Miksi parisuhteet ei kestä?

Vierailija kirjoitti:

Miksi niiden pitäisi ylipäätään kestää? Voisi myös kyseenalaistaa elämänpituisen parisuhteen ihanteen. Parisuhde voi olla ihan hyvä vaikka se kestäisikin vaikka muutaman vuoden.

Sepä se ongelma onkin, kun parisuhteessa ei voida hyvin. Halusin tuoda esille mahdollisia ongelmien aiheuttajia, minkä takia parisuhde päättyy. Miks tällanen parin vuoden parisuhde on sitten päättynyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään parisuhteet eivät kestä, koska nykyään rikkimennyt heitetään roskiin. Vanhaanaikaan se korjattiin.

Eikä korjattu. Eroaminen oli niin suuri häpeä, että suhteessa sinniteltiin hampaita kiristellen. Lapsena ei ollut kiva kasvaa perheessä, jossa vanhemmat inhosivat toisiaan.

Joo, ei korjattu. Tilanne vain kestettiin. Se oli sinun ristisi ja se vain pitää kantaa.

Minä luulen, ettei parisuhteissa arvosteta tarpeeksi toisen panosta. Liian paljon halveksitaan ja arvostellaan toista. Lisäksi tuntuu puuttuvan sellainen "me"- henki. Mennään suhteeseen, tehdään jopa lapsiaa, mutta pysytään silti vahvasti erillisenä: mun rahat, sun rahat, talo puoliksi, ei yhdessä, mun tavarat, sun tavarat jne. Lisäksi sellainen asenne, että: " teen mitä huvittaa, jos ei parisuhteen toista osapuolta miellytä, niin voi voi". Minusta parisuhteessa ollaan ilman muuta siinä tilanteessa, että siinä on väliä molempien osapuolien mielipiteellä ja kompromisseihin on kummankin syytä suostua.

Lisäksi riippuu paljon siitä, mitä arvostaa. Itse arvostan tasaisuutta ja nimen omaan sitä vaihetta suhteessa, kun on se niin sanottu tunteiden hurlumheivaihe jo takana. On ihana ja hyvä olla, kun toinen on jo tuttu ja turvallinen, seksi sen kuin paranee, mitä kauemmin on toista tuntenut. Minua on toisaalta myös onnistanut. Olen löytänyt hyvän miehen, joka arvostaa kotia ja kotona oloa (ei käy ikinä baareissa tms). Arvostamme samoja asioita elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta - miksi niiden pitäisi kestämällä kestää? Ymmärrän täysin, että ero voi olla lapsille rankka kokemus, mutta on jotenkin koomista, että vielä 2010-luvulla parisuhteen päättyminen nähdään jonain kauheana epäonnistumisena, joka kertoo, että meidän ajassa on jokin perustavalaatuisesti pilalla verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin.

Ei ne liitot pysyneet ennen kasassa sen takia, että ihmiset osasivat rakastaa toisiaan enemmän ja huomioida toisiaan arjessa paremmin. Avioliitossa ei edes oletettu olevan rakkautta - liitto oli hyötyliitto, joka usein perustui sekä taloudelliseen välttämättömyyteen sekä ympäristön sosiaaliseen kontrolliin. Taloudellinen itsenäisyys ja vähentynyt kontrolli on johtanut siihen, ettei huonoihin liittoihin enää jäädä. Toki samalla saattaa menneä ihan ok  - liittoja pesuveden mukana ja surullista tietenkin, jos lapset joutuvat kärsimään tämän takia. 

Se oli varmaan ennen, että parisuhteet enemmän kahlitsi. Onko tämä nykyaika sitten jotain murrosta, et pystytään erota tosta vaan? Miksi ei jakseta luottaa, että parisuhteen saa kehitettyä laadukkaammaksi?

