VÄITÖSKIRJA ahdistaa, ei tunnu omalta, ei motivoi. Vertaistukea?

Vierailija kirjoitti:

. Lähtisin ehkä erilaiseen väitösprojektiin, kysyisin eri asiat hakiessa paikkoja ja rahaa.

.

Mitä sitten kysyisit? Mä ohjaan nyt väitöskirjantekijöitä, ja olisi kiva kuulla,mitä mielestäsi olisi pitämyt kysyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Korjaus: tekisin siis jotain asioita toisin, mutta väitöskirjan edelleen pakertaisin läpi. Kirjoitan tässä aika nopeasti, ajatus hajoilee :P -29

Mutta tämä on kyllä jännittävä juttu, jonka olen lukenut monesta nettikeskustelusta. Että ihmiset kertovat olleensa ihan romuna psyykkisesti, eivätkä välttämättä ole mitään kutsumusammattitutkijoita, mutta silti tekisivät koko projektin uudestaan. Mistähän se tulee? Mahdankohan ajatella itse joskus samoin...

-AP

Itse oon suunnilleen samassa tilanteessa kuin sinä, tosin vielä enemmän loppusuoralla. Tällä hetkellä koko paska ahdistaa: märehdin jokaista kuluneiden vuosien virhettä, jota ei enää voi korjata (nippuväikkäri). Mutta. Lähtisin ehkä erilaiseen väitösprojektiin, kysyisin eri asiat hakiessa paikkoja ja rahaa.

Joitain ovia ehkä sulkeutui kun tein väikkärin, mutta enemmän niitä avautui. Ahdistaa, kun pitäis päättää mitä seuraavaksi, mutta silti: ahdisti gradunkin jälkeen, ja nyt oon oppinut enemmän, sekä aiheestani että itsestäni. Mun alalla väittelyn jälkeen on tavallista siirtyä yksityiselle, ja monet siirtyykin. Nyt se kirja on lähes tehty ja kun haetaan töitä, on monta paikkaa joissa siitä on etua. Ainakin niin yritän itse ajatella.

Ah, artikkeliväikkäri itselläkin. Toisaalta itse ajattelen, että se vähentää kokonaisahdistusta, koska sen myötä on myös palasia, joita ei voi jäädä loputtomiin märehtimään. Kokonaisuus valmistuu enemmän osissa ja etenee. Millainen sääliö mahtaisinkaan olla, jos tekisin monografiaa, heh.

Tsemppiä loppumetreihin! Sun kommentti oli kanssa huojentava, tuo graduvertaus myös. Eihän nämä elämää suurempia asioita ole, silti monen vuoden isoja urakoita kuitenkin.

- AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisitko etsiä muita töitä ja tehdä väikkärin loppuun siinä sivussa? Parilla tutulla on tutkimusaiheet mitkä mahdollistavat kyseisen järjestelyn. Motivaatiota ja aikaa se kyllä ottaa, jos meinaa saada väikkärin valmiiksi toisen työn ohella.

Tämä voisi tietenkin olla yksi vaihtoehto, ja työpaikkoja tulee kyllä katseltua sivusilmällä kaiken aikaa. Toisaalta minulla on rahoitusta vielä jäljellä, ja työn ohella tekeminen voisi myös venyttää valmistumista (= ahdistusta?).

Mitä haittaa siitä olisi, vaikka valmistuminen venyisikin toisen työn vuoksi? Ohjaaja ja laitos haluaisi kaikkien valmistuvan nopeasti, mutta ei sinun tarvitse mennä heidän toiveiden mukaan.

Oletko ap koskaan kuullut huijarisyndroomasta? Minulle tuli se mieleen ajatuksistasi. Itse en ole väikkäriä tehnyt, mutta useat tutut ovat. Valitettavan monet tuntuvat jollakin tapaa nääntyvän väikkärinsä kanssa. Monet ovat kertoneet tutkijan työn olevan hyvin kiireistä ja yksinäistä, ja heitä on stressannut se, ettei ongelmatilanteessa oikein saa apua muilta. Tutkija kun periaatteessa on oman alansa asiantuntija. Fiksuja ja normaaleja ihmisiä ovat kaikki, joten et ap ole yksin ajatustesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

. Lähtisin ehkä erilaiseen väitösprojektiin, kysyisin eri asiat hakiessa paikkoja ja rahaa.

.

Mitä sitten kysyisit? Mä ohjaan nyt väitöskirjantekijöitä, ja olisi kiva kuulla,mitä mielestäsi olisi pitämyt kysyä.

