Avautuminen sinkkuudesta naisen näkökulmasta

Vierailija

15.05.2016 | 14:41

Lueskelin tuossa Hesarin juttua miesten naisten puutteesta. Mua mietityttää asia korkeakoulutetun naisen kannalta - yllätys yllätys, sellainen olen itsekin, ja puolison löytyminen taitaa olla turha haave. Asun kaupungissa, elän ihan normaalia elämää, tapaan ihmisiä, harrastan, käyn töissä, kehitän itseäni. Olen ollut useamman vuoden sinkku, ja noiden vuosien varrella on ollut muutama tapailujuttu, joita minä olisin halunnut jatkaa, mutta olen saanut miehiltä pakit. Kuulemma olen kiva ja ihana, mutta kyseiset tyypit eivät vain ole halunneet sitoutua. Nyt joku siellä huutelee, että eivät vain ole halunneet sitoutua minuun eikä ole ollut tarvittavaa ihastumista. Ei se ihastuminenkaan AINA ole mikään luonnonvoima, joka tulee vain ja muuttaa kaikki asenteet ja pyyhkii ylitseen kaikki tunneongelmat, jotka vaikeuttavat sitoutumista. Tyypit ovat oikein kunnon ikisinkkuja, jotka eivät ole välttämättä edes parisuhdetta tahtoneet, mutta ovat kuitenkin alkaneet tapailla mua ikäänkuin testimielessä. Sekin, että haluaa sitoutua ja antaa itselleen mahdollisuuden katsoa tilannetta ihan rauhassa, vaikuttaa ihastumisen tulemiseen. Uskon, että ihastuminen ja rakastuminenkin voisivat tulla tutustumisen myötä, mutta ikinä ei tule sellaista mahdollisuutta. Kaverit ovat kaikki naisia ja varattuja miehiä.

Tuntuu, että törmään jatkuvasti pelkästään varattuihin miehiin. Ei ole kyse siitä, että vain kököttäisin kotona enkä tutustuisi ihmisiin. En edes muista, milloin olen viimeksi tutustunut kavereiden kautta sinkkumieheen, vaikka uusiin miehiin toki tutustun koko ajan. Olen käyttänyt nettitreffipalveluita, mutta eipä sieltäkään ole lykästänyt. OIen miettinyt pääni puhki, onko mussa sitten itsessä jokin syy, miksei parisuhdetta löydy. Mielestäni olen ihan kuin kuka tahansa muukin, mutta ehkä se syy sitten onkin itsessäni, en vain sitä pysty mitenkään keksimään. Ärsyttävintä on, että olen aivan nuoresta asti tottunut siihen, että kaiken eteen on tehtävä duunia ja jos on jokin ongelma, se ratkaistaan. Jos ei pärjää jossain kouluaineessa, on opiskeltava kovaa. Jos haluaa työpaikan, on haettava töitä aggressiivisesti. Tämä on asia, johon en keksi ratkaisua (ja ei, en todellakaan ole mikään epätoivoinen tyrkky enkä mikään pelottava kylmä uraohjus. Ihan normaalisti tutustun ihmisiin ilman mitään hullua "nyt heti parisuhteeseen" -asennetta), ja se tekee tästä osaltaan niin lannistavan.

Olen alkanut pikkuhiljaa hyväksyä, että vietän elämäni ilman parisuhdetta ja perhettä. Välillä tuntuu hyvinkin pahalta, mutta sitten keskityn muihin asioihin. Onhan elämä oikein kivaa näinkin, ja olen sentään joskus saanut kokea parisuhteen ja rakkauden. Muuta ei jää kokematta kuin oman perheen perustaminen ja tietysti se oikeasti pitkä parisuhde. Mietin vain, että enhän mä VOI olla ainoa, jolle parisuhteen löytymisen mahdottomuus on tuskallista ja käsittämätöntä? Ilmaiskaa itsenne, kohtalontoverit! Viime aikoina on taas tuntunut kamalalta, ja kaikki ystävät ovat parisuhteissa, joten keneltäkään ei oikein löydy ymmärrystä tälle tuskalle, jota asia välillä aiheuttaa. En ole kenellekään se ykkönen, jolle haluaisi jakaa päivän ilot ja surut, ja se tuntuu pahimmalta.

En myöskään voi käsittää, että jos miehiä on enemmän ja todellinen kumppanin löytymisen ongelma koskisi heitä, niin missähän he mahtavat olla... Eivät ainakaan siellä ihmisten ilmoilla missä minä.

Mitähän helvettiä mä teen kun kirjoittelen tällaista vauva-palstalle :D no, ehkä joku vastaisikin, ja ainakin avautuminen silloin tällöin tekee hyvää.

Vastaa

Tapahtumat

Avautuminen sinkkuudesta naisen näkökulmasta

Kommentit (154)