Ketä muuta ärsyttää nössöt hissukat jotka ei voi puhua mitään?

Luokallani oli joskus pahimmasta päästä tällainen ihminen. Oli niin ujo ettei toista ollutkaan, katseli aina maahan, jos käytävällä tai muualla tuli joku vastaan, oikeasti vetäisi hartiat korviin, katse maahan ja päinvastaiseen suuntaan missä ihminen oli (vaikea selittää, siis jos ihminen tuli vasenta puolta, käänsi hieman katsettaan oikealle päin) ja oikeasti JUOKSI ohi tervehtimättä, vaikka tämä toinen olisi tervehtinyt. Oikeasti ihmettelen ettei lentänyt nenälleen kun ei katsonut eteensä koskaan. Jos tunnilla piti lukea jotakin, piipitti niin hiljaa ettei edes vierustoveri tiennyt mistä kohtaa piti jatkaa lukemista.

Kerran näin kotimatkalla, kun tämä samainen luokkakaverini käveli kotiin, aina kun joku ihminen tuli vastaan, hän vaihtoi tien puolta, sama reaktio kuitenkin kuin koulussa, joskus jopa vaihtoi reittiä! Ja kyseessä ei ollut jalkakäytävä, vaan leveä autotie. En ymmärrä miten joku voi olla noin ujo.

Ja hän oli samanlainen vielä ylä-asteellakin, vähän sääliksi kävi ja käy vieläkin, sen verran mitä näen häntä, käyttäytyy vieläkin samalla tavalla ja ikää kuitenkin on jo sen yli 20v.

Vierailija kirjoitti:

Luokallani oli joskus pahimmasta päästä tällainen ihminen. Oli niin ujo ettei toista ollutkaan, katseli aina maahan, jos käytävällä tai muualla tuli joku vastaan, oikeasti vetäisi hartiat korviin, katse maahan ja päinvastaiseen suuntaan missä ihminen oli (vaikea selittää, siis jos ihminen tuli vasenta puolta, käänsi hieman katsettaan oikealle päin) ja oikeasti JUOKSI ohi tervehtimättä, vaikka tämä toinen olisi tervehtinyt. Oikeasti ihmettelen ettei lentänyt nenälleen kun ei katsonut eteensä koskaan. Jos tunnilla piti lukea jotakin, piipitti niin hiljaa ettei edes vierustoveri tiennyt mistä kohtaa piti jatkaa lukemista.

Kerran näin kotimatkalla, kun tämä samainen luokkakaverini käveli kotiin, aina kun joku ihminen tuli vastaan, hän vaihtoi tien puolta, sama reaktio kuitenkin kuin koulussa, joskus jopa vaihtoi reittiä! Ja kyseessä ei ollut jalkakäytävä, vaan leveä autotie. En ymmärrä miten joku voi olla noin ujo.

Ja hän oli samanlainen vielä ylä-asteellakin, vähän sääliksi kävi ja käy vieläkin, sen verran mitä näen häntä, käyttäytyy vieläkin samalla tavalla ja ikää kuitenkin on jo sen yli 20v.

Unohdin sen vielä lisätä, että jos hänelle yritti puhua, niin joko piipitti takaisin jotakin niin hiljaa ettei toivoakaan saada selvää, joko ei puhunut mitään, katsoi vain poispäin suu tiukasti viivana tai joskus jopa lähti sanaa sanomatta pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luokallani oli joskus pahimmasta päästä tällainen ihminen. Oli niin ujo ettei toista ollutkaan, katseli aina maahan, jos käytävällä tai muualla tuli joku vastaan, oikeasti vetäisi hartiat korviin, katse maahan ja päinvastaiseen suuntaan missä ihminen oli (vaikea selittää, siis jos ihminen tuli vasenta puolta, käänsi hieman katsettaan oikealle päin) ja oikeasti JUOKSI ohi tervehtimättä, vaikka tämä toinen olisi tervehtinyt. Oikeasti ihmettelen ettei lentänyt nenälleen kun ei katsonut eteensä koskaan. Jos tunnilla piti lukea jotakin, piipitti niin hiljaa ettei edes vierustoveri tiennyt mistä kohtaa piti jatkaa lukemista.

