Lue keskustelun säännöt.
Miksi parisuhteet ei kestä?
11.05.2016 |
Minusta yks suuri tekijä on, et lapsena on vanhemmat hemmotelleet piloille. Aikuisena on sitten vaikeaa, kun on tottunu saamaan kaiken nuorena. Menee monta parisuhdetta harjoitellessa, että miten eletään toisen aikuisen kanssa tasa-arvoisessa suhteessa.
Kommentit (106)
Vierailija kirjoitti:
Rupsahdatte.
Vanha parisuhdeopas jo varoittelee naisia ryhtymästä ns. "kauneus-avioliittoihin" jotka ovat yhtä katovaisia kuin kauneuskin. http://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/parisuhdeopas-vuodelta-1929-neuvoo-miten-paasee-morsiameksi-14-paivassa/4791366
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä mies ei olisi huomautellut jos ei olisi ollut mitään aihetta?
Mitä aihetta miehellä on jatkuvasti huomautella siivouksesta? Eikö hän osaa itse siivota jos vaatimus on että täytyisi olla siistimpää?
Yksi syy eroihin ja siihen miksi parisuhteet ei kestä tai miksi ne kariutuvat on jatkuva arvostelu ja negatiivinen palaute. Toisella ei ole lupa olla sellainen kuin hän on vaan hänestä yritetää muokata jatkuvilla neuvoilla omia toiveita vastaavaksi ihanne puolisoksi. Ei kunnioiteta tai osoiteta että hän on arvokas juuri sellaisena kuin on.
Puoliso ei osaa siivota kuten haluaisin, hän täyttää astianpesukoneen väärin, lähtee salille vaikka olisinkin toivonut että voin viettää hänen kanssaan illan kotona, hän on lihonut vaikka minusta hän olisi voinut vaikka laihtua pari kiloa, hänen harrastuksensa on mielestäni typeriä, hän ei osaa keskustella minua kiinnostavista aiheista, ei käy töissä vaan hoitaa mieluummin lapset kotona, elää minun varoillani............
Jos tavoitteena on pitkä parisuhde, kannataisiko pikemmin olla tyytväinen ja ilmaista ne positiiviset asiat mitä puolisossa on.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne pahimmat päsmärit ja vallankäyttäjät ovat juuri niitä, joita lapsena on kotona kovasti rangaistu ja kovaa kuria pidetty. Kun sitten joutuvat parisuhteeseen, jossa toinen ei lyö tai huuda saadakseen tahtonsa läpi, tällainen kuriin tottunut ihminen helposti käyttää tilannetta hyväksi. Näitä on nähty vaikka kuinka paljon. Hemmotellut ihmiset taas osaavat itsekin hemmotella.
Ja turha alkaa tästä vääntämään, meillä on varmasti eri ajatukset siitä mitä hemmottelu on jos ap:n mielestä se on sitä, että aina saa kaiken haluamansa. Itse näen asian niin, että kun lapsi usein saa mitä haluaa, hän oppii myös antamaan muille sen, mistä muille tulee hyvä mieli. Lapsia ei voi hemmotella pilalle.
Lapset JA aikuiset voi todellakin hemmotella pilalle.
Parisuhteelle ei enää anneta niin suurta yhteiskunnallista merkitystä ja arvoa kuin ennen, joten ihmiset myös sitoutuvat parisuhteeseen löysemmin. Ei panosteta suhteeseen tosissaan enää alkuhuuman jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ne pahimmat päsmärit ja vallankäyttäjät ovat juuri niitä, joita lapsena on kotona kovasti rangaistu ja kovaa kuria pidetty. Kun sitten joutuvat parisuhteeseen, jossa toinen ei lyö tai huuda saadakseen tahtonsa läpi, tällainen kuriin tottunut ihminen helposti käyttää tilannetta hyväksi. Näitä on nähty vaikka kuinka paljon. Hemmotellut ihmiset taas osaavat itsekin hemmotella.