Ennen vanhaan rikkaissa piireissä "erottiin" niin, että asumisjärjestelyt hoidettiin niin ettei koskaan tavattu. Siis kun kiinteistöjä oli useita. Ja tosiaan miksi parisuhteiden pitäisi kestää? Kaikille ei parisuhde edes sovi. Kiva kun saa elää tavallaan. Ja lapsiakaan ei ole mikään pakko tuottaa ja voihan sitä lasten takia sinnitellä ainakin sinne varhaisteini-ikään jos tuntuu siltä.

Parisuhteet eivät enää kestä, koska niiden ei tarvitse kestää. Ihmiset selviävät yksinäänkin, joten ei ole pakko jäädä roikkumaan huonolta tuntuvassa suhteessa ja eroaminen ei vaikuta merkittävästi kenenkään sosiaaliseen asemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyään parisuhteet eivät kestä, koska nykyään rikkimennyt heitetään roskiin. Vanhaanaikaan se korjattiin.

Johtuuko se siitä, et parisuhteeseen ei sitouduta enää samalla tavoin kuin ennen? Kuvitellaan jo heti alkuun, et "Ei tää tule kuitenkaan kestämään"

Koska on tämä ihana ennen jossa parisuhteet kestivät?  Jos lukee historiaa niin ennen oli paljon katkonaisemmat suhteet kuin nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteet eivät enää kestä, koska niiden ei tarvitse kestää. Ihmiset selviävät yksinäänkin, joten ei ole pakko jäädä roikkumaan huonolta tuntuvassa suhteessa ja eroaminen ei vaikuta merkittävästi kenenkään sosiaaliseen asemaan.

Eli nyt on jonkinlainen murros-sukupolvi menossa? Verrataan vanhaa aikaa nykyaikaan ja ollaan tyytyväisiä omista vaikuttamisen mahdollisuuksista.

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, ettei parisuhteissa arvosteta tarpeeksi toisen panosta. Liian paljon halveksitaan ja arvostellaan toista. Lisäksi tuntuu puuttuvan sellainen "me"- henki. Mennään suhteeseen, tehdään jopa lapsiaa, mutta pysytään silti vahvasti erillisenä: mun rahat, sun rahat, talo puoliksi, ei yhdessä, mun tavarat, sun tavarat jne. Lisäksi sellainen asenne, että: " teen mitä huvittaa, jos ei parisuhteen toista osapuolta miellytä, niin voi voi". Minusta parisuhteessa ollaan ilman muuta siinä tilanteessa, että siinä on väliä molempien osapuolien mielipiteellä ja kompromisseihin on kummankin syytä suostua.

Lisäksi riippuu paljon siitä, mitä arvostaa. Itse arvostan tasaisuutta ja nimen omaan sitä vaihetta suhteessa, kun on se niin sanottu tunteiden hurlumheivaihe jo takana. On ihana ja hyvä olla, kun toinen on jo tuttu ja turvallinen, seksi sen kuin paranee, mitä kauemmin on toista tuntenut. Minua on toisaalta myös onnistanut. Olen löytänyt hyvän miehen, joka arvostaa kotia ja kotona oloa (ei käy ikinä baareissa tms). Arvostamme samoja asioita elämässä.

Toisaalta ennen oli ehkä myös niin ettei ihmiset asettaneet toisilleen niin älyttömiä vaatimuksia kuin nykyään. Eli nykyään "kompromissi" tarkoittaa lähinnä sitä että pääasiassa nainen (joskus kyllä mieskin) vaatii mieheltään asioista ja harrasteista ja kavereista luopumista siksi ettei itse tykkää niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, ettei parisuhteissa arvosteta tarpeeksi toisen panosta. Liian paljon halveksitaan ja arvostellaan toista. Lisäksi tuntuu puuttuvan sellainen "me"- henki. Mennään suhteeseen, tehdään jopa lapsiaa, mutta pysytään silti vahvasti erillisenä: mun rahat, sun rahat, talo puoliksi, ei yhdessä, mun tavarat, sun tavarat jne. Lisäksi sellainen asenne, että: " teen mitä huvittaa, jos ei parisuhteen toista osapuolta miellytä, niin voi voi". Minusta parisuhteessa ollaan ilman muuta siinä tilanteessa, että siinä on väliä molempien osapuolien mielipiteellä ja kompromisseihin on kummankin syytä suostua.