Kerran näin kotimatkalla, kun tämä samainen luokkakaverini käveli kotiin, aina kun joku ihminen tuli vastaan, hän vaihtoi tien puolta, sama reaktio kuitenkin kuin koulussa, joskus jopa vaihtoi reittiä! Ja kyseessä ei ollut jalkakäytävä, vaan leveä autotie. En ymmärrä miten joku voi olla noin ujo.

Ja hän oli samanlainen vielä ylä-asteellakin, vähän sääliksi kävi ja käy vieläkin, sen verran mitä näen häntä, käyttäytyy vieläkin samalla tavalla ja ikää kuitenkin on jo sen yli 20v.

Unohdin sen vielä lisätä, että jos hänelle yritti puhua, niin joko piipitti takaisin jotakin niin hiljaa ettei toivoakaan saada selvää, joko ei puhunut mitään, katsoi vain poispäin suu tiukasti viivana tai joskus jopa lähti sanaa sanomatta pois.

Ala-asteella omalla luokalla oli tällainen poika. Oltiin samassa ryhmässä ja tunnilla piti lukea jotain. Kun pojan vuoro tuli luki hän niin hiljaa, että edes minä vieressä istuva en kuullut. Pyysin sitten ihan nätisti, että voisitko lukea hieman isompaan ääneen, että kuulee. Poika alkoi itkemään.

Parhaissa tapauksissa opettajat piti koko muuta luokkaa järjestelmällisinä kiusaajina, kun hissukat jättäytyi ulkopuolelle eikä halunnut osallistua välitunnilla vaikka jalkapalloon. Kyllä me yritettiin ja yleisesti koko luokka oltiin oikein hyvissä väleissä (perus kakaroiden kahnauksia lukuun ottamatta) ja kaikki otettiin mukaan, mutta kun ei ne pahimmat hissukat tule!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luokallani oli joskus pahimmasta päästä tällainen ihminen. Oli niin ujo ettei toista ollutkaan, katseli aina maahan, jos käytävällä tai muualla tuli joku vastaan, oikeasti vetäisi hartiat korviin, katse maahan ja päinvastaiseen suuntaan missä ihminen oli (vaikea selittää, siis jos ihminen tuli vasenta puolta, käänsi hieman katsettaan oikealle päin) ja oikeasti JUOKSI ohi tervehtimättä, vaikka tämä toinen olisi tervehtinyt. Oikeasti ihmettelen ettei lentänyt nenälleen kun ei katsonut eteensä koskaan. Jos tunnilla piti lukea jotakin, piipitti niin hiljaa ettei edes vierustoveri tiennyt mistä kohtaa piti jatkaa lukemista.

Kerran näin kotimatkalla, kun tämä samainen luokkakaverini käveli kotiin, aina kun joku ihminen tuli vastaan, hän vaihtoi tien puolta, sama reaktio kuitenkin kuin koulussa, joskus jopa vaihtoi reittiä! Ja kyseessä ei ollut jalkakäytävä, vaan leveä autotie. En ymmärrä miten joku voi olla noin ujo.

Ja hän oli samanlainen vielä ylä-asteellakin, vähän sääliksi kävi ja käy vieläkin, sen verran mitä näen häntä, käyttäytyy vieläkin samalla tavalla ja ikää kuitenkin on jo sen yli 20v.

Unohdin sen vielä lisätä, että jos hänelle yritti puhua, niin joko piipitti takaisin jotakin niin hiljaa ettei toivoakaan saada selvää, joko ei puhunut mitään, katsoi vain poispäin suu tiukasti viivana tai joskus jopa lähti sanaa sanomatta pois.

Ala-asteella omalla luokalla oli tällainen poika. Oltiin samassa ryhmässä ja tunnilla piti lukea jotain. Kun pojan vuoro tuli luki hän niin hiljaa, että edes minä vieressä istuva en kuullut. Pyysin sitten ihan nätisti, että voisitko lukea hieman isompaan ääneen, että kuulee. Poika alkoi itkemään.

Parhaissa tapauksissa opettajat piti koko muuta luokkaa järjestelmällisinä kiusaajina, kun hissukat jättäytyi ulkopuolelle eikä halunnut osallistua välitunnilla vaikka jalkapalloon. Kyllä me yritettiin ja yleisesti koko luokka oltiin oikein hyvissä väleissä (perus kakaroiden kahnauksia lukuun ottamatta) ja kaikki otettiin mukaan, mutta kun ei ne pahimmat hissukat tule!