Työyhteisöstä. Millaisia päiviä ihmiset tekee, missä ajassa valmistuu. Huomioisin tutkimusryhmän koon paremmin, ja sen, onko aitoa kansainvälistymistä vai sitä, että ihmiset käy pyörähtämässä jossain toisessa paikassa tehden ihan samaa juttua ja tulevat sitten muka itsenäistyneinä takas. Kysyisin, onko työyhteisössä tapana viettää aikaa yhdessä ja kuinka iso osa porukasta osallistuu. En tiedä millä saisi vastauksia siihen, onko klikkiytymistä, mutta yrittäisin onkia sitä selville.

Eniten kysyisin, mitä multa odotetaan (aikataulu, taso) ja miten moni aiempi on siihen yltänyt. Kysyisin myös yhteistyökuviot, onko monipuoliset ja miten pitkäjänteiset.

Kuiteknin jatko-opiskelijoita rekrytään hirveää vauhtia yliopistoihin, kuinka moni niistä mahtaa olla hermoromahduksen partaalla??

AP:n viesti kuvastaa hyvin jok'ikiseen tohtorintutkintoon liittyviä vaiheita. Väittelemisestä puhutaan usein "kutsumuksena", johon pitää tuntea "aitoa kiinnostusta" ja "tieteen paloa". Varsin monelle väitöskirja ei kuitenkaan ole kutsumus vaan enemmän tai vähemmän normityötä kaikkin vapauksineen.

Väitöskirjasi lienee aika valmis. Olisiko nyt tullut aika pusertaa se loppuun, ja kun paketti on esitarkastuksessa, lähteä miettimään uusia kuvioita? Työnsaanti akateemisen maailman ulkopuolella on - alasta riippuen - jopa helpompaa kuin kunnollinen post doc -ura Suomessa. Tohtorintutkinto pudottaa pienen osan maistereiden töistä pois; samalla tutkinto avaa ovia uusiin, kiinnostaviin tehtäviin. Alle kolmikymppisenä hakeutuminen julkiselle tai yksityiselle sektorille ei liene mahdoton tehtävä.

Karonkan tai väitöstilaisuuden pelkääminen on sekin tavanomaista, mutta lopulta aika absurdia. Ehkä filosofiaa ja matematiikkaa lukuunottamatta väitöstilaisuus on usein muodollisuus tai kohtelias keskustelu. Hyvä vastaväittäjä ymmärtää, että väitöstyö ei ole täydellinen, loppuunasti hiottu suoritus vaan ennemmin työnäyte. "Sinä ja 200 parasta kaveriasi" -karonkan sijaan voit kutsua vastaväittäjän ja kustoksen ihan vaan lempiravintolaasi dinnerille, ja selvitä kuviosta parissa tunnissa.

Ehkäpä noiden AP:iden tunnistamien, itsenäiseen työhön liittyvien epäilysten, takia oman työn näkeminen kansissa tuntuu entistäkin makeammalta :). Go for it!

- Viime vuonna väitellyt M29

Onko se lopullinen väitöstilaisuus sellainen, että joutuu istumaan tuolilla esiintymislavalla jonkun tutkijan kanssa, yleisön edessä, ja sitten se toinen esittää vastaväitteitä valmistuvan tohtorin työlle ja tämä joutuu argumentoimaan siinä yleisön edessä omaa työtään puolustaen? Kauanko tilaisuus kestää? Entä jos purskahtaa itkuun?

Ylipäätään kuinka paljon joutuu esiintymään projektin aikana?

Keitä karonkkaan kutsutaan? Täytyykö itse lähettää kutsut? Täytyykö pitää puhe tai muulla tavoin esiintyä?

Vierailija kirjoitti:

Onko se lopullinen väitöstilaisuus sellainen, että joutuu istumaan tuolilla esiintymislavalla jonkun tutkijan kanssa, yleisön edessä, ja sitten se toinen esittää vastaväitteitä valmistuvan tohtorin työlle ja tämä joutuu argumentoimaan siinä yleisön edessä omaa työtään puolustaen? Kauanko tilaisuus kestää? Entä jos purskahtaa itkuun?

Ylipäätään kuinka paljon joutuu esiintymään projektin aikana?

