Onko kellään muulla ollut vastaava lapsuus?

Ei ole ollut täysin samanlaista lapsuutta, mutta huomaan itsessäni myös että nyt aikuisena haluan niitä asioita mitä minulla ei ollut ja haluan antaa ne myös lapsilleni.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ollut täysin samanlaista lapsuutta, mutta huomaan itsessäni myös että nyt aikuisena haluan niitä asioita mitä minulla ei ollut ja haluan antaa ne myös lapsilleni.

Oliko sulla jotain samanlaisia kokemuksia kuitenkin vai?

Mikähän siinä onkin, että meitä on useampi sukupolvi syntynyt sellaisia suomalaisia, joita ei koskaan kehuttu mistään? Minua ei edes saavutuksista, kun vanhemmilla oli semmoinen pökiö luulo, että kehumalla pilataan lapset ja tehdään niistä itserakkaita.-

Kuten ykkönen sanoo, me sitten kai ollaan vanhempina menty toiseen ääripäähän eli lapsia on kehuttu joskus jopa vähän liikaa. Rakkaudesta ja hyväksynnästä voisi toki puhua ja sen voisi ilmaista ilman, että ihan kaikki lapsen tekemä ja ominaisuus on "maailman parasta"....

Tuo jatkuva muuttaminen ON viheliäistä, harva aikuinen oikein edes ymmärtää sitä, millaiselle kiusaamiselle ja yksinäisyydelle se lapsen altistaa. Näennäisesti lapset kun ystävystyvät helposti - mutta ei se välttämättä OLE niin, ainakaan enää koulussa. 

Mitä ap tarkoitat, ettet voinut puhua vanhemmille mitään? Jos olisit sanonut, että "minua kiusattiin tänään koulussa", niin mitä he olisivat tehneet? Käskeneet pitää suun kiinni? 

Tavallaan se, ettei nähdä lapsen ongelmia on aika inhimillistä. Lapsi ei ensinnäkään ehkä kerro asioistaan kovin avoimesti, ainakaan jos hänen kokemuksensa siihen asti on ollut aina se, etteivät vanhemmat halua kuulla ongelmista. Toiseksikin vanhemmilla on usein luulo, että masennusta on vain ns. ongelmaperheissä, ei tavallisissa - ja he eivät osaa tunnistaa masennusta, koska heillä ei ole siitä omakohtaista kokemusta (ainakaan lapsen/nuoren masennuksesta). Kolmanneksikin moni harrastaa toiveajattelua, että "ei se meidän tytön tilanne nyt niin paha ole, varmaan ihan tavallista teiniangstia se vaan on..."

Tällä edellä sanotulla EN vähättele sinun kokemustasi, mutta kerron vaan, että aina se ei ole vanhempien ilkeyttä vaan tyhmyyttä.

Aika tavallinen lapsuus, jos olet syntynyt 70-luvulla tai sitä ennen.

Omat vanhempasi olivat oman aikakautensa lapsia ja kasvattivat sinut niillä eväillä mitä oli ja mitä koulu ja neuvola tarjosivat.

Lapsen asema perheessä ja yhteiskunnassa on muuttunut valtavasti 50-100-vuodessa, nyt puhaltavat aivan erilaiset lasten kasvatuskeinot, mutta onko nekään niin hyviä, mitä annetaan ymmärtää ja ehkä meidän jälkeläiset syyttävät aikanaan meitä, kun ovat aikuisia ja vanhempia. Sellainen kun on ihmismieli ja vastuu vanhemmuudesta on valtava.

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinä onkin, että meitä on useampi sukupolvi syntynyt sellaisia suomalaisia, joita ei koskaan kehuttu mistään? Minua ei edes saavutuksista, kun vanhemmilla oli semmoinen pökiö luulo, että kehumalla pilataan lapset ja tehdään niistä itserakkaita.-

Kuten ykkönen sanoo, me sitten kai ollaan vanhempina menty toiseen ääripäähän eli lapsia on kehuttu joskus jopa vähän liikaa. Rakkaudesta ja hyväksynnästä voisi toki puhua ja sen voisi ilmaista ilman, että ihan kaikki lapsen tekemä ja ominaisuus on "maailman parasta"....

