappaminen tai vahingoittaminen, vaan sen sijaan kohti parempaa elämää pyrkiminen. Tai sitten vaan niiden asioiden hyväksyminen, jotka ovat tapahtuneet kuten että sinulla oli vaikea parisuhde ja ero. (Eikö sekin ole itse asiassa positiivinen asia, että vaikea parisuhde päättyi ja pääset eteenpäin?)

Pitäisi sun kuitenkin avautua jollekkin. Lääkärille tai vaikka isällesi. Masennus on selkeästi.

Mäkin mietin yhdessä vaiheessa kuolemaa, ihan arkipäiväisenä asiana. Tyyliin "täytyy ostaa kissanruokaa, jos tappais itsensä tänään mutta en nyt voi kun mies vapaapäivällä, pyykkikone pitäisi laittaa päälle" ihan ilman mitään syytä ja ahdistusta.

Mulla on keskivaikea masis diagnoosi. Ne ajatukset hävisi kun lääkitystä muutettiin ja aloin käymään mtt:ssä juttelee. Jälkikäteen pelästyin noita ajatuksia. Mutta muista että ne ei oo sun omia ajatuksia vaan sairaus joka siellä puhuu.

Hae apua. Sulla on kuitenkin paljon hyvää elämässä. Älä heitä sitä hukkaan. Asiat kääntyy parhain päin ja kymmenen vuoden päästä näet tämän ajan ihan erilailla.

Lohduttaudu sillä, että elämä on loppujen lopuksi lyhyt ja kovin monella se loppuu ennen aikojaan ilman itsemurhaakin. T. toinen velvollisuudentuntoinen

En tiedä muuta kuin, että se on aika tavallista, että elämä ei aina mene ihan niin kuin toivoi. Itse esimerkiksi en ollut vielä 25 -vuotiaana edes seurustellut, jotta olsin voinut erota. Opiskellut vasta muutaman vuotta. Nyt olen opiskelllut jo useamman vuoden, mutta edelleen olen sinkku. Minusta terveen merkki on se, että osaa kriittisesti suhtautua siihen mitä on tullut tehneeksi ja sitten arvioimaan, mitä seuraavaksi voisi tehdä. Vaikka vanhemmat olisivat kuinka erinomaisen välittäviä, niin ei heillekään tarvitse kertoa aivan kaikkea. - Itseäni joskus harmittaa suuresti kun joskus tuntuu kuinka taantuisin pieneksi rääpäeeksi, joka ei ikinä kasva kunnolla aikuiseksi vanhempieni seurassa. Minäkin olen taipuvainen toisinaan ajattelemaan aivan liikaa. Olen huono pyytämään apua. Mutta ehkä tämä palsta auttaa meitä tai ainakin antaa pientä ensiapua kun voi uskotella avatuvansa asioistaan anonyymisti. - Tai lukea,mitä kaikkea muuta voisi sattua tai tapahtua. Tai ylipäätään ihmetellä, että mistä kaikki kommentit syntyvät. Hyviä voimia toivottaen 

Nelosen viesti saattoi olla myös sinun tilannettasi kuvaava? Mene lääkäriin ja aloita tarina heti sillä että harkitset itsemurhaa ja tarvitset sen vuoksi apua.

-3

Jos nyt kuolet, et näe, kuinka sinun käy. Todennäköisesti mitään järisyttävää yllätystä ei tule, joka saisi elämän silmänräpäyksessä tuntumaan mielekkäältä. Sen sijaan ähä vähältä voit löytää merkittävältä tuntuvia asioita elämääsi.

Se, mikä sinun mielessäsi syytää itsemurha-ajatuksia, ei ole sinun koko persoonasi. Itse olen paininut samanlaisen turhautumisen kanssa, ja minua on helpottanut tuhoajatusten rajaaminen jonkinlaisiin raameihin. En ehkä osaa selittää, mistä on kyse. Mutta siis se, että en ole halunnut koko sydämestäni kuolla, vaikka itsemurha-ajatukset ovat minulle jokapäiväisiä.