Keitä karonkkaan kutsutaan? Täytyykö itse lähettää kutsut? Täytyykö pitää puhe tai muulla tavoin esiintyä?

https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4it%C3%B6stilaisuus Väitöstilaisuudesta voit lukea tuolta. Karonkkaan kutsutaan vähimmillään vastaväittelijä ja kustos, isommillaan sitten työyhteisö omalta laitokselta ja lähimpiä sukulaisia ja ystäviä (jotkut laittavat vielä isommaksi). Kutsut lähetetään itse, puhe pidetään ja siten esiinnytään. Väitöskirjaprosessin aikana esiinnytään konferensseissa ja mahdollisesti opettaessa.

- AP

Vierailija kirjoitti:

AP:n viesti kuvastaa hyvin jok'ikiseen tohtorintutkintoon liittyviä vaiheita. Väittelemisestä puhutaan usein "kutsumuksena", johon pitää tuntea "aitoa kiinnostusta" ja "tieteen paloa". Varsin monelle väitöskirja ei kuitenkaan ole kutsumus vaan enemmän tai vähemmän normityötä kaikkin vapauksineen.

Väitöskirjasi lienee aika valmis. Olisiko nyt tullut aika pusertaa se loppuun, ja kun paketti on esitarkastuksessa, lähteä miettimään uusia kuvioita? Työnsaanti akateemisen maailman ulkopuolella on - alasta riippuen - jopa helpompaa kuin kunnollinen post doc -ura Suomessa. Tohtorintutkinto pudottaa pienen osan maistereiden töistä pois; samalla tutkinto avaa ovia uusiin, kiinnostaviin tehtäviin. Alle kolmikymppisenä hakeutuminen julkiselle tai yksityiselle sektorille ei liene mahdoton tehtävä.

Karonkan tai väitöstilaisuuden pelkääminen on sekin tavanomaista, mutta lopulta aika absurdia. Ehkä filosofiaa ja matematiikkaa lukuunottamatta väitöstilaisuus on usein muodollisuus tai kohtelias keskustelu. Hyvä vastaväittäjä ymmärtää, että väitöstyö ei ole täydellinen, loppuunasti hiottu suoritus vaan ennemmin työnäyte. "Sinä ja 200 parasta kaveriasi" -karonkan sijaan voit kutsua vastaväittäjän ja kustoksen ihan vaan lempiravintolaasi dinnerille, ja selvitä kuviosta parissa tunnissa.

Ehkäpä noiden AP:iden tunnistamien, itsenäiseen työhön liittyvien epäilysten, takia oman työn näkeminen kansissa tuntuu entistäkin makeammalta :). Go for it!

- Viime vuonna väitellyt M29

Kiitos tästä kommentista. Kait tuo on jo loppusuoran päällä, neljäs artikkeli on työn alla. Ehkä tämä pitää vain tehdä alta pois.  Helpottaa jo monet kommentit täällä. Olen puhunut monellekin ihmiselle, mutta omassa lähipiirissä ei ole akateemisen maailman ihmisiä ja meillä on jotenkin sellainen työyhteisö laitoksella, että pientä vitsailua lukuunottamatta en näistä uskaltaisikaan puhua.

- AP

Vierailija kirjoitti:

Onko se lopullinen väitöstilaisuus sellainen, että joutuu istumaan tuolilla esiintymislavalla jonkun tutkijan kanssa, yleisön edessä, ja sitten se toinen esittää vastaväitteitä valmistuvan tohtorin työlle ja tämä joutuu argumentoimaan siinä yleisön edessä omaa työtään puolustaen? Kauanko tilaisuus kestää? Entä jos purskahtaa itkuun?

Ylipäätään kuinka paljon joutuu esiintymään projektin aikana?

Keitä karonkkaan kutsutaan? Täytyykö itse lähettää kutsut? Täytyykö pitää puhe tai muulla tavoin esiintyä?

Väitöstilaisuudessa yleisön edessä istuu väittejä, vastaväittäjä ja kustos (puheenjohtaja, joka ei kuitenkaan yleensä puhu mitään muutamaa pakollista lausetta lukuunottamatta). Vastavätittäjä kysyy perusteita tietyille tärkeille asioille (tutkimustehtävän muotilulle, työn otsikolle, käyttylle materiaalille ja metodeille) ja sinä perustelet. Ei se ole vaikeaa, koska olet ihan itse päättänyt näistä asioista, joten sulla on kyllä ne perusteet, jos olet itse väitöskirjasi tehnyt ja sen editarkastuksesta läpi saanut. Jos alat itkeä, se saattaa ylläträä monet, mutta ei se varsinaisesti haittaa - kunhan sitten myös lopetat itkun ja palaat asiaan. Tilaisuus kestää kahdesta neljään tuntiin.