Lisäksi riippuu paljon siitä, mitä arvostaa. Itse arvostan tasaisuutta ja nimen omaan sitä vaihetta suhteessa, kun on se niin sanottu tunteiden hurlumheivaihe jo takana. On ihana ja hyvä olla, kun toinen on jo tuttu ja turvallinen, seksi sen kuin paranee, mitä kauemmin on toista tuntenut. Minua on toisaalta myös onnistanut. Olen löytänyt hyvän miehen, joka arvostaa kotia ja kotona oloa (ei käy ikinä baareissa tms). Arvostamme samoja asioita elämässä.

Toisaalta ennen oli ehkä myös niin ettei ihmiset asettaneet toisilleen niin älyttömiä vaatimuksia kuin nykyään. Eli nykyään "kompromissi" tarkoittaa lähinnä sitä että pääasiassa nainen (joskus kyllä mieskin) vaatii mieheltään asioista ja harrasteista ja kavereista luopumista siksi ettei itse tykkää niistä.

Saattaa olla näinkin juu. Ja todella kompromissin pitäisi olla ihan aitoa kompromissi, eli sanan mukaisesti molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Mikä sitten kellekin sopii. Tulee mieleen esim, että jos jompikumpi vaikka viettää kavereiden ja harrastusten parissa vaikkapa 6 pv/vk 8-12 h, niin riittäisikö 4-5 pv tai joka päivä mutta vain 3-4h, voisiko kumppanin ottaa useammin mukaan, voisiko kumppani ajatella myös kiinnostuvansa lajista tms. Tyyliin, jos ei Muhammed mene vuoren luo, vuoren on tultava Muhammedin luo..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä luulen, ettei parisuhteissa arvosteta tarpeeksi toisen panosta. Liian paljon halveksitaan ja arvostellaan toista. Lisäksi tuntuu puuttuvan sellainen "me"- henki. Mennään suhteeseen, tehdään jopa lapsiaa, mutta pysytään silti vahvasti erillisenä: mun rahat, sun rahat, talo puoliksi, ei yhdessä, mun tavarat, sun tavarat jne. Lisäksi sellainen asenne, että: " teen mitä huvittaa, jos ei parisuhteen toista osapuolta miellytä, niin voi voi". Minusta parisuhteessa ollaan ilman muuta siinä tilanteessa, että siinä on väliä molempien osapuolien mielipiteellä ja kompromisseihin on kummankin syytä suostua.

Lisäksi riippuu paljon siitä, mitä arvostaa. Itse arvostan tasaisuutta ja nimen omaan sitä vaihetta suhteessa, kun on se niin sanottu tunteiden hurlumheivaihe jo takana. On ihana ja hyvä olla, kun toinen on jo tuttu ja turvallinen, seksi sen kuin paranee, mitä kauemmin on toista tuntenut. Minua on toisaalta myös onnistanut. Olen löytänyt hyvän miehen, joka arvostaa kotia ja kotona oloa (ei käy ikinä baareissa tms). Arvostamme samoja asioita elämässä.

Toisaalta ennen oli ehkä myös niin ettei ihmiset asettaneet toisilleen niin älyttömiä vaatimuksia kuin nykyään. Eli nykyään "kompromissi" tarkoittaa lähinnä sitä että pääasiassa nainen (joskus kyllä mieskin) vaatii mieheltään asioista ja harrasteista ja kavereista luopumista siksi ettei itse tykkää niistä.

Tai sit ennen se oli mies, joka teki mitä halusi ja nainen oli lasten kanssa kotona.

Ennen jäätiin kamalaankin suhteeseen vain pakosta, kun eroamisen tuottama häpeä ja sosiaalinen stigma oli kamala. Edes väkivaltaisesta, manipuloivasta ja itsetunnon murskaavasta puolisosta ei saanut erota. Nykyään ainoastaan onnistuneimmat parisuhteet selviävät, eikä kenekään tarvitse jäädä huonoon suhteeseen. Musta tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä huonompaan suuntaan, päinvastoin.