Ja turha alkaa tästä vääntämään, meillä on varmasti eri ajatukset siitä mitä hemmottelu on jos ap:n mielestä se on sitä, että aina saa kaiken haluamansa. Itse näen asian niin, että kun lapsi usein saa mitä haluaa, hän oppii myös antamaan muille sen, mistä muille tulee hyvä mieli. Lapsia ei voi hemmotella pilalle.
Ei ole todellista :D :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen jäätiin kamalaankin suhteeseen vain pakosta, kun eroamisen tuottama häpeä ja sosiaalinen stigma oli kamala. Edes väkivaltaisesta, manipuloivasta ja itsetunnon murskaavasta puolisosta ei saanut erota. Nykyään ainoastaan onnistuneimmat parisuhteet selviävät, eikä kenekään tarvitse jäädä huonoon suhteeseen. Musta tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä huonompaan suuntaan, päinvastoin.
Toi nyt on täyttä roskaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen jäätiin kamalaankin suhteeseen vain pakosta, kun eroamisen tuottama häpeä ja sosiaalinen stigma oli kamala. Edes väkivaltaisesta, manipuloivasta ja itsetunnon murskaavasta puolisosta ei saanut erota. Nykyään ainoastaan onnistuneimmat parisuhteet selviävät, eikä kenekään tarvitse jäädä huonoon suhteeseen. Musta tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä huonompaan suuntaan, päinvastoin.
Niin samaa mieltä! :)
Huonossa parisuhteesa sinnittelemisessä ei ole mitään hienoa tai arvostettavaa. Saahan sitä ihminen kärsiä, jos marttyyriudesta saa itselle tyydytystä. Mutta ihan turha katkerana vikistä sitten myöhemmin, että lasten takia tai muista itsekkäistä syistä kärsi koko elämänsä ja nyt odottaa siitä päänsilitystä tai palkintoa. Vastenmielistä.
Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?
No esimerkiksi juuri: väkivaltainen, manipuloiva ja/tai itsetunnon murskaava.
Jokaisella on oma yksilöllinen sietokykynsä ja jokainen tekee omat ratkaisunsa, mitä sietää ja mitä ei. Se ei ulkopuolisille kuulu. Mutta marttyyrin kruunua on turha sovitella päähänsä, jos siitä palkintoa odottaa.
Noita on ehkä promille avioliitoista.
Ulkopuolisille ei myöskään kuulu elättää lapsiasi kun ei ole miestä auttamassa, muille ei myöskään kuulu tukea sinua kun olet yksin.
Eikä ole muiden ongelma se että olet yksinäinen vaan se on sinun ongelmasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ennen jäätiin kamalaankin suhteeseen vain pakosta, kun eroamisen tuottama häpeä ja sosiaalinen stigma oli kamala. Edes väkivaltaisesta, manipuloivasta ja itsetunnon murskaavasta puolisosta ei saanut erota. Nykyään ainoastaan onnistuneimmat parisuhteet selviävät, eikä kenekään tarvitse jäädä huonoon suhteeseen. Musta tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä huonompaan suuntaan, päinvastoin.
Niin samaa mieltä! :)
Huonossa parisuhteesa sinnittelemisessä ei ole mitään hienoa tai arvostettavaa. Saahan sitä ihminen kärsiä, jos marttyyriudesta saa itselle tyydytystä. Mutta ihan turha katkerana vikistä sitten myöhemmin, että lasten takia tai muista itsekkäistä syistä kärsi koko elämänsä ja nyt odottaa siitä päänsilitystä tai palkintoa. Vastenmielistä.
Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?
Se on ihan riittävä peruste huonolle parisuhteelle, jos se jostain tuntuu siltä. Vaikka se prinsessaunelmia kaipaava ei koskaa löytäysi sitä täydellistä parisuhdetta, niin se saa silti ihan vapaasti erota suhteistaan.
