Miksi parisuhteet ei kestä?

Paljon on ketjussa kommenttia: ei parisuhteen tarvitsekaan kestää. Ymmärrän tavallaan, mutta toisaalta kohta eroon riittää pienikin syy ja se, ettei oikeastaan ole enää syytä ollenkaan. Kunhan nyt vain halutaan kokea se joku huuma taas uudelleen jonkun toisen kanssa. Jos ihminen on tätä tyyppiä, hänen olisi jo hyvin alussa syytä tehdä asia selväksi orastavan suhteen alussa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen on tätä tyyppiä, hänen olisi jo hyvin alussa syytä tehdä asia selväksi orastavan suhteen alussa.

Omat vaatimukset ja parisuhdearvot kannattaa toki tehdä selväksi kumppanille. Ne kannattaa myös kysyä kumppanilta jos hän niistä ei jostakin syystä tule maininneeksi itse. Jos tavoite on kestevä parisuhde ei pidä olettaa että toisella on sama tavoite.

Varsinkin miesten tahlta tuleva ehdottomuus. Omat mokat eivät paljoa haittaa, mutta naisen vastaavat ovat ehdotonta kamaa nostaa riita, aloittaa taloudellinen tai henkinen väkivalta tai pahimmassa tapauksessa lyödä. Tämän olen huomannut aikuistuessani; kun mies kävi vieraissa, sen piti olla kerralla kuitattu juttu mille kerran tai kaksi itketään ja jos itkin sitä vielä silti, koska vitutti, niin mies oli ihan loukkaantunut. Jos olisin tehnyt vastaavaa, niin kauhea sota. Juttu luonnollisesti päättyi, joten älkää nyt nillittäkö siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Sinänsä en ymmärrä sitä ajattelumallia, että parisuhteen kesto on itseisarvo ja eroaminen aina tragedia tai vähintäänkin epäonnistuminen. Väkisin yhdessä sinnittely ei tee hyvää kenenkään terveydelle ja on hienoa, että nykyään siihen ei ole samanlaista pakkoa kuin ennen. Erot olisi silti mielestäni osattava hoitaa sivistyneesti, etenkin, jos pariskunnalla on yhteisiä lapsia.

Minun ystävä- ja tuttavapiireissäni parisuhteet hajoavat useimmiten sen vuoksi, että kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä on mennyt yhteen liian nopeasti. Syitä nopeaan sitoutumiseen ovat olleet mm. biologisen kellon tikitys (vauva siis on saatava hinnalla millä hyvänsä), säännöllinen seksielämä, asuinkulujen puolittuminen (kämppisratkaisu ei tullut kysymykseen, koska se on kuulemma noloa aikuisen ihmisen ollessa kyseessä...) ja se, että toinen piiritti niin kauan, että tämä toinenkin osapuoli suostui suhteeseen. Yllättävän harva on oikeasti halunnut oppia tuntemaan kumppaninsa ja aika monella tuntuu olevan omakin itsetuntemus levällään kuin Jokisen eväät.

Kestävimpiä ja terveimpiä tietämiäni parisuhteita ovat juuri ne suhteet, joita on avoimesti paheksuttu tai joista on ennustettu, että ne eivät tule kestämään. Samaa sukupuolta olevat parit, velapariskunnat, suurten ikäerojen pariskunnat sekä parit, joissa toinen osapuoli on suomalainen ja toinen ulkomaalainen ovat kaikista tasapainoisimpia ja aivan aidosti yhdessä viihtyviä.

Oisko näissä pariskunnissa sitten tiivistynyt yhteenkuuluvuuden tunne, kun on syntynyt taistelupari yhteiskunnan ennakkoluuloja vastaan?

Tämän havainnon olen tehnyt omassa parisuhteessa ja huomannut tämän olevan tosi yleinen ongelma ainakin samanikäisten kavereiden suhteissa.