Sitten vielä sellainen näkemys, että masennus ja turhautuminen ovat kokemuksella hallittavia lajeja. Itselläni on ollut vaikka mitä diagnooseja, mutta olennaista on ollut se, että masennusjaksot ovat menneet ohi. Jostain on aina tullut jotakin, mikä on siirtänyt ajattelun päivittäisestä tuskasta johonkin kauaskantoisempaan. Varmasti vielä tulee minullekin apeuden aikoja, mutta tiedän ennakolta, että kyllä se siitä sitten taas tasoittuu. Ehkä minä yritän sanoa, että kohtaa elämän paskat puolet. Hyväksy kuoleman ajatukset, mutta näe sekin, ettei niillä ole täyttä valtaa sinuun. Siedä masennus. Sekin on ja saattaa aikansa hallita, eikä se poistu pelkillä ajatusleikeillä. Mutta sekään ei vie sinusta hyviä puoliasi.

Vierailija kirjoitti:

Sinulla ei jotkut asiat olet menneet elämässä niin kuin toivoit, mutta en nyt saanut kiinni miksi elämäsi olisi sellaista että edes pidät itsemurhaa vaihtoehtona? Yleensä itsemurhaan päätyvät ihmiset ovat vakavasti masentuneita eivätkä ole siihen saaneet apua, sinusta ei oikein saa sitäkään vaikutelmaa. Elämäsi ei myöskään kuulosta olevan kovin solmussa, vaikkei asiat olekaan niin kivasti kuin osalla ikätovereistasi.

Mikä sinulla siis konkreettisesti on se ongelma, ettet jaksaisi oikeasti elää mutta muiden ihmisten tunteiden vuoksi et viitsi itseäsi tappaakaan? Ehkä sitä pohtimalla alat löytää muitakin ratkaisuvaihtoehtoja tilanteeseesi - niitä sellaisia joihin ei liity itsensä tappaminen tai vahingoittaminen, vaan sen sijaan kohti parempaa elämää pyrkiminen. Tai sitten vaan niiden asioiden hyväksyminen, jotka ovat tapahtuneet kuten että sinulla oli vaikea parisuhde ja ero. (Eikö sekin ole itse asiassa positiivinen asia, että vaikea parisuhde päättyi ja pääset eteenpäin?)

Mietin liikaa menneisyyttä. Suren ja murehdin sitä, miten epäonnistuin tietyissä asioissa ja kaduttaa, mitä jäi tekemättä. Joskus tuntuu, että suren tulevaisuudenkin epäonnistumisia jo valmiiksi. Kadun epäonnistumisia ja tuntuu sietämättömältä, että joudun elämään niiden kanssa koko loppuelämäni. Kadun hukkaan mennyttä aikaa.

Pelkään, että jään taas yksin, vaikka kavereita tällä hetkellä löytyykin. Se jo vuosia sitten koettu yksinäisyyskin tuntuu ihan mielettömältä taakalta.

Vierailija kirjoitti:

Nelosen viesti saattoi olla myös sinun tilannettasi kuvaava? Mene lääkäriin ja aloita tarina heti sillä että harkitset itsemurhaa ja tarvitset sen vuoksi apua.

-3

Miten kertoisin tästä vanhemmille? Siellä kun yleensä kannustetaan läheisiä mukaan hoitoon.

Mitä isä ajattelisi, että kerron asioistani lääkärille, mutta en hänelle?

Jotenkin tuntuisi helpommalta mennä lääkäriin esim. unettomuuden, harhojen tai jonkun muun konkreettisemman asian vuoksi, kuin vain siksi, että inhoan menneisyyttäni ja siitä johtuvaa tilannetta.

Up...

"Mietin liikaa menneisyyttä. Suren ja murehdin sitä, miten epäonnistuin tietyissä asioissa ja kaduttaa, mitä jäi tekemättä. Joskus tuntuu, että suren tulevaisuudenkin epäonnistumisia jo valmiiksi. Kadun epäonnistumisia ja tuntuu sietämättömältä, että joudun elämään niiden kanssa koko loppuelämäni. Kadun hukkaan mennyttä aikaa. Pelkään, että jään taas yksin, vaikka kavereita tällä hetkellä löytyykin. Se jo vuosia sitten koettu yksinäisyyskin tuntuu ihan mielettömältä taakalta."

