Onko kellään muulla ollut vastaava lapsuus?

Surullista lukea, että vieläkin on perheitä, joissa ihmissuhteet ovat huonolla tolalla, vaikkei olisi edes väärinkäyttöä tms. Minä ole paljon vanhempi kuin ap, mutta tunnistan kertomuksesta monia kohtia. Minun lapsuuteni oli ulkoisesti ja materiaalisesti katsottuna ihan hyvä, mutta sitten on se toinen puoli, tarkoitan henkistä. En tuntenut koskaan olevani läheinen esim. äidilleni, vaan pelkkä vaatimusten ja vahtimisen kohde. Koin olevani aina jotenkin ulkopuolinen perheessämme. Aina piti olla vahva, heikkous oli häpeällistä ja kiellettyä. Tunteita ei voinut eikä saanut ilmaista. Äiti ei osannut kohdata tunneilmaisuja muuta kuin yhdellä tavalla, vihalla. Jollain tasolla ymmärrän vanhempien käytöstä. He olivat nuoria sodan aikaan ja se kyllä kovetti monet.

Ei kannattas vähätellä tai vertailla omia kokemuksiaan. Ei se millanen lapsuus on ollut, vaan miten sen on kokenut. Mulla ei ole ollu vanhemmat tukena. Isästä ei ole mitään muistikuvaa ja äiti oli aivan alkoholistin isäpuolen tossun alla. Eikä lapsuudesta ole muutenkaan hirveesti muistikuvia, mitä nyt olen terapian kautta saanut jotain muistoja esille.

Annatko sä itse itsellesi nykyään luvan olla heikko? Saatko näyttää heikkoutesi?

Voisitko kertoa niistä arvosta, kun joku kyselee? Sä olet läpikäynyt paljon ja sä olet nyt tässä.

Sä Et ole voinut vaikuttaa siihen miten sun vanhemmat sua kohtaan käyttäytyy. Sä voit vaikuttaa nyt miten sä itse itseäsi rankaiset tai paapot ja kiittää ja saat ola heikko ja ymmärrät.

Monella on vaikka mitä...jotkut puhuu ja jotkut ei. Jos on sellainen ole, että ehkä voisi puhua. Niin etsi paikka missä voit puhua. Se auttaa sua.

Sä olet selviäjä.

Miten sun sisaruksille kävi?

Komppaan sitä että kyllä monenlaista sekasotkussa on perheissä ja oli silloin ja anon aina ollut.

Äehkä se, että se lapsi tajuaa, että tässä on jotain mätää...se auttaa. Siinä, että se työstää ne jotenkin läpi ja alkaa elää omaa elämää. Jos lapsi ei koskaan kyseenalaista...niin ehkä se on onnellinen tai sitten se ei kestä ollenkaan. Oireet tulee...lapsena...nuorena..aikuisen...millin vaan.

Vertaistuki tai ammattiapu. Suosittelen.

Vaikka al anon. Sielläonkn mörköä ei tarvi olla olut alkoholi. Se voi olla ollut jokin muukin.

Naisten kartanon kautta kokeile myös.

Te muut joilla on ollut vastaavia ongelmia, oletteko kertoneet niistä kenellekään tutuille? Jos, niin miten ovat reagoineet?

Mä kyllä itse tiedän että nämä ongelmat ovat todellisia. Eläminen käytännössä muista eristettynä on todella traumatisoivaa. Mutta jos kerron näistä muille, niin en kestä jos asiaa vähätellään.

-Ap

jaaha kirjoitti:

Oon 29 v., tuttujeni silmissä kunnon ihminen, työelämässä menestynyt ja hyvä äiti kahdelle lapselleni. Olen ollut pitkään naimisissa saman miehen kanssa jne.

Kukaan ei tiedä että koko lapsuuteni aikana mulla ei ollut ketään tukena ja en voinut kertoa murheistani edes vanhemmilleni, ystäviä ei ollut koska muutimme koko ajan, samasta syystä mua syrjittiin koko peruskoulun ajan, yläasteella sain ystävän joka petti luottamukseni moneen kertaan, mm. pahoinpiteli ja varasti multa.

Asuimme välillä paikoissa joissa sai pelätä turvallisuudensa puolesta. Koulumatkoilla piti olla varuillaan ettei joutunut ns. jengien lähelle.

Olen ollut käytännössä yksin aina ongelmieni kanssa ja koska olin lapsuuteni yksin, en osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa muuta kuin oman miehen ja lasten kanssa. Toki yritän. Lapsena ei ollut mitään suhteita sukulaisiinkaan.

Lapsena sain kehuja vain onnistumisista. Vanhempani eivät antaneet minulle mitään ylimääräistä, halusivat kai karaista niin että pärjään elämässä. Koska en saanut lapsena mitään, haluan ja yritän saada nyt aikuisena kaiken. Kaiken tavaran, kaikki kokemukset, kaiken osaamisen. Ja tarvitsen kehuja, kaikki mitä teen tähtää siihen.