Aikuiset lapset ovat todella sidoksissa omiin vanhempiinsa/lapsuudenperheisiin ja niissä opittuihin tapoihin ja tottumuksiin. Tämä on ihan normaalia joo, mutta kun parisuhteeseen ryhdytään, pari ei olekaan tiimi, vaan väkisin yritetään elää sillä tavalla kun omassa kodissa on aina eletty. Tästä syystä tulee ihan turhia riitoja, mm. siitä miten tiskit pitää tiskata tai pyykit laittaa kuivumaan. Monesti molempien vanhemmat aiheuttavat ongelmia, varsinkin kun lapsia tulee. Kun minun äidin mielestä tämä asia pitää tehdä ja miehen äidin mielestä näin, ja kun tehdään niin tai näin, joku loukkaantuu ja riidellään. Äidit ja aikuiset lapsen riitelevät siitä miten aikuisten pitäisi elämä elää ja jottei vanhemmat loukkaannu, päädytään toimimaan kuten äiti tai anoppi käski ja sitten pariskunta riitelee keskenään kun sun äiti sitä ja sun isä tätä.

Me menimme miehen kanssa terapiaan ja kun terapeutti sanoi tästä, että meidän parisuhteessa riitelee kaksi sukua ja kahden hyvin erilaisen suvun tavat, tajuttiin miehen kanssa molemmat että kappas, niinhän se onkin.

Päätettiin (terapeutin ohjeistuksesta) että nyt me mietitään millä tavalla meidän perhe toimii ja siihen ei ole sukulaisilla mitään sanottavaa. Jos me halutaan viettää joulu oman perheen kanssa, niin sitten olemme oman perheen kanssa, eikä väkisin ajella edestaas molempien vanhempien luona ja lopulta olla niin poikki että riidellään kun lopulta päästään kotiin monen tunnin vierailujen ja aikataulujen jälkeen.

Elämä on ollut aika paljon helpompaa tämän havainnon jälkeen ja riitely on jäänyt melkein kokonaan. Tämä kuulostaa ehkä typerältä mutta istuttiin pöydän ääreen ja otettiin esiin ne asiat joista yleensä on riidelty. Ja sovittiin että jatkossa me laitetaan pyykit näin kuivumaan ja tiskikone täytetään näin. Tehtiin puolin ja toisin kompromisseja ja päätettiin että me ei enää ikinä riidellä siitä että nyt on t-paidat "väärin" kuivumaan. Kai se on pääsasia että ne jotenkin kuivuu.

Ne kaverit joiden kanssa tästä asiasta olen puhuneet, ovat huomanneet että heidän suhteissaan mättää ihan sama asia. Mekin oltaisiin varmaan erottu jatkuvaan riitelyyn ja siihen loputtomaan sun äiti mun äiti jankkaamiseen, mutta onneksi käännettiin viimeisenä kivenä terapiakortti.

Vierailija kirjoitti:

Paljon on ketjussa kommenttia: ei parisuhteen tarvitsekaan kestää. Ymmärrän tavallaan, mutta toisaalta kohta eroon riittää pienikin syy ja se, ettei oikeastaan ole enää syytä ollenkaan. Kunhan nyt vain halutaan kokea se joku huuma taas uudelleen jonkun toisen kanssa. Jos ihminen on tätä tyyppiä, hänen olisi jo hyvin alussa syytä tehdä asia selväksi orastavan suhteen alussa.

Tai aletaan käyttämään kuluneita fraaseja henkisestä väkivallasta ja syytetään toista milloin mistäkin asiasta.

Minusta ihastuminen ja rakastuminen sekoitetaan liian hyvin keskenään. Kun ihastuminen menee ohi, niin huomataan ettei pidäkään toista enää kiinnostavana. On menty nopeasti kihloihin ja jopa naimisiin. Sitten tulee todellisuus vastapalloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?