Tuo jatkuva muuttaminen ON viheliäistä, harva aikuinen oikein edes ymmärtää sitä, millaiselle kiusaamiselle ja yksinäisyydelle se lapsen altistaa. Näennäisesti lapset kun ystävystyvät helposti - mutta ei se välttämättä OLE niin, ainakaan enää koulussa. 

Mitä ap tarkoitat, ettet voinut puhua vanhemmille mitään? Jos olisit sanonut, että "minua kiusattiin tänään koulussa", niin mitä he olisivat tehneet? Käskeneet pitää suun kiinni? 

Tavallaan se, ettei nähdä lapsen ongelmia on aika inhimillistä. Lapsi ei ensinnäkään ehkä kerro asioistaan kovin avoimesti, ainakaan jos hänen kokemuksensa siihen asti on ollut aina se, etteivät vanhemmat halua kuulla ongelmista. Toiseksikin vanhemmilla on usein luulo, että masennusta on vain ns. ongelmaperheissä, ei tavallisissa - ja he eivät osaa tunnistaa masennusta, koska heillä ei ole siitä omakohtaista kokemusta (ainakaan lapsen/nuoren masennuksesta). Kolmanneksikin moni harrastaa toiveajattelua, että "ei se meidän tytön tilanne nyt niin paha ole, varmaan ihan tavallista teiniangstia se vaan on..."

Tällä edellä sanotulla EN vähättele sinun kokemustasi, mutta kerron vaan, että aina se ei ole vanhempien ilkeyttä vaan tyhmyyttä.

Varmaan tarkoitan juuri sitä että ei saanut näyttää heikkouttaan, ei saanut tuoda ongelmia vanhemmille ja muutenkin piti aina pysyä poissa jaloista.  Myöhemmin kun jäin kiinni viiltelystä niin toinen vanhemmista haukkui minut tyhmäksi ja toinen vähätteli sellaista "muotijuttua".

Jos olisin sanonut kiusaamisesta niin siitä olisi varmaan puhuttu vähän ja ehkä ilmoitettu kouluun. Kyllä vanhempani rakastivat minua paljon ja tiesin sen mutta he toimivat päinvastoin.

Miltä nämä ongelmat kuulostaa muiden korvaan?

Kuulostaako oikeilta ongelmilta joista on sallittua traumatisoitua vai kuulostaako siltä että olen liian herkkä? Monesti haluaisin kertoa näistä jollekin mutta pelkään kuulostavani naurettavalta. Edes mieheni ei tiedä näistä

Ymmärrän ap sinua. Ja myös sitä että olet epävarma jopa siitä että saatko tuntea niin kuin tunnet. Itselläni on aika rankka lapsuus ja olen kasvanut siten, että olen tehnyt kaikkeni miellyttääkseni vanhempiani, etenkin äitiäni. Koko lapsuuteni, nuoruuteni ja oikeastaan vielä nytkin 25-vuotiaana joudun olemaan varpaillani kun olen äitini kanssa tekemisissä. Jos olen lapsena kiukutellut niin olen ollut huono ja vaikea lapsi äitini mielestä, mikään mitä tein ei ollut tarpeeksi, verrattiin muihin lapsiin jne. Olen tavallaan kasvanut aika sulkeutuneeksi, kun keskustelen ihmisten kanssa, sanon vain mitä luulen heidän haluavan kuulla. Myötäilen ja olen aina samaa mieltä, enkä oikeastaan jaksa/osaa olla sosiaalinen sillä se on todella uuvuttavaa koko ajan vetää roolia. Sairastuin itsekin masennukseen ja kerrottuani tästä vanhemmilleni, minulle oltiin vihaisia ja sanottiin etten tiedä "oikeista" ongelmista mitään.. itsetuhoisuutta ja jopa itsemurha-ajatuksia on minullakin ollut sillä koen etten koskaan ole tarpeeksi hyvä. Nyt käyn terapiassa ja opettelen tutustumaan itseeni ja että uskaltaisin olla se millainen olen ja hyväksyä itseni juuri sellaisena. Myös minä kyseenalaistan ja vähättelen omia tuntemuksiani sillä minut on kasvatettu siten etten ole mitään.