Tuttu tunne! 

Vierailija kirjoitti:

Ap on varmaan kouluaikaan ollut se kaikista vittumaisin koulukiusaaja.

tää mullakin tuli ekana mieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mua ärsytä, mutta en ota lähipiiriini. 

Töissä tietysti pitää tulla toimeen, mutta vapaa-ajalla haluan seurustella reippaiden, suorien ja rohkeiden ihmisten kanssa. Sopiva sekoitus kuuntelevuutta ja puheliasuutta. Nokkelaa sanailua, huumoria ja syvällisyyttä sopivassa suhteessa... 

En minä jaksa olla koko ajan se viihdyttäjä. Sen pitää olla vastavuoroista. 

Koita ymmärtää että ujot eivät kaipaa viihdyttäjää. Tylsät juttusi tuskin kiinnostavat tippaakaan ujoja työkavereitasi. Ujot harrastavat ja tekevät kyllä mielellään asioita yhdessä mutta eivät piittaa ihmisistä sinänsä.

Jos näin, niin miksi tavan takaa punkevat seuraani? Työpaikallakin näitä maan hiljaisia nimenomaan kiinnostaa minun pöytäni, vaikka vapaita on pilvin pimein. Kahvilla sama juttu. 

Vapaa-ajalla lapsi- ja koirapiireissä nämä usein pyytävät lenkille tai kylään. Minusta se on jopa hyväksikäytön yritystä. Itse ei anneta seuraan muuta kuin fyysinen habitus, minä saan hoitaa juttupuolen. 

Mistä sinä muuten minun juttuni tiedät? Ensimmäistäkään et ole kuullut ja leimaat tylsiksi?

Vierailija kirjoitti:

Luokallani oli joskus pahimmasta päästä tällainen ihminen. Oli niin ujo ettei toista ollutkaan, katseli aina maahan, jos käytävällä tai muualla tuli joku vastaan, oikeasti vetäisi hartiat korviin, katse maahan ja päinvastaiseen suuntaan missä ihminen oli (vaikea selittää, siis jos ihminen tuli vasenta puolta, käänsi hieman katsettaan oikealle päin) ja oikeasti JUOKSI ohi tervehtimättä, vaikka tämä toinen olisi tervehtinyt. Oikeasti ihmettelen ettei lentänyt nenälleen kun ei katsonut eteensä koskaan. Jos tunnilla piti lukea jotakin, piipitti niin hiljaa ettei edes vierustoveri tiennyt mistä kohtaa piti jatkaa lukemista.

Kerran näin kotimatkalla, kun tämä samainen luokkakaverini käveli kotiin, aina kun joku ihminen tuli vastaan, hän vaihtoi tien puolta, sama reaktio kuitenkin kuin koulussa, joskus jopa vaihtoi reittiä! Ja kyseessä ei ollut jalkakäytävä, vaan leveä autotie. En ymmärrä miten joku voi olla noin ujo.

Ja hän oli samanlainen vielä ylä-asteellakin, vähän sääliksi kävi ja käy vieläkin, sen verran mitä näen häntä, käyttäytyy vieläkin samalla tavalla ja ikää kuitenkin on jo sen yli 20v.

Kuvailemasi on patologista epävarmuutta, ei niinkään ujoutta. 

Miellän ujouden tarkkailun tarpeena, en välttämättä epävarmuutena. Ujo ei heittäydy tilanteisiin ennenkuin kaikki informaatio on kerätty, jos sittenkään heittäytyy. Siksi ujo on hiljaisen oloinen, ujolla ei myöskään ole mitään tarvetta esiintyä tai olla tapahtumen keskipisteessä. 

Tämä ei kuitenkaan ole ihmispelkoa ja epäsosiaalisuutta tuolla tavoin. 

Täällä joku muukin jo kirjoitti samaa, mitä itse olen tässä lähiaikoina kokenut. Tiedostan olevani hitaasti lämpenevä, mutta kun pääsen tutuksi jonkun kanssa, pidän itseäni puheliaana. Välillä on hankalaa olla ujo, mutta en häpeile sitä. Yritän tuoda itseäni esiin ja osallistua keskusteluihin.