- Sinulla on kuitenkin kokemus siitä, että yksinäsyydestäkin voi selvitä. Mutta myös siitä, että millaista on olla parisuhteessa. Se, mikä myös vaikuttaa hienolta, vaikka toisaalta myös hieman sinun kannaltasi raskaalta on, että et -tai en ole sellaista huomannut- että syyllistäisit tilanteesta ketään muuta. Elämää ei valitettvasti tai kenties paremmin onneksi ei voi elää kuin yhteen suuntaan: eteenpäin. Ei se ole aina helppoa, eikä niin ole tarkoituskaan. Muisteleminen ja asioiden vatvominen ja kääntely on sallittua, mutta menneeseen ei saa tai ei saisi jämähtää. Täytyy uskaltaa kääntää uusi sivu. Ja ellei kokonaista sivua, niin vaikka aluksi puolikaskin sivu. Parin pienen sanan tai vaikka vain tavun lukeminen on aina eteenpäin kun haluaa lukea kirjaa, vaikka välillä joutusikin lukemaan saman uudestaan ja vielä senkin jälkeen uudestaan.

Itse joudun toisinaan muistuttamaan jopa keksimään ihan pieniltä ja vielä pienemmiltä tuntuvia asioita, että saisin jostain puserruttua iloa ja hyvää mieltä elooni. Elämä ja tulevaisuus ovat epävarmoja. - Juuri nyt ajattelen, että hyvä niin. Olisi kamalaa ajatella, että elämäni rakentuisi vain muiden tai jonkun muun käsikirjoituksesta. - Siitä, että hän kuka lieneekin yleisemmin vaikka kohtalo sanelisi kaiken sen mitä meillä olisi lupa tehdä tai vastaavasti, mitä emmen saisi tehdä. Toki kohtalo tai vaikka taivaam isä ja jumala voivat vaikuttaa siihen, mitä elämässämme taahtuu tai tulee tapahtumaan, mutta luoja antoi meille tai korjaan ainakin minulle, myös mahdollisuuden ajatella itse ja toimia sekä yrittää itse. Ei se paljon ole, mutta enemmän kuin uskallan tai osaan itse hahmottaakaan.   

Isäsi ajattelisi, että joskus tuntemattomalle ammattilaiselle on helpompi puhua kuin omalle isälleen.

Mulla on sama tuon riittämättömyyden kanssa. Olen jo yli kolmekymmentä eikä elämässäni ole yhtään mitään, ei siis todella. Olen yksinäinen, työtön, rahaongelmia (luottotiedot menneet). Ajattelen usein, että olen nolla ja kaikki ovat mua parempia. Tänään viimeksi kun kävin kaupassa ja katselin ihmisiä niin ajattelin olevan heitä huonompi. En tunne kuuluvani mihinkään ja haluaisin kuolla. Usein kun ajattelen noita muut_ovat_parempia -ajatuksia seuraavaksi tulee mieleen kuolema.

Yritän kuitenkin sinnitellä vielä mukana ja saada jotain tehtyä. Aika näyttää mitä tapahtuu. En voi muuta neuvoa kuin puhu jollekkin vaikka anonyymisti. Isäsi on varmasti tyytyväisempi kun olet elossa kuin kuollut ja ymmärtää varmasti mikset halunnut jutella hänellä ensin vaan muille tahoille. Aina ei ole helppoa kertoa vaikeita asioita läheisille.

Itselläni oli jokseenkin samoja fiiliksiä nuorempana, mutta 3-kymppisenä alkoi helpottamaan ja nykyisin olen enimmäkseen onnellinen elämässäni ja en menneitä juuri kadu, mutta vähemmän olisin voinut murehtia tulevaa. Joten älä luovuta, vaan koita jaksaa ja ajatella, että nekin vaikeat kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat osa elämän rikkautta, josta kaikesta olet oppinut jotain. Sun ainutlaatuista elämää. Vaikea parisuhde ja ero ovat nekin kokemuksia, jotka parhaimmillaan tekee susta paremman puolison sun tulevalle elämänkumppanille ja joka tapauksessa opit itsestäsi paljon tuon kokemuksen kautta. Osaat luultavasti arvostaa enemmän tasaisenhyvää parisuhdearkea kokemustesi jälkeen, siis sitä arkea, mitä joku toinen vois pitää itsestäänselvyytenä. Sä oot paras sä!