Mä tiedän jopa pariskuntia, jotka on eronneet ilman mitään merkittävää syytä. Molemmille tai toiselle tuli vaan olo ettei tää nyt ole sitä mitä haetaan ja halusi elää sinkkuna. Ei niissäkään eroissa ollut mun mielestä mitään väärään, ja kun lapsia yms. ei ollut pelissä, niin antaa mennä vaan.
Kunhan ei ole mitään omaisuuden jakoja eikä yhteiskunta eronkaan jälkeen anna kummallekkaan tukia.
Jos asia kuuluu vain yksilölle on yksilön kannettava KAIKKI vastuut asiasta loppuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Tämän havainnon olen tehnyt omassa parisuhteessa ja huomannut tämän olevan tosi yleinen ongelma ainakin samanikäisten kavereiden suhteissa.
Aikuiset lapset ovat todella sidoksissa omiin vanhempiinsa/lapsuudenperheisiin ja niissä opittuihin tapoihin ja tottumuksiin. Tämä on ihan normaalia joo, mutta kun parisuhteeseen ryhdytään, pari ei olekaan tiimi, vaan väkisin yritetään elää sillä tavalla kun omassa kodissa on aina eletty. Tästä syystä tulee ihan turhia riitoja, mm. siitä miten tiskit pitää tiskata tai pyykit laittaa kuivumaan. Monesti molempien vanhemmat aiheuttavat ongelmia, varsinkin kun lapsia tulee. Kun minun äidin mielestä tämä asia pitää tehdä ja miehen äidin mielestä näin, ja kun tehdään niin tai näin, joku loukkaantuu ja riidellään. Äidit ja aikuiset lapsen riitelevät siitä miten aikuisten pitäisi elämä elää ja jottei vanhemmat loukkaannu, päädytään toimimaan kuten äiti tai anoppi käski ja sitten pariskunta riitelee keskenään kun sun äiti sitä ja sun isä tätä.
Me menimme miehen kanssa terapiaan ja kun terapeutti sanoi tästä, että meidän parisuhteessa riitelee kaksi sukua ja kahden hyvin erilaisen suvun tavat, tajuttiin miehen kanssa molemmat että kappas, niinhän se onkin.
Päätettiin (terapeutin ohjeistuksesta) että nyt me mietitään millä tavalla meidän perhe toimii ja siihen ei ole sukulaisilla mitään sanottavaa. Jos me halutaan viettää joulu oman perheen kanssa, niin sitten olemme oman perheen kanssa, eikä väkisin ajella edestaas molempien vanhempien luona ja lopulta olla niin poikki että riidellään kun lopulta päästään kotiin monen tunnin vierailujen ja aikataulujen jälkeen.
Elämä on ollut aika paljon helpompaa tämän havainnon jälkeen ja riitely on jäänyt melkein kokonaan. Tämä kuulostaa ehkä typerältä mutta istuttiin pöydän ääreen ja otettiin esiin ne asiat joista yleensä on riidelty. Ja sovittiin että jatkossa me laitetaan pyykit näin kuivumaan ja tiskikone täytetään näin. Tehtiin puolin ja toisin kompromisseja ja päätettiin että me ei enää ikinä riidellä siitä että nyt on t-paidat "väärin" kuivumaan. Kai se on pääsasia että ne jotenkin kuivuu.
Ne kaverit joiden kanssa tästä asiasta olen puhuneet, ovat huomanneet että heidän suhteissaan mättää ihan sama asia. Mekin oltaisiin varmaan erottu jatkuvaan riitelyyn ja siihen loputtomaan sun äiti mun äiti jankkaamiseen, mutta onneksi käännettiin viimeisenä kivenä terapiakortti.
Tuota en ole koskaan ymmärtänyt: Miksi oman suvun annettaan puuttua omaan avioliittoon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä. Itselläni "vaatimus" parisuhteelle on että sen pitää lisätä oman elämäni laatua eikä vähentää sitä. Tiedän, tämä on itsekästä ja oikein tekisin jos hakisin jonkun peräkamarin pojan ja elättäisin/passaisin ja tarjoaisin sille seksiä sen elämän loppuun saakka riippumatta omista tuntemuksistani tai hänen käytöksestään. Mutta kun itsekkyys.
