Koko ajan hymyilevät ihmiset ovat pelottavia.

( ＾∇＾)

Toisin kuin sinulle, hymyily ei ole monille muille mikään ponnistelun takana oleva suoritus, jolla ilmaistaan poikkeuksellisen miellyttävää tunne-elämystä, vaan aivan normaali kasvojenilme. Se kertoo, että on vastaanottavainen toisen ihmisen kontaktille. Monet elävät yhteisössä tai ovat työssä, jossa on oltava herkkänä muun ympäristön lähettämille viesteille. Hymy tai myönteinen, avoin kasvojen ilme on silloin tärkeä työkalu onnistuneeseen, myönteiseen vuorovaikutukseen.

Minä pidän ihmisistä jotka ovat lähtökohtaisesti hyväntuulisen näköisiä.

Vierailija kirjoitti:

Toisin kuin sinulle, hymyily ei ole monille muille mikään ponnistelun takana oleva suoritus, jolla ilmaistaan poikkeuksellisen miellyttävää tunne-elämystä, vaan aivan normaali kasvojenilme. Se kertoo, että on vastaanottavainen toisen ihmisen kontaktille. Monet elävät yhteisössä tai ovat työssä, jossa on oltava herkkänä muun ympäristön lähettämille viesteille. Hymy tai myönteinen, avoin kasvojen ilme on silloin tärkeä työkalu onnistuneeseen, myönteiseen vuorovaikutukseen.

Minä pidän ihmisistä jotka ovat lähtökohtaisesti hyväntuulisen näköisiä.

Kyllä minäkin hymyilen, ja työnikin sitä vaatii. Mutta kestohymy, aina, tilanteesta riippumatta karmii.

Hymyily vielä menee mutta sitten on helvetti irti jos ne vielä puhuukin jatkuvasti

Aivopesu on onnistunut ja toimii.

Hymy tarttuu, hymy ilahduttaa, aidosti hymyilevä on kaunis.

Hymyilijöille ei ainakaan tule helposti ryppyjä.

Hapannaamojen suupielet valahtaa vielä monta senttiä alaspäin nykytilasta, ja tekee naamat vanhan ja katkeran näköiseksi.

Kumpi parempi?

Miksi suomalaiset pelkää hymyileviä ihmisiä tai luulee että ovat hulluja joilla lääkkeet loppu???

t: puoliksi eteläeurooppalainen

Minusta muuten jollain tapaa karmein on sellainen hymyilijä jonka suupielet ei käänny yhtään ylöspäin kun hymyilee, kuten Lauren Conrad eli hymyily jää "suoraviivaiseksi". Se saa koko touhun näyttämään feikiltä.

Hänhän toki tiedosti tuon itse ja mainitsi asiasta jollekin poikaystävälleen The Hills-sarjassa :D

Minusta on joku todennut nuorena, että hymyilen liikaa. Se oli totta. Mutta hymystä oli puolet ihan aitoa mieltymystä maailmaan. Toinen puoli oli sitten ohjelmallista hyväntuulisuutta ja anteeksipyytävyyttä, että kehtaan olla olemassa ja viihtyä kaikesta syyllisyydentunteesta huolimatta.

Hymyilen vieläkin herkästi, vaikka elämä on ollut aikamoista tahmaa. Hymyilen ajatuksissani, ajatuksilleni, muistoille, mielikuville, hauskoille ilmiöille joita näen joka paikassa, kauniille asioille, säälittäville asioille, liikuttuneena. Hymyilen itselleni, ja välillä hymyilen kiukkuisesti ja hiukan ylenkatseellisesti. Muille ihmisille yleensä hymyilen ihan aidosti. Pidän lähtökohtaisesti useimmista, koska en odota heiltä paljonkaan.

Vauvat, hullut ja eläimet ovat lääpällään minuun.