Se kai riippuu niistä vaatimuksista joita parisuhteelle asettaa. Voi hyvin olla että jollekin se tärkein vaatimus on prinsessaumelman toteutuminen ja jos niin ei käy erotaan. Pitäisikö parisuhteilla sitten olla jotkut yleisesti määritellyt tavoitteet, eikö kuitenkin ole parempi että ne saa jokainen asettaa itse itselleen?

minä olen sitä mieltä, että parisuhdeoppia pitäs olla peruskoulussa. Ihan jo siitä syystä, että monelle tulee ihan yllätyksenä millasia haasteita parisuhde tuo.

Nykyään kehotetaan eroamaan todella herkästi. Joka lehdessä on artikkeli aiheesta "Ilman näitä 30 asiaa parisuhteesi on huono" tai "Näin tunnistat huonon kumppanin". Parisuhteesta on luotu täysin epärealistinen kuva; kumppanin tulisi olla ei vain hyvännäköinen mutta älykäs, luotettava, hellä, hyvä kuuntelija, hyvä sängyssä, ahkera, jämäkkä, herkkä, urheilullinen, rento, siivoaja, psykiatri ja hieroja. Riidelläkin pitää tietyllä tavalla tai muuten tulee ero. Meidät on aivopesty pitämään suhdetta automaattisesti huonona jos joku noista sadasta median luomasta ihanneparisuhteen piirteestä puuttuu. No, joku tästäkin rahat käärii kuten kaikesta millä meitä voi kontrolloida.

Outoa, kuinka moni puhuu prinsessaunelmista tai hetken huuman tärkeydestä. En ole koskaan tavannut tällaisia ihmisiä. Millä planeetalla elätte?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?

Se kai riippuu niistä vaatimuksista joita parisuhteelle asettaa. Voi hyvin olla että jollekin se tärkein vaatimus on prinsessaumelman toteutuminen ja jos niin ei käy erotaan. Pitäisikö parisuhteilla sitten olla jotkut yleisesti määritellyt tavoitteet, eikö kuitenkin ole parempi että ne saa jokainen asettaa itse itselleen?

minä olen sitä mieltä, että parisuhdeoppia pitäs olla peruskoulussa. Ihan jo siitä syystä, että monelle tulee ihan yllätyksenä millasia haasteita parisuhde tuo.

Vuorovaikutus- ja ilmaisutaitojen lisääminen on varmasti ihan perusteltua mutta pitääkö opetuksen tähdätä nimenomaan parisuhteeseen tai sen haasteisiin? ...minusta se ei ole välttämätöntä.

Tämä. Itselläni "vaatimus" parisuhteelle on että sen pitää lisätä oman elämäni laatua eikä vähentää sitä. Tiedän, tämä on itsekästä ja oikein tekisin jos hakisin jonkun peräkamarin pojan ja elättäisin/passaisin ja tarjoaisin sille seksiä sen elämän loppuun saakka riippumatta omista tuntemuksistani tai hänen käytöksestään. Mutta kun itsekkyys.

Vierailija kirjoitti:

Outoa, kuinka moni puhuu prinsessaunelmista tai hetken huuman tärkeydestä. En ole koskaan tavannut tällaisia ihmisiä. Millä planeetalla elätte?

Vierailija kirjoitti:

Tämän havainnon olen tehnyt omassa parisuhteessa ja huomannut tämän olevan tosi yleinen ongelma ainakin samanikäisten kavereiden suhteissa.

Aikuiset lapset ovat todella sidoksissa omiin vanhempiinsa/lapsuudenperheisiin ja niissä opittuihin tapoihin ja tottumuksiin. Tämä on ihan normaalia joo, mutta kun parisuhteeseen ryhdytään, pari ei olekaan tiimi, vaan väkisin yritetään elää sillä tavalla kun omassa kodissa on aina eletty. Tästä syystä tulee ihan turhia riitoja, mm. siitä miten tiskit pitää tiskata tai pyykit laittaa kuivumaan. Monesti molempien vanhemmat aiheuttavat ongelmia, varsinkin kun lapsia tulee. Kun minun äidin mielestä tämä asia pitää tehdä ja miehen äidin mielestä näin, ja kun tehdään niin tai näin, joku loukkaantuu ja riidellään. Äidit ja aikuiset lapsen riitelevät siitä miten aikuisten pitäisi elämä elää ja jottei vanhemmat loukkaannu, päädytään toimimaan kuten äiti tai anoppi käski ja sitten pariskunta riitelee keskenään kun sun äiti sitä ja sun isä tätä.