Olen itsekin 25-vuotias nainen ja välillä tuollaisia ajatuksia pyörii mielessäni, vaikka perusasiat elämässä ovat hyvin. Ei pitäisi olla valittamista (mitä nyt ärtynyt suoli välillä vähän sanelee elämän kulkua, mutta mitäs pienistä). Olen itse sellainen tyyppi, että juttelen aika avoimesti asioistani ja olen puhunut myös noista kuolemaan liittyvistä ajatuksista ystävilleni, tutuille ja perheelle. Ja tiedätkö mitä? Ne ajatukset ovat kuulemma normaaleja tässä iässä. Emme ole enää lapsia, emme välttämättä enää myöskään nuoria vaan aikuisuus on alkanut. Tässä iässä voi kuulemma esiintyä vähän sellaista "hullumman puoleistakin ajatusta". Uskon, että sinullakin on kyse siitä.

Jaksa vielä. Elä! Älä mieti liikaa ja hyväksy, että tässä iässä meillä saattaa välillä vähän viirata, kunnes elämä tasoittuu.

"Even if there are bad chapters in book, it doesn't mean that it's the end of the book."

Tsemppiä sinulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nelosen viesti saattoi olla myös sinun tilannettasi kuvaava? Mene lääkäriin ja aloita tarina heti sillä että harkitset itsemurhaa ja tarvitset sen vuoksi apua.

-3

Miten kertoisin tästä vanhemmille? Siellä kun yleensä kannustetaan läheisiä mukaan hoitoon.

Mitä isä ajattelisi, että kerron asioistani lääkärille, mutta en hänelle?

Jotenkin tuntuisi helpommalta mennä lääkäriin esim. unettomuuden, harhojen tai jonkun muun konkreettisemman asian vuoksi, kuin vain siksi, että inhoan menneisyyttäni ja siitä johtuvaa tilannetta.

Terapeutti kyllä neuvoo sinua aikanaan kuinka ottaa asia esille vanhempiesi kanssa. Lääkäreiden ei tulisi hoitaa läheistensä terveysasioita, minkä isäsikin kyllä tietää.

Ymmärrän kyllä että olisi helpompi mennä selkeän fyysisen syyn takia lääkäriin. Oli minullakin helpompaa mennä burnouttia hoitamaan ekalla kertaa unihäiriöiden vuoksi, kuin myöhemmin kun oli "pelkkää" ahdistusta. Mutta itsemurha-ajatukset ovat niin vakava oire tuosta ahdistuksesta josta kerroit, että ota vaan ensi askel itsesi hoitamiseksi.

Haluaisin tavallaan kyllä puhua vanhemmille, ainakin isälle(koska on ollut aina jollain tavalla läheisempi), mutta kun en tiedä, miten.

Miten te muut samassa tilanteessa olleet olette ottaneet asian puheeksi vanhempien kansas?

Saattaa kuulostaa lapselliselta, mutta joskus tekisi vaan mieli parkua kaikki mikä painaa mieltä, kääriytyä peittoon ja painautua syliin. Samalla toivoen, että joku silittäisi minua.

Vierailija kirjoitti:

Miten te muut samassa tilanteessa olleet olette ottaneet asian puheeksi vanhempien kansas?

Saattaa kuulostaa lapselliselta, mutta joskus tekisi vaan mieli parkua kaikki mikä painaa mieltä, kääriytyä peittoon ja painautua syliin. Samalla toivoen, että joku silittäisi minua.

Itse en omista ongemistani ole sanonut vanhemmille sanaakaan, mutta meillä ei olekaan läheiset välit. Voit tehdä vaikka juuri noin kuin kuvailit. Kunhan nyt teet pian jotain. Älä ainakaan anna estää avunhakuasi että jäät miettimää kuinka ottaisit asian esiin vanhemmilles! hekin kun ohjaisivat sinut lääkäriin, eli sinne sinun on nyt mentävä joka tapauksessa puhuit ensin kelle hyvänsä.