Vierailija kirjoitti:
Outoa, kuinka moni puhuu prinsessaunelmista tai hetken huuman tärkeydestä. En ole koskaan tavannut tällaisia ihmisiä. Millä planeetalla elätte?
Ajattele kun ystäväsikin ajattelevat samalla tavalla kun sinulla on erittäin vaikeata?
Olet sen jälkeen täysin yksin.
Jos kuviossa ei ole lapsia, en ymmärrä, miksi parisuhteiden pitäisikään kestää, jos elämä on pelkkää taistelua ja selviytymistä. Eikö ole kuitenkin ihan normaalia, että se ensimmäinen seurustelusuhde ei kuitenkaan olekaan se loppuelämän kestävä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ex-vaimoni lähti lapsiperhearjen keskeltä, koska ei ollut "onnellinen". Olisi pitänyt päästä illanviettoihin ja juosta kaikenlaisissa kissanristiäisissä vaikka meinattiin molemmat uupua arjen pyörittämiseen. Liekö jäänyt nuoruus elämättä vai kateusko iski opiskelukavereiden elämää kohtaan kun aloitti toisen tutkinnon opiskelun. No se uuvuttava tilanne näkyikin sitten kodin siisteydessä ja minun olisi aina pitänyt olla "tukena" siivouksessa kun se on niin vaikeaa aloittaa yksin. Yritin tarjota niin paljon hengähdystaukoja kuin pystyin, mutta työt, opiskelut ja lastenhoito imi minut ihan kuiviin. Riitelyksihän se meni. Yritä siinä sitten kilpailla sinkkumiesten kanssa joiden ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Eksä oli kotona lasten kanssa ja yritin ehdottaa töihin lähtöä ja terapiaa niin ei kumpikaan kelvannut. Oli kuulemma päätöksen tehnyt ja aikoi pysyä siinä.
Muutti lasten kanssa sukunsa kotipaikkakunnalle, jotta saa helpommin lastenhoitoapua ja voi sitten vapaa-aikana treffailla miehiä. On kova ikävä lapsia ja olisin halunnut vielä mahdollisuuden korjata suhteen, mutta täytyy vaan yrittää hyväksyä tosiasiat.
Miksi se vika ja syyllinen pitää aina löytää siitä puolisosta? Lapsiperhehelvetti ei ole kummankaan vika, ja molemmat ovat väsyneitä. Pitäisi löytää se tiimihenki, ja etsiä yhdessä ratkaisua ulkoa, ei siitä toisesta. Yksi tuntemani pari jatkuvasti hyödyntää kavereita ja sukulaisia lapsenvahteina, että voivat ottaa hengähdystaukoja. Joskus ovat yhdessä yön hotellissa, mutta ei ne kaikki hengähdystauot ole yhdessä. Toisilla kerroilla mies menee kaverien kanssa kalaan ja nainen kaverien kanssa baariin. He ovat tosiaan vielä vahvasti yhdessä, että resepti toimii.
On aivan eri asia lähteä mökille kuin jonnekkin bilettämään. Jos ei lapsiperheaikana voi olla bilettämättä niin olkoot sinkkuna.
Vierailija kirjoitti:
Jos kuviossa ei ole lapsia, en ymmärrä, miksi parisuhteiden pitäisikään kestää, jos elämä on pelkkää taistelua ja selviytymistä. Eikö ole kuitenkin ihan normaalia, että se ensimmäinen seurustelusuhde ei kuitenkaan olekaan se loppuelämän kestävä?
Mitä taistelua?
Jos nyt lähdetään siitä että puoliso ei ole mikään sekopää (silloin ei kannata edes mennä naimisiin).
Minä en ole koskaan riidellyt ystävieni kanssa. Enkä kyllä puolisonikaan.