Vierailija kirjoitti:

Miltä nämä ongelmat kuulostaa muiden korvaan?

Kuulostaako oikeilta ongelmilta joista on sallittua traumatisoitua vai kuulostaako siltä että olen liian herkkä? Monesti haluaisin kertoa näistä jollekin mutta pelkään kuulostavani naurettavalta. Edes mieheni ei tiedä näistä

Minä ap siis kirjoitin tämän

Täällä on useita satoja viestejä pitkä ketju, jossa ihmiset kertovat samankaltaisesta lapsuudesta. Eli et ole yksin. Ketjun nimi oli jotakin 1970 luvulla syntyneiden äidit tai vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ap sinua. Ja myös sitä että olet epävarma jopa siitä että saatko tuntea niin kuin tunnet. Itselläni on aika rankka lapsuus ja olen kasvanut siten, että olen tehnyt kaikkeni miellyttääkseni vanhempiani, etenkin äitiäni. Koko lapsuuteni, nuoruuteni ja oikeastaan vielä nytkin 25-vuotiaana joudun olemaan varpaillani kun olen äitini kanssa tekemisissä. Jos olen lapsena kiukutellut niin olen ollut huono ja vaikea lapsi äitini mielestä, mikään mitä tein ei ollut tarpeeksi, verrattiin muihin lapsiin jne. Olen tavallaan kasvanut aika sulkeutuneeksi, kun keskustelen ihmisten kanssa, sanon vain mitä luulen heidän haluavan kuulla. Myötäilen ja olen aina samaa mieltä, enkä oikeastaan jaksa/osaa olla sosiaalinen sillä se on todella uuvuttavaa koko ajan vetää roolia. Sairastuin itsekin masennukseen ja kerrottuani tästä vanhemmilleni, minulle oltiin vihaisia ja sanottiin etten tiedä "oikeista" ongelmista mitään.. itsetuhoisuutta ja jopa itsemurha-ajatuksia on minullakin ollut sillä koen etten koskaan ole tarpeeksi hyvä. Nyt käyn terapiassa ja opettelen tutustumaan itseeni ja että uskaltaisin olla se millainen olen ja hyväksyä itseni juuri sellaisena. Myös minä kyseenalaistan ja vähättelen omia tuntemuksiani sillä minut on kasvatettu siten etten ole mitään.

Mä kävin kanssa terapiassa ehkä puolen vuoden ajan mutta tuntui jo silloin että terapeutti ei päässyt oikein jyvälle mikä mua vaivaa tai jotenkin ensin olisi pitänyt käydä läpi kaikki ongelmat ennen kuin niitä aletaan ratkoa, kun nyt se meni niin päin että otettiin yksi ongelma kerrallaan jota alettiin ratkoa.

Mä kaipaisin myös että joku olisi samaa mieltä siitä kuinka paljon pahaa vanhempani aiheuttivat mulle. Monesti tuntuu että mun elämä on lähes pilalla kun sosiaalisia taitoja ei juuri ole.

Ja munkin täytyisi jotenkin tutustua itseeni, koska mulla ei ole mitään käsitystä millainen olen. Yritän olla kaikkea mahdollista. Pitäis myös saada kavereita ja ystäviä että vois opetella niitä sosiaalisia taitoja. Se olisi varmaan paras lääke näihin ongelmiin.