Väitöskirjaprojektin aikana ihmiset esiintyvät eri verran. Yleensä työtä pitää esitellä kotilaitoksella kerran lukukaudessa ja jossain kansainväliseessä konferenssissa kerran vuodessa, mutta tässä on variaatioita.

Vähimmillään karonkka on illallinen väittelijän, vastaväittäjän ja kustoksen kesken. Muut kutsuttavat saa itse päättää ja valita. Monet kutsuvat ohjaajansa, lähimmät työtoverinsa, ja pulisons, jotkut koko laitoksen ja kaikki joiden kanssa haluavat jatkossa olla tekemisissä ja puoli sukua ja opiskelukaveri erkostoa lisäksi. Riippuu omasta halusta ja toki myös rahasta. Väittelijä lähettää kutsut itse (ja hoitaa muutkin jörjestelyt). Tavan mukaan hän myös pitää ennen jölkiruokaa puheen, jossa kiittää vastaväittäjää, kustosta ja paikalla olevia työnsä valmistumiseen vaikuttaneita ihmisiä. Mutta olen kerran ollut sellaisessakin karonkassa, jossa väitteljä ei pitänyt puhetta, eikä sitten kukaan muukaan.

Väitöstyön teon aikaan homma tuntuu ahdistavalta ja omat plus ympäristön paineet suurilta. Kannattaa kuitenkin suhteuttaa. Väikkäri ei ole elämäntyö, se on opinnäyte. Stressiä on, mutta ehkä tuo työn itsenäisyys sitä osittain tuo. Ei se elämä sen stressittömämpää jatkossakaan ole, haasteita joihin on tartuttava ja selvitettävä. Kestettävä kritiikkiä. Ainakin itsellä paras oppi uran kannalta oli USAn opiskeluaika jatko-opiskelijana. Joutui opettelemaan argumentointia, pitämään  puoliaan, perustelemaan kantaansa aika agressiivistenkin keskustelijoiden kanssa. Noista taidoista: asiaan keskittymisestä ja herkkänahkaisuuden häviämisestä on ollut paljon hyötyä ihan hallintohommissakin.

Onko se suomen kielen väikkäri?&

Vierailija kirjoitti:

Onko se suomen kielen väikkäri?&

Ei ole.

-AP

Mulla on ollut ihan samanlaisia ajatuksia. Psyykkisesti todella rankkaa ja se on vaikuttanut niin ihmissuhteisiin kuin terveyteen (mm univaikeuksia). Keskeytin opinnot pariksi kuukaudeksi ja tein muita töitä ja tajusin että akateeminen ura ei ole minua varten. Kuitenkin se antoi motivaatiota pusertaa loppuun viimeiset kuukaudet. Tavallaan pääsin pois siitä yksin samasta asiasta vääntämisen suosta jossa ollessa tuntui että en päässyt yhtään eteenpäin, näin että voin työskennellä eri työyhteisössä ihmisten parissa (!) ja samalla pystyin katsomaan väikkäriä uusin silmin. Ja tein loppuun. Asenteella "ei kai tätä nyt tässä vaiheessa enää viitsi keskeyttää". Mutta tässä kyllä oppii tuntemaan rajansa hyvin. Sanoisin että tee loppuun mutta yritä kuunnella itseäsi ja mieti miten paljon jaksat. Ei se väikkäri kuitenkaan ole terveyttäsi tärkeämpi.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

. Lähtisin ehkä erilaiseen väitösprojektiin, kysyisin eri asiat hakiessa paikkoja ja rahaa.

.

Mitä sitten kysyisit? Mä ohjaan nyt väitöskirjantekijöitä, ja olisi kiva kuulla,mitä mielestäsi olisi pitämyt kysyä.

Työyhteisöstä. Millaisia päiviä ihmiset tekee, missä ajassa valmistuu. Huomioisin tutkimusryhmän koon paremmin, ja sen, onko aitoa kansainvälistymistä vai sitä, että ihmiset käy pyörähtämässä jossain toisessa paikassa tehden ihan samaa juttua ja tulevat sitten muka itsenäistyneinä takas. Kysyisin, onko työyhteisössä tapana viettää aikaa yhdessä ja kuinka iso osa porukasta osallistuu. En tiedä millä saisi vastauksia siihen, onko klikkiytymistä, mutta yrittäisin onkia sitä selville.