Vaihdoin vasta työpaikkaa ja koin, että olen päässyt porukkaan hyvin mukaan, eikä seurassani kellään ole kiusallista. Vasta eilen työkaveri kuitenkin totesi, että minut pitäisi nähdä humalassa, että olenko yhtä hiljainen. Yllätyin itsekin kuinka pahan mielen tuo kommentti tuotti. Puhun ihmisille, nauran, kerron vitsejä. Mutta silti en kelpaa. Miksi en saa olla hiljaisempi?

Minulla oli lukioikäisenä harrastuksessa yksi todella todella hiljainen, vähän autistinen, tyttö samassa ryhmässä. Yritimme jatkuvasti luoda häneen jotain yhteyttä, mutta vastaukseksi tuli aina jotain hymähtelyä ja olkien kohautusta. Mielipiteen saaminen häneltä oli vaikeampaa kuin saada Kim Jong-un vallasta. Mihinkään ei otettu kantaa, koskaan keneltäkään ei kysytty yhtikäs mitään takaisin, tämä tyttö ei oma-aloitteisesti tervehtinyt vielä kolmannenkaan harrastusvuoden jälkeen ja olimme sentään vähintään 6 tuntia viikossa samassa tilassa ja samassa porukassa. Esimerkiksi tavanomainen tapaamiskeskustelu saatettiin käydä näin: 

Minä: "Moi Hiljainen!"

Hiljainen: "Hmmhm"

Minä: "Mitä sulle kuuluu? Oliks sulla paljon kokeita koeviikolla?"

Hiljainen: "Oli"

Minä: "Toivottavasti meni kuitenkin hyvin. Mulla oli myös aika paljon kokeita ja tuntuu, että en päässyt kaikista läpi."

Hiljainen: "Kiva"

Eikä siinä mitään, mutta vuosi takaperin törmäsin tämän Hiljaisen blogiin. Siellä oli haukuttu koko harrastusporukka siitä, kuinka emme ymmärtäneet hänen oikeasti olevan äärimmäisen sosiaalinen henkilö, vaan hänet tuomittiin hiljaiseksi ottamatta häneen ikinä mitään kontaktia. Hän oli kuulemma ollut kuin ilmaa meille ja olimme käyttäytyneet häntä kohtaan todella lapsellisesti ja syrjivästi. 

Hän oli kirjoittanut ihan uskomatonta roskaa koko porukasta ja päätti julkaista postauksen vielä kaiken kukkuraksi omalla fb-sivullaan. Ketään ei mainittu nimeltä, mutta saman ikäluokan kaverit kyllä taatusti osasivat nimetä nämä harrastusporukkani kaverit, jotka niin törkeästi Hiljaista kutsuivat syntymäpäivilleen, kyselivät kuulumisia, yrittivät saada mukaan keskusteluun, onnittelivat merkkipäivinä ja lähettelivät postikortteja reissuista. Oltiin me tosi törkeitä ja huonokäytöksisiä. Hiljainen kun ei ollut koskaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon mäkin joskus teininä ollut ujo mutta siitä pääsee yli kun vaan opettelee. En ymmärrä miksi jotkut ei viitsi opetella sosiaalisia taitoja ja muiden kanssa seurustelua.

7

Öö, miksi pitäisi? Eiköhän ihminen saa valita elämän ilman sosiaalisuutta myös jos haluaa. Itse olen valinnut, en halua ihmisten seuraa ollenkaan.

Ei kuulosta uskottavalta. Keskustelukumppanit täälläkin ovat oikeita ihmisiä ja sinä selvästi kaipaat toisten seuraa, kun täällä keskustelet. Se miksi et kestä irl seuraa onkin mielenkiintoinen kysymys. Joku varmaan pelottaa. Älä kuitenkaan väitä etten valitse ihmisten seuraa, jos vietät aikaasi keskustelupalstoilla.

No joo, töissä kieltämättä on välillä tylsää, esim. palaverien välillä, ja silloin valitsen keskustelupalstat. Tykkään sinänsä myös lukea toisten ajatuksia, koska ne antavat omalle ajattelulleni materiaalia. Mutta en mitenkään kaipaa tai halua niitä ihmisiä itsejään, vain ne ajatukset tai kirjan tai taidemaalauksen tms mitä he ovatkaan tuottaneet.