Ne "riidat" mitä meillä on, on sellaisia että kummankaan ääni ei nouse eikä kumpikaan suutu vaan ollaan eri mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus puuttuu ja puoliso valitaan väärin. On tunne, ettei tarpeet tayty ja kokemus siitä, että ansaitsee parempaa. Omaa osuutta asioihin ei mietitä, vaan erotaan tyytymättömänä. Heti uusi suhde ja pian sama tila. Lääke on oman itsen tutkiminen ja tyytyvaisyyden kokeminen itsensä kanssa. Kukaan ei tätä tilaa täytä, vaan oma tehtävä se on.
Mun eron syyt:
1) toisella diagnosoitu mielenterveysongelma, en tajunnut nuorena miten raskasta se olisi
2) jälleen toinen mielenterveysongelmainen joka harjoitti henkistä ja fyysistä väkivaltaa
Lopulta opin omat vikani miksi hakeuduin tällaisten miesten lähelle. Kaksi suhdetta ja eroa piti opetella ennenkuin opin löytämään miehestä ne "oikeat" piirteet. Erotilastoissa silti ollaan.
En tiedä miksei ne kestä sillä itse en ole koskaan 29-ikävuoteni aikana ollut niin onnekas että parisuhteeseen pääsisin. Ihmettelen kuitenkin miten eräskin ystäväni meni naimisiin 2 v sitten ja nyt hakemassa eroa. What? Miksi pitää mennä naimisiin jos suhde on muutenkin hataralla pohjalla? Mitä se naimisiin meno siinä pelastaa? En ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset viettävät nykyään hyvin tunnekylmää elämää. Moni ei ole lapsena saanut rakkautta ja hyväksyntää, joten miten niitä osaisi aikuisenakaan antaa. Suhteet kariutuu siihen, että oma sisäinen pikkulapsi tahtoo hirveästi vanhemmanrakkautta, mutta puoliso ei jaksa sitä koko ajan antaa.
Viimenen lause oli minun ajatuksen tyyppistä. Miusta se omien vanhempien suhde näkyy aika selkeesti sit omassa suhteessa. Minkälaisen mallin on saanut parisuhteesta, miten se aikuisten välillä toimii.
No miten selittyy se, että miehen vanhemmat ovat olleet aina yhdessä ja hoitavat asiat puoliksi. Sitten kun mies kasvanut aikuiseksi, ajattelee vain itseään ja omia menojaan. Ei ymmärrä, että mikään parisuhde ei kestä sitä, että omat menot ja halut ovat ykkösenä. Nainen on kuin jokin tavara mikä pitää kotona olla. Siis täysin jotain erilaista kuin mitä vanhemmillaan on.
Liikaa seksin tuputusta. Seksi on parin omaa intiimiä aikaa. Inhottavaa varmaan lukea neuvoja ja riepottelua seksin suhteen. Tuo on aina osattu tykätty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kuviossa ei ole lapsia, en ymmärrä, miksi parisuhteiden pitäisikään kestää, jos elämä on pelkkää taistelua ja selviytymistä. Eikö ole kuitenkin ihan normaalia, että se ensimmäinen seurustelusuhde ei kuitenkaan olekaan se loppuelämän kestävä?
Mitä taistelua?
Jos nyt lähdetään siitä että puoliso ei ole mikään sekopää (silloin ei kannata edes mennä naimisiin).
Minä en ole koskaan riidellyt ystävieni kanssa. Enkä kyllä puolisonikaan.
Ne "riidat" mitä meillä on, on sellaisia että kummankaan ääni ei nouse eikä kumpikaan suutu vaan ollaan eri mieltä.
Siis en tarkoittanut tappelua, vaan parisuhteen eteen taistelua. Jatkuvaa turhautumista, ärsyyntymistä, haaveiden hautaamista, kompromisseja, joista kukaan ei lopulta iloitse jne.
Ja eroamisen kynnys myös korkeampi? Sinnitellään yhdessä, ettei ihmiset pääse nauramaan ja omahyväisesti toteamaan, et mitäs minä sanoin. Ei kestä tuommoinen.
Ei kannata romantisoida mitään suhteita.