Eniten kysyisin, mitä multa odotetaan (aikataulu, taso) ja miten moni aiempi on siihen yltänyt. Kysyisin myös yhteistyökuviot, onko monipuoliset ja miten pitkäjänteiset.

Työyhteisöstä: Kun missä tahansa laitoksessa nykyään on muutama kymmenen ihmistä, niin eihän se oikeasti ole mahdollista, ettei näiden välillä syntyisi klikkejä, joissa jotkut tekevät keskenään enemmän yhteistyöötä ja viettävät enemmän aikaa kuin toiset - eikä sitäkään voi välttää, että tuon kokoisessa joukossa on aina pari ihmistä jotka sietää toisiaan vain pakon edessä. Kuka tahansa akateemiseen työyhteisöön liittyvä - aloittava jatko-opiskelija tai laitosta vaihtava postdokki tai uuden viran saava professori - voi siis lähteä siitä, että klikkiytymistä on aina. Haittaako se, vai onko se jopa jonkinasteinen etu (klikkihän tarkoittaa myös, että sulla on ryhmä, jonka kanssa teet yhteistyötä ja jollet kuulu yhteen, kuulut todennäköisesti toiseen) on sitten sinusta kiinni.

Väitöskirjan aikataulu on nykyään aina sen 4 vuotta. työ pitää suunnitella sellaiseksi, että se riittää ainakin työn esitarkastukseen saamiseen - ja se on kiinni sinusta itsestäsi. Tason voi tarkastaa tiedekunnan/yksikön väitöskirjojen arviointiohjeista ja omaansa vastikään hyväksyttyihin muihin töihin vertaamalla. Yhteistyökuviot - kun tulet väitöskirjantekijäksi voit aluksi hyötyä ohjaajasi/projektisi/tutkimusryhmäsi yhteistyökuvioista, mutta kun työsi etenee, sinä olet omalta osaltasi ihan itse vastuussa niistä, niiden kehittymisestä, ylläpidosta ja pitkäjänteisyydestä. Aluksi vain itseäsi varten ja loppuvaiheessa myös uusia aloittavia opiskelijoita varten.

Akateemisessa kuviossa on monille hämmentävää se toisaalta jäykkä ja vahva hierarkia, jossa maisteri ei ole vielä ihan ihminen ja professori taas on lähes ylijumala, ja jossa kaikilla ei vaan ole eikä kuulukaan olla samaa valtaa ja oikeuksia - mutta jossa jokaisella kuitenkin on käytännössä yrittäjän vastuu omasta työstään ja työympäristöstään (ja useimmiten rahoituksestaankin, paitsi että voittoa on mahdoton tehdä). Yliopistoissa on paljon puhetta kollegiaalisesta demokratiasta, ja sitä yritetään hallinnossa jotenkin pitää yllä, mutta samaan aikaan tutkimusmaailma ei ole eikä voi olla demokraattinen, vaan kilpailullisen meritokraattinen. Tämän ristiriitaisen tilanteen sietäminen, ja näillä ehdoilla toimiminen on hankalaa välillä monille niillekin, jotka kuitenkin kokevat yliopistoympäristön ja tutkimustyön omakseen ja jopa niille, jotka menestyvät kuviossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väitöskirja tuo sinulle tutkinnon jonka jälkeen voit taas uudestaan miettiä mitä haluat. Turha liian syvällisesti pohtia koetko asian täysin omaksesi. Puske tutkinto. Ei se auta pönötuksessä, mutta työllistymisessä kyllä jos teet tuon nopeasti. Osoittaa, että kykenet hahmottamaan laajoja kokonaisuuksia suht itsenäisesti. Ei väikkärivaiheessa enempää tarvitse miettiä. Tutkinnon jälkeen mieti tarkasti haluatko jatkaa tutkimuksessa vai suuntautua muualle. Mahdollisuuksia on paljon kun olet vielä nuori tohtori, eikä tuo lisätutkinto missään nimessä rasite ole, moniin vaativiin hallintotehtäviin otetaan mieluummin analyyttisyyteen kykenevä tohtori kuin pikkujuttuja tohottava maisteri.

Valitettavasti useinkin tohtoria pidetään ylikoulutettuna moniin duuneihin. 