Tsemppiä sullekin, toivottavasti saat terapiasta apua :)

Ap oli 80-luvulla syntynyt

Vierailija kirjoitti:

Miltä nämä ongelmat kuulostaa muiden korvaan?

Kuulostaako oikeilta ongelmilta joista on sallittua traumatisoitua vai kuulostaako siltä että olen liian herkkä? Monesti haluaisin kertoa näistä jollekin mutta pelkään kuulostavani naurettavalta. Edes mieheni ei tiedä näistä

Kuulostaa siltä, että olet kyllä herkkäkin, mutta että on silti syytäkin traumatisoitua.

Kuulostaa kyllä aika hurjalta, en ihmettele että on vaikuttanut voimakkaasti. Onneksesi kuitenkin kaiken takana sinulla kantavana tunteena tuo, että vanhempasi kuitenkin rakastivat sinua. Se varmaan auttaa kestämään. Ja totta kai meillä kaikilla on omat "rankat" lapsuutemme, ne omakohtaiset kokemukset jotka ovat muokanneet meitä, vaikka ne eivät muiden korviin kuulostaisikaan mitenkään vakavalta. Jokainen suhteutamme omat kokemuksemme vain omaan elämäämme, koska muiden elämää/lapsuutta emme ole voineet elää.

Kirjoituksesi sai minulle kyyneleet silmiin ja mielessäni kiittämään jo edesmennyttä äitiäni. Oma rankka lapsuuteni tarkoitti köyhyyttä, koulukiusaamista, monenlaista puutetta (tavaroita/kokemuksista/matkoista yms.), isättömyyttä, yksinäisyyttä kavereiden suhteen - mutta ikinä, ikinä minun ei ole tarvinnut epäillä äitini rakkautta tai hyväksyntää. Siinä mielessä lapsuuteni on kuitenkin ollut onnellinen, sen olen tajunnut nyt aikuisena. Ei se materia, matkat yms. merkitsisi mitään sen rinnalla, että olen saanut kasvaa turvallisessa ja rakastavassa kodissa.

Helpottavaa kuulla ettei nämä ole pelkästään omasta mielestä kauheita kokemuksia, kiitos .

Ap

Osaltaan samanlaisia kokemuksia. Koko lapsuuteni aikana ei ollut ketään tukena, mutta pääsin kyllä puhumaan tasan yhdelle ihmiselle, joka ei tosin muuta koskaan tehnyt, kun oli hiljaa ja näytti surullista naamaa. Varaventtiili nyt kuitenkin. Pari kaveria oli kokonaisuudessaan parin vuoden ajan siitä vähän alta kahdestakymmenestä. Oikeastaan kukaan ei käynyt meillä vieraisilla, koska vanhemmat olivat keskenään sotatilassa niin kauan kuin jaksan muistaa. En siis koskaan nähnyt esimerkkiä miten toimia sosiaalisessa tilanteessa.

Alta kouluikäisestä sain kuulla toistuvasti, että "Sitten jos me erotaan, niin sinä joudut kadulle eikä kukaan huolehdi sinusta." Joka oli tietysti omiaan herättämään luottamusta vanhempiin ja luomaan turvallisuudentunnetta. Monesti jälkikäteen mietin, että olisi ollut parempi, jos olisivat eronneet, kun vaihtoehtona oli toteutunut jatkuvan tappelun (huuto, rymistely, tavaroiden särkyminen ja ties mitä muuta) kuuntelu 2-7 yötä viikossa. Päivällä mökötystä ja puhumattomuutta, paitsi kun piti raivota lapsille, kun ei ollut stressi hallussa. 