Aloitus on aika turha aihe, tuli mieleeni kun näin tuttavani kaupungilla kävelemässä, yksin, tuijotellen ilmaa ja hymy kasvoilla. En ole koskaan nähnyt häntä ilman samaa "salaperäistä" hymyä, edes vakavissa tilanteissa. Voisihan sekin tietysti ihmetyttää jos joku olisi kummallisella norsunveellä ikuisesti. Ap

Ja niin, lapset ja eläimet tykkäävät minusta kovasti vaikken hymyile koko ajan. Heille hymyilen ihan aitoa hymyä. Ap.

Musta on ihana hymyillä. Vaikka hymyilenkin paljon, niin se kaikki on aitoa. Mielestäni ihmiset jotka ovat useimmiten naama väärin päin, ovat pelottavia ja välttelen heidän seuraansa.

Taistelen outoa ankeuden ja hymyilemättömyyden kulttuuria vastaan hymyilemällä juuri niissä paikoissa missä osa pitää minua hulluna hymyilemisen takia, kuten kadulla vastaan tuleville ihmisille.

Siis todellakin kulttuuri missä hymyilemistä pidetään hulluuden merkkinä, on sairas itse.

Vierailija kirjoitti:

Hymyilijöille ei ainakaan tule helposti ryppyjä.

Hapannaamojen suupielet valahtaa vielä monta senttiä alaspäin nykytilasta, ja tekee naamat vanhan ja katkeran näköiseksi.

Kumpi parempi?

Kuule kyllä niitä ryppyjä tulee monenkertaisesti paljon nauraville ja hymyileville. Oon yksi niistä. Kyllähän tuon järkikin sanoo. Naama peruslukemilla niin ei rypisty.

Olin vuoden töissä USA:ssa ja sen jällkeen en ole jaksanut hymyillä ellei oo erityistä aihetta js hymyilytä. Vittu sitä kestohymyä 😐

Pitää osata hymyillä amerikkalaisittain. Ei saa liikaa laittaa silmiä sirrilleen. Harjoitelkaa peilin edessä. 

Olin aikoinaan hoito-alalla työharjoittelussa ja työpaikallani oli Aasialainen nainen, joka hymyili koko ajan suu korvissa. Luulin häntä ystävälliseksi ihmiseksi, kunnes totuus eräänä päivänä paljastui. Kerroin kahvitauolla, kuinka eräs asukas (mies), oli kehunut minulle erästä työntekijää kauniiksi. Tämä hymyilevä Aasialainen raivostui silmittömästi ja huusi naama punaisena, että ei ulkonäöllä ole mitään merkitystä hoitotyössä. Olin aivan ihmeissäni hänen reaktiostaan. Kyseinen nainen ei ollut kylläkään se kedon kaunein kukka. Olisiko kateus ollut syynä? Koin kokemuksen kuitenkin outona, koko paikka oli outo muutenkin.

Up

Tunsin vähän aikaa yhden naisen joka oli elänyt aika huonoa surullista elämää ja sairastunut henkisest mutta selvisi siitä ja lopulta uskoon. Oli parin lapsen äiti. Ensin ajattelin että hän on ihanan avoin ja syvällinen ihminen, niin kuin varmasti onkin. Kuirenkin hänen kanssaan oli vaikea tulla toimeen koska lainaili esimerkiksi esineitä eikä palauttanut eikä jotenkin sellaiseen järjestelmällisyyteen että oltaisi sovittu voinko tulla hakemaan itse. Hän oli tuollainen hymyilijä. Ihmettelin sitä ensin mutta sitten tutustuin häneen. Kun jouduin sitten lopettaa sen lyhyeen jääneen yhteydenpidon ja näen häntä nykyään esimerkiksi autoa ajaessa. Hän istuu yksin autossa ja hymyilee sillä lailla kulmat kohollaan, "vilpittömästi". Se on jotenkin outoa oikeasti. Enkä meinaa millään pahalla. Mutta jotenkin karmivaa kun tuollaiset asiat on jotenkin luonnotonta.