Me menimme miehen kanssa terapiaan ja kun terapeutti sanoi tästä, että meidän parisuhteessa riitelee kaksi sukua ja kahden hyvin erilaisen suvun tavat, tajuttiin miehen kanssa molemmat että kappas, niinhän se onkin.

Päätettiin (terapeutin ohjeistuksesta) että nyt me mietitään millä tavalla meidän perhe toimii ja siihen ei ole sukulaisilla mitään sanottavaa. Jos me halutaan viettää joulu oman perheen kanssa, niin sitten olemme oman perheen kanssa, eikä väkisin ajella edestaas molempien vanhempien luona ja lopulta olla niin poikki että riidellään kun lopulta päästään kotiin monen tunnin vierailujen ja aikataulujen jälkeen.

Elämä on ollut aika paljon helpompaa tämän havainnon jälkeen ja riitely on jäänyt melkein kokonaan. Tämä kuulostaa ehkä typerältä mutta istuttiin pöydän ääreen ja otettiin esiin ne asiat joista yleensä on riidelty. Ja sovittiin että jatkossa me laitetaan pyykit näin kuivumaan ja tiskikone täytetään näin. Tehtiin puolin ja toisin kompromisseja ja päätettiin että me ei enää ikinä riidellä siitä että nyt on t-paidat "väärin" kuivumaan. Kai se on pääsasia että ne jotenkin kuivuu.

Ne kaverit joiden kanssa tästä asiasta olen puhuneet, ovat huomanneet että heidän suhteissaan mättää ihan sama asia. Mekin oltaisiin varmaan erottu jatkuvaan riitelyyn ja siihen loputtomaan sun äiti mun äiti jankkaamiseen, mutta onneksi käännettiin viimeisenä kivenä terapiakortti.

Sama asia huomattu täälläkin. Suku pitää otteessaan ja syöttää sitä propagandaa, miksi toinen ei tee asioita oikein. Joskus on ihan mulle perusteltu, miksi t-paita kuuluu laittaa näin kuivumaan, kun äiti teki niin. Olenpa senkin kuullut, että pelätään tehdä toisella tavoin kuin äiti on tehnyt tai äiti haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Outoa, kuinka moni puhuu prinsessaunelmista tai hetken huuman tärkeydestä. En ole koskaan tavannut tällaisia ihmisiä. Millä planeetalla elätte?

Eipä ne asiat näykään suhteesta ulospäin.

Siksi koska tutkitusti 75% erojen takana on nainen. Nainen taas elelee tunteidensa varassa ja koska joku asia ei välttämättä tunnu hyvältä niin eron syyksi riittää ihan vähäpätöinen syy vaikka suhde toimisi muuten hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?

Se kai riippuu niistä vaatimuksista joita parisuhteelle asettaa. Voi hyvin olla että jollekin se tärkein vaatimus on prinsessaumelman toteutuminen ja jos niin ei käy erotaan. Pitäisikö parisuhteilla sitten olla jotkut yleisesti määritellyt tavoitteet, eikö kuitenkin ole parempi että ne saa jokainen asettaa itse itselleen?

minä olen sitä mieltä, että parisuhdeoppia pitäs olla peruskoulussa. Ihan jo siitä syystä, että monelle tulee ihan yllätyksenä millasia haasteita parisuhde tuo.