Lisäksi sain kuulla aina, jos yritin tai halusin tehdä jotain, ihan mitä vain, tai jos uskalsin kertoa (pienempänä) toiveistani, että "Ei kannata", "Et sinä siihen pysty", "Ei se kuitenkaan tuu onnistumaan" ja muita vastaavia heittoja. Toinen vanhemmista myös vuosia solvasi, vähätteli ja suoritti kaikkea muutakin keksimäänsä henkistä väkivaltaa. Varmisti myös sen, ettei koskaan ollut kotona sinä päivänä, kun syntymäpäiväni oli. Kaikkia pikkujuttuja. Voitte arvata, että olin aika arka lapsi, kun henkinen väkivalta alkoi ehkä muutaman vuoden ikäisenä, mitä muistan. Ehkä aiemmin. 

Olen kokenut masennuksen, paniikkihäiriön ja pitkällisen unettomuuden, joka noista ainoana jatkuu edelleen. Olen pohtinut kuolemaa, mutta laskelmoin, että se ei kannata liian aikaisin. 

Aloin harjoittelemaan ns. oikeaa sosiaalista kanssakäymistä vasta silloin, kun pääsin muuttamaan pois kotoa, joka aiheutti oudoksuntaa muissa samanikäisissä, mutta jostain on pakko alkaa. Aloin myös tehdä useita sellaisia asioita, joita halusin, mutta joita en olosuhteiden johdosta voinut tehdä vanhempieni kotona. 

Osittain varmaan minut pelasti oma luonteeni, johon kuuluu muun muassa itsepäisyys ja asioiden pohjamutia myöten läpikäyminen. Hyväksyin tapahtuneet todellisiksi tapahtumiksi heti, kun pääsin omilleni, eli en lähtenyt kieltämään tapahtunutta tai piiloutumaan asioilta. Tulin siihen tulokseen, että kaikki paha on pakko käydä läpi oman pään sisällä ja pyrkiä siivoamaan ne mahdollisimman tehokkaasti pois ja luoda tilalle jotain parempaa. Luoda itsensä uudelleen nollasta. Lisäksi itsepäisyyteni johdosta teen asioita kaikesta huolimatta ja tartun aktiivisesti elämään ja uusiin juttuihin, vaikka nolaisikin itsensä. Olen edelleen joidenkin mielestä outo sosiaalisissa tilanteissa, mutta se ei itseäni häiritse. Keskimäärin olen toipunut hyvin ja päässyt elämässä eteenpäin, enkä tietääkseni ylikompensoi mitään, vaan yritän elää hyvää ja tasapainoista elämää kaikin puolin. Vanhempiani kohtelen kohteliaasti ja neutraalisti, kun ovat joskus yhteyksissä. Olen jo päässyt menneen yli, vaikken unohda sitä, ja näen kaunan kantamisen olevan turhaa voimavarojeni tuhlausta. Tässä tällainen lyhyt versio sekä kommentti.

Huono lapsuus mullakin. Itse olin se seinätapetti kotona. Jatkuvaa riitaa ja väkivaltaa - äidin puolelta henkistä väkivaltaa.

Olen traumatisoitunut - pelkään hylkäämistä, vaikka tiedostan asian mutta sisäisesti olen niin rikki, että pahaolo vyöryy.

Pidän myös itseäni todella muita huonompana ja arvottomana vaikka järjellä ymmärrän, ettei se ole totta.

Välillä menee todella hyvin, mutta välillä todella huonosti.

Jopa äitini ja isäni näkeminen aiheuttaa levottomuutta - en pidä yhteyttä vanhempiini.