En kyllä tosiaan pelkää ketään. Ujo en ole pätkääkään, ja teen työtäkin jossa ei ujot pärjää, vaativia neuvotteluja paljon kovalla miehisellä alalla. Minä vaan olen sen verran erakko luonne, että työn ulkopuolella olevan valinnut totaalisen ihmissuhteettomuuden, ihan koska en vaan oikeasti halua ihmissuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Luokallani oli joskus pahimmasta päästä tällainen ihminen. Oli niin ujo ettei toista ollutkaan, katseli aina maahan, jos käytävällä tai muualla tuli joku vastaan, oikeasti vetäisi hartiat korviin, katse maahan ja päinvastaiseen suuntaan missä ihminen oli (vaikea selittää, siis jos ihminen tuli vasenta puolta, käänsi hieman katsettaan oikealle päin) ja oikeasti JUOKSI ohi tervehtimättä, vaikka tämä toinen olisi tervehtinyt. Oikeasti ihmettelen ettei lentänyt nenälleen kun ei katsonut eteensä koskaan. Jos tunnilla piti lukea jotakin, piipitti niin hiljaa ettei edes vierustoveri tiennyt mistä kohtaa piti jatkaa lukemista.

Kerran näin kotimatkalla, kun tämä samainen luokkakaverini käveli kotiin, aina kun joku ihminen tuli vastaan, hän vaihtoi tien puolta, sama reaktio kuitenkin kuin koulussa, joskus jopa vaihtoi reittiä! Ja kyseessä ei ollut jalkakäytävä, vaan leveä autotie. En ymmärrä miten joku voi olla noin ujo.

Ja hän oli samanlainen vielä ylä-asteellakin, vähän sääliksi kävi ja käy vieläkin, sen verran mitä näen häntä, käyttäytyy vieläkin samalla tavalla ja ikää kuitenkin on jo sen yli 20v.

Mä olen 41, nainen ja aika samanlainen. Mutta elämäni on oikein hyvää. Tienaan hyvin it-alalla ja elän sellaista elämää kuin haluan. Ihmissuhteet eivät tosin siihen elämääni kuulu, ja välttelen ihmisiä aina kun voin. 

Siis ujouteen ja hiljaisuuteen voi olla ihan syykin. Itsellä ääni värisi ja aivot löivät tyhjää...en saanut sanaa suusta. Ei se ilkeyttä ole jos joku on hiljainen. Kaikki eivät edes halua olla hiljaisia ummikkoja mutta mistä hakea apua?

Osa hiljaisista haluaa olla sellaisia, mutta jotkut eivät.

Itse olen väkivaltaisesta kodista, jossa lyötiin ja äiti oli pahimman luokan narsisti. Itse muutuin seinätapetiksi jotten häiritsisi vanhempiani. Kaikki tämä heijastuu käytökseeni kun on joutunut kon lapsuuden tarkkailemaan tilannetta. Siinä jää oma persoona kehittymättä ja saa elää vielä pelossa. Kuinkahan olisin voinut kasvattaa itse itseni tasapainoiseksi? Lapsuus meni siten, että olin kuin pelästynyt varpunen ja aina valmis pakenemaan.

Mun mielestä kouluissa kyllä jätetään ujot ja hiljaiset vähän heitteille. Heitetään vähän kuin susille raadeltavaksi (ei nyt ihan, mutta melkein). Kyllä itse mielelläni olisin verbaalisesti lahjakas ja fiksu johtajatyyppi ja empaattinen.

Siis te sosiaalisesti lahjakkaat ja fiksut. Jos näette ujon ja hiljaisen niin hymyilkää ees hänelle. Se voi olla iso juttu tälle ujolle. Ihan arkipäiväinen asia teille mutta suuri juttu ujolle.

Estäkää heidän kiusaaminen ... Tällainen ujo on helppo uhri.

Ei välttämättä tarvii alkaa kaveerata ujon kanssa mutta älkää sulkeko ulkopuolelle.

Itse muista kouluajoilta muutaman urheilijatytön jotka ottivat mukaan aina välillä. Ja sitten muutama uskovainen tyttö myös. Kiitos heille sillä koulussa olin todella ujo.