Koska naiset ja miehet ovat niin erilaisia. Naista ja miestä ei ole tarkoitettu elämään yhdessä koko elämäänsä.

Eronneita pariskuntia seuranneena, jommallakummalla on alkanut menojalkaa vipattamaan jossain vaiheessa tylsää lapsiperhe-elämää ja siitä sitten onkin pettämisen seurauksena erottu, joko petetty tai pettäjä halunnut erota. Uusi suhde on yleensä jatkunut samaa rataa. Ilmeisesti enää ei kestetä hetkeäkään arkea ja tylsyyttä, koko ajan pitäisi olla high-kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Ennen jäätiin kamalaankin suhteeseen vain pakosta, kun eroamisen tuottama häpeä ja sosiaalinen stigma oli kamala. Edes väkivaltaisesta, manipuloivasta ja itsetunnon murskaavasta puolisosta ei saanut erota. Nykyään ainoastaan onnistuneimmat parisuhteet selviävät, eikä kenekään tarvitse jäädä huonoon suhteeseen. Musta tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä huonompaan suuntaan, päinvastoin.

Niin samaa mieltä! :)

Huonossa parisuhteesa sinnittelemisessä ei ole mitään hienoa tai arvostettavaa. Saahan sitä ihminen kärsiä, jos marttyyriudesta saa itselle tyydytystä. Mutta ihan turha katkerana vikistä sitten myöhemmin, että lasten takia tai muista itsekkäistä syistä kärsi koko elämänsä ja nyt odottaa siitä päänsilitystä tai palkintoa. Vastenmielistä.

Sinänsä en ymmärrä sitä ajattelumallia, että parisuhteen kesto on itseisarvo ja eroaminen aina tragedia tai vähintäänkin epäonnistuminen. Väkisin yhdessä sinnittely ei tee hyvää kenenkään terveydelle ja on hienoa, että nykyään siihen ei ole samanlaista pakkoa kuin ennen. Erot olisi silti mielestäni osattava hoitaa sivistyneesti, etenkin, jos pariskunnalla on yhteisiä lapsia.

Minun ystävä- ja tuttavapiireissäni parisuhteet hajoavat useimmiten sen vuoksi, että kaksi toisilleen sopimatonta ihmistä on mennyt yhteen liian nopeasti. Syitä nopeaan sitoutumiseen ovat olleet mm. biologisen kellon tikitys (vauva siis on saatava hinnalla millä hyvänsä), säännöllinen seksielämä, asuinkulujen puolittuminen (kämppisratkaisu ei tullut kysymykseen, koska se on kuulemma noloa aikuisen ihmisen ollessa kyseessä...) ja se, että toinen piiritti niin kauan, että tämä toinenkin osapuoli suostui suhteeseen. Yllättävän harva on oikeasti halunnut oppia tuntemaan kumppaninsa ja aika monella tuntuu olevan omakin itsetuntemus levällään kuin Jokisen eväät.

Kestävimpiä ja terveimpiä tietämiäni parisuhteita ovat juuri ne suhteet, joita on avoimesti paheksuttu tai joista on ennustettu, että ne eivät tule kestämään. Samaa sukupuolta olevat parit, velapariskunnat, suurten ikäerojen pariskunnat sekä parit, joissa toinen osapuoli on suomalainen ja toinen ulkomaalainen ovat kaikista tasapainoisimpia ja aivan aidosti yhdessä viihtyviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen jäätiin kamalaankin suhteeseen vain pakosta, kun eroamisen tuottama häpeä ja sosiaalinen stigma oli kamala. Edes väkivaltaisesta, manipuloivasta ja itsetunnon murskaavasta puolisosta ei saanut erota. Nykyään ainoastaan onnistuneimmat parisuhteet selviävät, eikä kenekään tarvitse jäädä huonoon suhteeseen. Musta tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä huonompaan suuntaan, päinvastoin.