Kuulostaa tutulta. Eniten kaivelee se, että oma äiti on selvästi ilmaissut olevansa pettynyt omaan lapsuuteensa, mutta kuitenkin kohdellut samalla tavalla omaa lastaan. Ikään kuin olisi minulle kateellinen ja pitänyt huolen, etten saa asioita, joita hänkään ei saanut. Mä olen todella nuoresta asti joutunut toimimaan jonkinlaisena terapeuttina ja kuuntelijana äidilleni, ja hän on vuodattanut mulle kaikenlaista. Ehkä katkerin olen siitä, että kun muutimme, ja uudessa paikassa jouduin koulukiusatuksi, en saanut juurikaan pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin, vaikka välimatka olisi ollut lyhyt. 40 min bussilla... Yllättäen äiti on aina valitellut mulle omaa yksinäisyyttään ja esimerkiksi sitä, että ystävät edellisiltä asuinpaikkakunnilta ovat pikkuhiljaa lopettaneet yhteydenpidon.

Koen lapsuuteni olleen ristiriitainen, toisaalta minun on pitänyt olla helppo ja näkymätön, ja olen kuullut kerta toisensa eri yhteyksissä äidiltä, ettei hänen kuulu mulle mitään antaa (olipa kyse sitten materiasta, ajasta, avusta tai huomiosta), mutta toisaalta rakkauttakin on osoitettu.

En ymmärrä, kun sanotaan, että vanhemmat huolehtivat lapsistaan niillä eväillä mitä ovat itse lapsena saaneet. Vaikka musta tuntuu, että äiti on katkeruuttaan ollut sellainen kuin on, en ikinä kohtelisi omia lapsiani samalla tavalla. Haluan, että mun lapset saavat asioita, joita itse olen kaivannut mutten ole saanut.

No, siis kyllähän tuo minun mielestäni omaan lapsuuteeni verrattuna kuulostaa unelmalta, mutta taas verrattuna sellaisiin jotka voi sanoa kokeneensa hyvän lapsuuden, niin varmaan kuulostaa tosi kauhealta. Ja eipä sillä ole niin väliäkään. Jos nuo vaivaa sinua niin sitten ne vaivaa, ei sinun tarvitse kysyä lupaa siihen. Noista puhuminen on sitäpaitsi helpompaa kun ei ole tapahtunut mitään niin kamalaa että ihmisillä olisi vaikeuksia ottaa vastaan tai ymmärtää mistä puhut. Mistä olen myös kateellinen mutta jälleen sehän ei ole sinun ongelmasi jos jollain on ollut vielä paskemmat vanhemmat.

Mä yritän myös olla omille lapsilleni turvana ja antaa niille mitä ne tarvitsee. Vahdin tarkkaan että heitä ei kiusata ja jos heitä harmittaa, lohdutan. Välillä kuitenkin huomaan tiuskivani heille jos itkevät tai valittavat mielestäni turhasta... Pelkään että toimimalla niin, he eivät uskalla tulla luokseni kertomaan kaikkia murheita. Yritän päästä tavasta eroon mutta se on tosi vaikeaa kun itse on tottunut siihen ettei saa vaivata muita.

-Ap

Mulla samantapainen lapsuus, mutta ei siksi etteikö vanhemmitla olisi saanut tukea, minä vaan en halunnut sitä. Veljeni joka oli erilainen luonne, sitä haki ja sai. Ja minä, jo pikkulapsesta itsenäisenä pikku erakkona, halveksin häntä sen heikkouden takia. Itse en edes omille vanhemmille koskaan halunnut näyttää mitään heikkoutta, en sitä jos olin kipeä, jos minua kiusattiin, jos en osannut. Minä taistelin yksin omat ongelmani läpi, sillä mieluummin kestin vaikka kipua kuin sen nöyryytyksen että joudun pyytämään toisten apua. 

Mutta ei minulle tästä ole tullut mitään ongelmia, varmaan siitä syystä, että valitsin tämän tavan elää itse, eikä niin että olisin kaivannut lämpöä ja tukea ja en saanut sitä. Edelleen nelikymppisenä olen samanlainen erakkoluonne ja hyvin itseriittoinen, mutta eipä tuossa mitään pahaa ole. Onnellinen elämä mulla on ollut tällaisenani, kunhan kouluiästä pakkososiaalisuuksineen pääsi eroon.