Hmm... Toisaalta pikkufirmatkin saattavat ylpeillä jos heillä on töissä tohtori - vaikka tutkinto olisi ihan eri alalta kuin mietä ihminen tekee. Kyllä eniten on kiinni omasta persoonasta. Kunnianhimoiset ihmiset jotka tekevät tutkintoja suht nopeasti, kykenevät itsenäiseen työskentelyyn kelpaavat kyllä hyviin moniin paikkoihin. Joku parikymmentä vuotta sitten saatettiin ajatella, ettei kannata palkata liian koulutettua ihmistä - eikä koskaan pomoa koulutetumpaa. Tuo on kyllä muuttunut. Tsekkaapa tohtoreiden vs maistereiden työttömyystilastot, kumpia on prosentuaalisesti enemmän? Tietenkin on ihmisiä, jotka eivät paikkaansa löydä ja jotka ovat väikkäriäkin päätyneet "vahingossa" tekemään, mutta heillä työllistyminen olisi ihan yhtä vaikeaa alemmilla korkeakoulututkinnoillakin. Ilman muuta on hankalaa työllistyä yliopiston ulkopuolelle jos väikkäriä hioo jonkun 10 vuotta suppeasta aihepiirista ilman minkäänlaista työkokemusta yliopiston ulkopuolelta, muta nopeasti tehty tohtorintutkinto yhdessä aktiivisuuden kanssa on varmasti bonus.

Sä et kyllä elä samassa universumissa nykyisten tohtoreiden kanssa. Ne jotka vain ajautuvat tekemään väikkärin tekevät sen yleensä nopeasti, mutta omaa alaansa eteenpäin vieviä hyviä tutkijoita heistä ei sitten tule. Enemmän olen myös kuullut, että työnantajat eivät halua palkata itseään koulutetumpia, kuin että firmat ja virastot olisivat innoissaan saadessaan tohtorin töihin.

Ap:lle sanoisin, että olet matkalla burnoutiin. Tutkimusmaailma on raskas, ns. leipätutkijoille ei ole enää duunia, vaan pitää käyttää paljon omaa aikaa eli pitää olla kunnianhimoa ja kiinnostusta. Jos sinulla ei näitä ole, voit olla ihan taki tyhjänä siinä vaiheessa, kun pitäisi saada se ensimmäinen kilpailtu työpaikka väitöksen jälkeen.

Tuossa vaiheessa kyllä ilman muuta loppuun asti ihan sisulla vaikkei aihe kiinnostaisi pätkääkään. Ei missään tapauksessa kannata keskeyttää enää, pois tuollaiset ajatukset! 

Vierailija kirjoitti:

Väitöstyön teon aikaan homma tuntuu ahdistavalta ja omat plus ympäristön paineet suurilta. Kannattaa kuitenkin suhteuttaa. Väikkäri ei ole elämäntyö, se on opinnäyte. Stressiä on, mutta ehkä tuo työn itsenäisyys sitä osittain tuo. Ei se elämä sen stressittömämpää jatkossakaan ole, haasteita joihin on tartuttava ja selvitettävä. Kestettävä kritiikkiä. Ainakin itsellä paras oppi uran kannalta oli USAn opiskeluaika jatko-opiskelijana. Joutui opettelemaan argumentointia, pitämään  puoliaan, perustelemaan kantaansa aika agressiivistenkin keskustelijoiden kanssa. Noista taidoista: asiaan keskittymisestä ja herkkänahkaisuuden häviämisestä on ollut paljon hyötyä ihan hallintohommissakin.

Kyky vastaanottaa kritiikkiä on aika lailla myötäsyntyinen ominaisuus; ihminen voi opetella ottamaan sitä vastaan ja sietämään, mutta sen aiheuttama stressireaktio ei koskaan häviä herkällä ihmisellä samalla tavoin kuin luonnostaan kovalla ja/tai puusilmäisellä persoonalla.

Olet oikeassa, ettei väitöskirjan pitäisi olla elämäntyö, mutta monella humanistisella alalla siinä prosessissa edelleen arvottuu koko ihmisen osaaminen ja persoona ihan toisella tavalla kuin sellaisilla aloilla, joilla tutkimus tehdään ryhmässä. Suomalaisilta monografiaväitöskirjoilta vaaditaan edelleen tasoa, joka korreloi enemmänkin professoristasoiseen argumentointiin monessa muussa maassa (paitsi jos olet poliitikko, silloin Suomessa menee läpi mikä tahansa kura).

Onko mahdollisuutta ottaa pieni loma hommasta ja lähteä vaikka jollekin matkalle, saisi ajatukset vähäksi aikaa asiasta pois, voisi helpottaa kummasti.