En itse valinnut ujouttani enkä edes oikein tajunnut olevani ujo. Mutta nyt ymmärrän.

Itse en vain ole kiinnostunut suurimmasta osasta ihmisiä, enkä jaksa jutella joutavia ihmisten kanssa. Sellainen on kuluttavaa, enkä koe tarvetta pinnallisiin ihmiskontakteihin. En myöskään usein halua paljastaa todellisia ajatuksiani ihmisille, koska ajattelen ilmeisesti keskiverrosta poiketen ja jollakin lailla moniulotteisemmin kuin moni muu. Muutamien lsamanhenkisten läheisteni kanssa kyllä keskustelen paljonkin, ja nämä ihmissuhteet tyydyttävät täysin sosiaaliset tarpeeni. Muu on jo liikaa. 

Olen asunut parissa Euroopan maassa ja olen tullut tulokseen, että osittain suomalaisen hiljaisuuden ja tietyn jäyhyyden täytyy olla geneettistä, osin tietysti myös kasvuolosuhteiden tulosta. Esim. Englannissa ujoutta/hiljaisuutta on paljon vähemmän ja niillä ujoilla ja hiljaisillakin on käytöstavat ja osaavat small talkia, joten asia ei niin hyppää silmille.

Itse olen kyllä extrovertti ja tykkään tutustua uusiin ihmisiin melkein missä vaan, mutta kaipaan kyllä hiljaisuuttakin ja omia ajatuksianikin, mielelläni esim. samoilen metsässä ja istuskelen yksin kauniissa maisemissa. Ymmärrän että olemme erilaisia ja introverttius on ihan ok, kunhan peruskäytöstavat on hallussa (tervehtiminen jne.) ja pystyy toimimaan normaaleissa tilanteissa. Omaan ystäväpiiriin kuuluu kyllä enimmäkseen muita extroverttejä, sillä en jaksa perässä vedettäviä tyyppejä, joiden kanssa keskustelu ei koskaan pääse vauhtiin ja uudelle tasolle, koska toinen hyytyy aina omaan hiljaisuuteensa.

Vierailija kirjoitti:

Ap on varmaan kouluaikaan ollut se kaikista vittumaisin koulukiusaaja.

Luultavasti se aina äänessä oleva, jolta ei irtoa järjellistä juttua, mutta kukaan ei viitsi sanoa sitä. Luultavasti tyhmä,

On raskasta yrittää seurustella ihmisen kanssa, joka ei ota itse mitään vastuuta. Vastaa kyllä lyhyesti kysymyksiin, mutta ei itse kysy mitään eikä tee mitään sen eteen, ett keskustelu jatkuu. Meillä on yksi tuttu pariskunta, jossa mies on tällainen rasittava hissukka ja vaimo puhuu hänenkin edestään. Nainen puhuu ja puhuu ja puhuu ja puhuu. Jos heidän lapsiltaan kysyy jotain, äiti vastaa heidänkin puolestaan. Kaikin puolin rasittavia ihmisiä. 

-659

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oi tsiisus! Jouduin kerran koulussa tekemään jonku parityön tämmösen hissukan kanssa. En tiedä mitä kaikkee sillä likalla oli, mut siis ei kyllä kuunnellut tunnilla yhtään, piirteli vaan, hyvä jos tuli kouluunkaan (masennus?) eikä ikinä puhunut kellekkään mitään. Sain sen tosiaan parikseni, opettaja selitti mitä piti tehdä. Tehtävässä oli tyyliin A ja B osa. Koitin sit kysellä, että miten toimitaan. Tehdäänkö molemmat yhdessä vai, että toinen tekee A:n ja toinen B:n? Ei mitään vastausta, möllötti vaan siinä. Lopulta tais sanoo jotain tyyliin "Ihan sama/ miten vaan". Sitten kysyin, että kumman hän haluaisi tehdä, no taas oli ihan sama ja möllötti vaan kädet puuskassa. Meni kyllä niin hermot! Joo ei tarvi kaikkien olla supersosiaalisia puheripulisia ekstroverttejä, mutta jos poistut kotoasi kouluun tai töihin niin siellä pitäis hommat pystyä hoitamaan asiallisesti! Aaaargh!!! :D

Tyttö olisi kaivannut ammattiapua. Itse olin koulussa ihan samanlainen ja masennus siinäkin oli taustalla. Eipä se masentuneen elämä mitään herkkua ole, kyllä ne ryhtiliikkeet, hommien hoitamiset ja tsemppaamiset on moneen kertaan kokeiltu ennenkuin tuossa pisteessä ollaan.