Niin samaa mieltä! :)

Huonossa parisuhteesa sinnittelemisessä ei ole mitään hienoa tai arvostettavaa. Saahan sitä ihminen kärsiä, jos marttyyriudesta saa itselle tyydytystä. Mutta ihan turha katkerana vikistä sitten myöhemmin, että lasten takia tai muista itsekkäistä syistä kärsi koko elämänsä ja nyt odottaa siitä päänsilitystä tai palkintoa. Vastenmielistä.

Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?

Vierailija kirjoitti:

Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?

Se kai riippuu niistä vaatimuksista joita parisuhteelle asettaa. Voi hyvin olla että jollekin se tärkein vaatimus on prinsessaumelman toteutuminen ja jos niin ei käy erotaan. Pitäisikö parisuhteilla sitten olla jotkut yleisesti määritellyt tavoitteet, eikö kuitenkin ole parempi että ne saa jokainen asettaa itse itselleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen jäätiin kamalaankin suhteeseen vain pakosta, kun eroamisen tuottama häpeä ja sosiaalinen stigma oli kamala. Edes väkivaltaisesta, manipuloivasta ja itsetunnon murskaavasta puolisosta ei saanut erota. Nykyään ainoastaan onnistuneimmat parisuhteet selviävät, eikä kenekään tarvitse jäädä huonoon suhteeseen. Musta tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä huonompaan suuntaan, päinvastoin.

Niin samaa mieltä! :)

Huonossa parisuhteesa sinnittelemisessä ei ole mitään hienoa tai arvostettavaa. Saahan sitä ihminen kärsiä, jos marttyyriudesta saa itselle tyydytystä. Mutta ihan turha katkerana vikistä sitten myöhemmin, että lasten takia tai muista itsekkäistä syistä kärsi koko elämänsä ja nyt odottaa siitä päänsilitystä tai palkintoa. Vastenmielistä.

Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?

No esimerkiksi juuri: väkivaltainen, manipuloiva ja/tai itsetunnon murskaava.

Jokaisella on oma yksilöllinen sietokykynsä ja jokainen tekee omat ratkaisunsa, mitä sietää ja mitä ei. Se ei ulkopuolisille kuulu. Mutta marttyyrin kruunua on turha sovitella päähänsä, jos siitä palkintoa odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen jäätiin kamalaankin suhteeseen vain pakosta, kun eroamisen tuottama häpeä ja sosiaalinen stigma oli kamala. Edes väkivaltaisesta, manipuloivasta ja itsetunnon murskaavasta puolisosta ei saanut erota. Nykyään ainoastaan onnistuneimmat parisuhteet selviävät, eikä kenekään tarvitse jäädä huonoon suhteeseen. Musta tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä huonompaan suuntaan, päinvastoin.

Niin samaa mieltä! :)

Huonossa parisuhteesa sinnittelemisessä ei ole mitään hienoa tai arvostettavaa. Saahan sitä ihminen kärsiä, jos marttyyriudesta saa itselle tyydytystä. Mutta ihan turha katkerana vikistä sitten myöhemmin, että lasten takia tai muista itsekkäistä syistä kärsi koko elämänsä ja nyt odottaa siitä päänsilitystä tai palkintoa. Vastenmielistä.

Mikä sit on huono parisuhde? Jos ei kaikki menekään, niinkuin on prinsessaunelmissaan suunnitellut?

Se on ihan riittävä peruste huonolle parisuhteelle, jos se jostain tuntuu siltä. Vaikka se prinsessaunelmia kaipaava ei koskaa löytäysi sitä täydellistä parisuhdetta, niin se saa silti ihan vapaasti erota suhteistaan.

Mä tiedän jopa pariskuntia, jotka on eronneet ilman mitään merkittävää syytä. Molemmille tai toiselle tuli vaan olo ettei  tää nyt ole sitä mitä haetaan ja halusi elää sinkkuna. Ei niissäkään eroissa ollut mun mielestä mitään väärään, ja kun lapsia yms. ei ollut pelissä, niin antaa mennä vaan.