Vuorovaikutus- ja ilmaisutaitojen lisääminen on varmasti ihan perusteltua mutta pitääkö opetuksen tähdätä nimenomaan parisuhteeseen tai sen haasteisiin? ...minusta se ei ole välttämätöntä.

Opetetaanhan sitä hakemaan töitäkin, niin miksi ei parisuhdetaitoja?

Oma emäntä lähti sen takia menemään kun omat vanhemmat eivät nähneet kiinnostusta tutustua emännän vanhempiin ja syy miksi kiinnostusta ei ollut oli 400km. Se sitten riitti, koska emännälle oma perhe on kaikista tärkein. Lähinnä vaan nauratti...

Vierailija kirjoitti:

Siksi koska tutkitusti 75% erojen takana on nainen. Nainen taas elelee tunteidensa varassa ja koska joku asia ei välttämättä tunnu hyvältä niin eron syyksi riittää ihan vähäpätöinen syy vaikka suhde toimisi muuten hyvin.

"Pentti on hyvä mies ja isä, mutta..."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?

Se kai riippuu niistä vaatimuksista joita parisuhteelle asettaa. Voi hyvin olla että jollekin se tärkein vaatimus on prinsessaumelman toteutuminen ja jos niin ei käy erotaan. Pitäisikö parisuhteilla sitten olla jotkut yleisesti määritellyt tavoitteet, eikö kuitenkin ole parempi että ne saa jokainen asettaa itse itselleen?

minä olen sitä mieltä, että parisuhdeoppia pitäs olla peruskoulussa. Ihan jo siitä syystä, että monelle tulee ihan yllätyksenä millasia haasteita parisuhde tuo.

Vuorovaikutus- ja ilmaisutaitojen lisääminen on varmasti ihan perusteltua mutta pitääkö opetuksen tähdätä nimenomaan parisuhteeseen tai sen haasteisiin? ...minusta se ei ole välttämätöntä.

Opetetaanhan sitä hakemaan töitäkin, niin miksi ei parisuhdetaitoja?

Toki parisuhdettakin voi opiskella ja opettaa jos sitä kokee tarvitsevansa. Perusopetuksen tavoitteiden kannalta työnhakeminen on kuitenkin tärkeämpää kuin parisuhteen perustaminen tai siinä onnistuminen. Ja minusta vuorovaikutustaitojen opettaminen lisää niin työelämän kuin parisuhdetaitojakin. Samallaisia taitoja tulla toimeen toisten ihmisten kanssa omine tavoitteineen tarvitaan molemmissa.

Vierailija kirjoitti:

Oma emäntä lähti sen takia menemään kun omat vanhemmat eivät nähneet kiinnostusta tutustua emännän vanhempiin ja syy miksi kiinnostusta ei ollut oli 400km. Se sitten riitti, koska emännälle oma perhe on kaikista tärkein. Lähinnä vaan nauratti...

Itsellä ollut myös pari parisuhdetta, jossa anoppi on pyrkinyt kokoajan vaikuttamaan parisuhteeseen. Anoppi on tuonut esille, että parisuhde ei toimi, kun asiat ei mene hänen tahtonsa mukaan. Ja siihen "totuuteen" ne sitten päättykin.

Vierailija kirjoitti:

Outoa, kuinka moni puhuu prinsessaunelmista tai hetken huuman tärkeydestä. En ole koskaan tavannut tällaisia ihmisiä. Millä planeetalla elätte?

Jep. Jotenkin jotkut odottaa, että maailma mullistuu jotenkin siitä. Ite lähinnä vertaisin hyvää suhdetta parhaasen kaveriin, mutta joillakin pitää olla tyyliin metrin pituinen valokaari välissä, hohtaa pimeessä ja lsd.hen verrattavia ihme viboja. Ja ai sitä pettymystä kun näin ei tullutkaan ja suhde loppuu siihen vaikka muuten oli kelvollinen yksilö ja ruvetaan toivomaan niitä edellä mainittuja ominaisuuksia vaikka fakta on, että niitä ei ole olemassa.