Tiedän kyllä mitä masennus on, kun itsekkin kärsin siitä. Miksi sitten esim. tytön vanhemmat ei tehnyt asialle mitään? Tai ehkä oli tehnyt, mutta mielestäni se tyttö ei ollut kyllä vielä siinä kunnossa, että olisi tarvinnut kouluun lähtä, se ei ollut oikea paikka hänelle. Kavereissanikin on paljon vakavasti masentuneita jotka kuitenkin pystyy ihan normaaliin keskusteluun kasvotusten eikä vaan tuijota hiljaa tyhjyyteen.

Joku sanoi, että ehkä sain tytön parikseni, koska olen energinen. Kyllähän minä sitäkin olen tarpeen vaatiessa kuten töissä, silti luokittelen itseni introvertiksi. Kavereille on kiva puhua ja niiden kanssa viettää aikaa, mutta kun "mitta tulee täyteen" niin haluan olla vain yksin hiljaa ja vaikka lukea. Silloin minä lataudun. Palautuminen sosiaalisista tilanteista vie aikaa, enkä yleensä jaksa kauhean montaa tuntia tai myöhään hillua ihmisten kanssa ja silloin varsinkin vähemän tutut ihmiset monesti olettaa, etten nauti heidän seurasta vaikka näin ei ole.

Ja kolmannelle kysyjälle. Tapahtui Pohjanmaalla.

En ollenkaan vähättele masennustasi, mutta sinulle ne kaverit olivat varmasti iso tuki masentuneena. Tällä kuvaamallasi tytöllä ei tainnut kavereita olla. Ehkä muut pitivät häntä niin outona ja ärsyttävänä, ettei kukaan halunnut olla hänen kanssaan. Jotain samantapaista itsellänikin oli taustalla, plus koulukiusaamista. Silloin todella lopulta vain tuijotin hiljaa tyhjyyteen vaikka joku olisi minulle puhunutkin, koska en enää jaksanut välittää mistään. Muiden mielestä olin varmaan hullu, koska en esim. yrittänyt itse hakeutua muiden seuraan enkä laittanut tikkua ristiin omien asioideni hyväksi. Mutta teinit oireilevat masennusta eri tavoin: joku alkoholinkäytöllä, joku viiltelemällä, joku huutamalla, joku sitten vaan tuijottamalla seinää. Ei se mene niin että esim. se sekoileva viiltelijä on "oikeasti masentunut" ja seinää tuijottava vaan joku laiskimus jonka pitäisi ottaa niskasta kiinni ja hankkia elämä.

Siinä olen tietenkin samaa mieltä, että sinun vastuullasi tämän tytön auttaminen ei ollut. Ehkä hänen vanhempansa eivät osanneet/halunneet/viitsineet auttaa. Olisi hyvä jos myös tällaisten "luuseri hissukoiden" masennus tunnistettaisiin jonkinlaisena koulu-koti yhteistyönä, niin että nämäkin nuoret saisivat paremmin apua....Minun kohdalla oli jälkeenpäin katsottuna aivan selvää, etten ollut koulukuntoinen, mutta niin vaan kävin koulut ja sain paperit koska opettajat eivät ilmeisesti kehdanneet sanoa mitään vanhemmilleni tilanteestani. Vanhemmat taas tiesivät, että koulu tökkii, mutta eivät ilmeisesti tajunneet kokonaiskuvaa.

Minä taidan sitten olla sellainen hissukka. Mieluummin pohdin kuin pälätän. Ihmiset, jotka vain puhuvat ja puhuvat koko ajan, rasittavat ja harhauttavat keskittymistä. Ryhmätöissä ym. olen kyllä aktiivinen, koska olen useimmiten se, jolla on mitään käsitystä siitä, kuinka asiat tehdään tai edes tietoa aiheesta. Kaikista mieluiten työskentelisin kyllä yksin.