20-vuotias kaverini yrittää miehensä kanssa lasta.

Miten se elämä menee pilalle, kun saa lapsen nuorena? Minä sain ainokaiseni 21-vuotiaana yliopisto-opiskelijana. Mies oli jo loppusuoralla omissa opinnoissaan ammattikorkeassa ja taisi keretä työelämäänkin juuri ennen lapsen syntymää. Eipäs sittenkään, kun teki vielä opparia, kun vauva syntyi, mutta työllistyi samaiseen yritykseen, jolle opparin teki.

Meillä oli jo silloin vakaa parisuhde. Olimme seurustelleet silloin 3 vuotta ja olimme asuneet yhdessäkin jo pitkään.

Minä en oikein tiedä, mitä se nuoruus on, jota täytyy elää? Matkustelua? Juhlimista? Vapautta? Ennen lapsen syntymää olin saanut jo kokeilla reppureissaamista ja totesin, ettei ole mun juttu. Kaikki muu matkustelu onkin sujunut helposti lapsen kanssa ja hän on päässytkin kanssamme kokemaan hienoja seikkailuja ympäri maailman. Juhliminen on edelleen kivaa joskus, jopa näin kolmekymppisenä ja se kuuluu elämään silloin tällöin varmasti myös viisikymppisenä. Itse kun en innostunut haalarikemuistakaan, niin en tuntenut jääväni mistään paitsi. Joihinkin tiedekunnan juhliin osallistuin kyllä. Silloin lapsi oli ihan turvallisesti kotona isänsä kanssa. Käyhän ihmiset yleensä työpaikan pikkujouluissakin...

Loppujen lopuksi, saavutin elämässäni lähes kaiken, mitä toivoin; minulla on korkeakoulutus, hyvä työ, valloittava lapsi, ihana aviomies, oma koti, ystäviä, mieluinen arki, harrastuksia. Toista lasta ei harmiksemme kuitenkaan ole kuulunut. Maisteriksi valmistuminen taisi lykkääntyä vuodella, että eipähän siinä paljon tullut takapakkia. Pienen lapsen kanssa opinnot olivat tietysti joustavammat kuin työelämä ja lapsen päiväkotipäivätkin olivat yleensä lyhkäisiä. Laitoimme lapsen hoitoon jo 18 kuukauden iässä, mutta ensimäisen puoli vuotta hän oli hoidossa vain kolmena päivänä viikossa ja hoitopäivät olivat lyhyitä, n. 5 tunnin mittaisia.

Elämäntarinoita on yhtä monia, kuin meitä ihmisiäkin. Moni perustelee, ettei lapsia pitäisi hankkia nuorena, kun ei ole kunnon koulutusta, eikä varmaa tuloa. Mikä sitten on kunnon koulutus? Meillä on Suomi täynnä akateemisia työttömiä, joten korkeakoulutuskaan ei takaa vakaata työelämää. Toiset ammattikoulutuksen saaneista taas eivät näe elämänsä aikana yhden yhtä työtöntä päivää. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanella, miten kenenkin tulisi elämäänsä elää.