Vaikka tiedän että vanhempani rakastivat minua, he tekivät paljon tuhoa. Meillä ei paljon halailtu, lasten piti olla näkymättömiä, ei saanut itkeä eikä puhua asioista. Tai jos olisi saanut niin tämän käsityksen sain enkä uskaltanut. Ainakin isäni halveksui heikkoutta. Viimeisen kerran kun muistan itkeneeni että äiti tulisi lohduttamaan, on n. 5-vuotiaana. Lapsiin ei käytetty rahaa vaikka sitä olisi ollut. Vaatteita saatiin kerran vuodessa, leluja jouluna ja syntymäpäivinä.

Ajauduin kaiken takia masennukseen nuorena ja halusin tappaa itseni. Parannuin onneksi siitä.

Vanhempani tiesivät masennuksesta ja itsetuhoisuudesta mutta eivät tehneet asialle mitään.

Itsetuhoinen olen vieläkin monilla eri tavoilla.

Mulla on syömishäiriö ja paniikkihäiriö. Viiltelen edelleen jos tulee oikein paha hetki, mutta vain paikkoihin jotka ei näy.

Onko muilla ollut tällaista lapsuutta / nuoruutta ja miten on vaikuttanut? Kuulostaako tämä edes pahalta?

Jotkut ovat kyselleet arvistani mutta en ole uskaltanut kertoa kun tuntuu että näiden asioiden ei kuitenkaan kuuluisi olla niin suuria ongelmia.

Hei ap!

Olen muutaman vuoden sinua vanhempi, mutta hyvin samanlaiselta kuulostaa kuin oma elamani. Muuttoa muuttamisen peraan puolelta toiselle, tunnekylmat vanhemmat (ainakin minua kohtaan) ja meilla oli viela todella paljon riitelya kotona, mika pistettiin minun syykseni. Se, miten vanhempien jatkuva riitely voisi olla pienen lapsen syy, ei ole auennut minulle vielakaan!

Teinina sairastuin masennukseen ja aitini "uhkaili" minua psykologin luo menemisella, koska oireilin paljon kotona ja riitelin silloin vanhempieni kanssa koko ajan. Pyysin ja anelin, etta uhkauksensa toteuttaisi, etta saisin apua.. No, en saanut. Vasta kotoa pois muutettuani hain itse apua ja paasin terapiaan. Viela nyt monia vuosia myohemminkin kamppailen masennuksen, ahdistuksen ja syomishairio-oireita vastaan, mutta noin yleisesti ottaen olet parjannyt elamassa ihan ok.

Olen tyostanyt asioita monia vuosia ja olen tullut siihen tulokseen, etta ainakin aidillani oli ja on narsistisia piirteita. Kaikki pyorii hanen napansa ymparilla, tunnekylmyytta ja hyljeksintaa on tapahtunut aina (paitsi etta han tietysti kieltaa taman), kaikki pahat asiat ovat minun syytani ym. ym. Uskon, etta vanhempani rakastivat minua sen verran kuin pystyivat. Ikava kylla heille oli moni asia paljon tarkeampi kuin heidan lapsensa. Kirjoituksestasi paistoi lapi oma epailysi omien tunteidesi tarkeydesta. Tama on todella yleista ihmisissa, joiden vanhemmat eivat pystyneet/osanneet/halunneet validoida lapsensa tunnetiloja ja kokemuksia.

Aikuisena on auttanut se, etta olen harvoin tekemisissa vanhempieni kanssa. Aina ennen vierailua alan kokea painajaisia, ahdistun ym. Voin siis paljon paremmin, kun emme ole tekemissa.

Tsemppia ap, meita on muitakin!

Oho, sori. Vahingossa lainasin aloituksen!

25

Vierailija kirjoitti:

Annatko sä itse itsellesi nykyään luvan olla heikko? Saatko näyttää heikkoutesi?

Voisitko kertoa niistä arvosta, kun joku kyselee? Sä olet läpikäynyt paljon ja sä olet nyt tässä.

Sä Et ole voinut vaikuttaa siihen miten sun vanhemmat sua kohtaan käyttäytyy. Sä voit vaikuttaa nyt miten sä itse itseäsi rankaiset tai paapot ja kiittää ja saat ola heikko ja ymmärrät.

Monella on vaikka mitä...jotkut puhuu ja jotkut ei. Jos on sellainen ole, että ehkä voisi puhua. Niin etsi paikka missä voit puhua. Se auttaa sua.

Sä olet selviäjä.

Miten sun sisaruksille kävi?

Komppaan sitä että kyllä monenlaista sekasotkussa on perheissä ja oli silloin ja anon aina ollut.

Äehkä se, että se lapsi tajuaa, että tässä on jotain mätää...se auttaa. Siinä, että se työstää ne jotenkin läpi ja alkaa elää omaa elämää. Jos lapsi ei koskaan kyseenalaista...niin ehkä se on onnellinen tai sitten se ei kestä ollenkaan. Oireet tulee...lapsena...nuorena..aikuisen...millin vaan.

Vertaistuki tai ammattiapu. Suosittelen.

Vaikka al anon. Sielläonkn mörköä ei tarvi olla olut alkoholi. Se voi olla ollut jokin muukin.

Naisten kartanon kautta kokeile myös.

Mä en osaa vastata annanko itselleni luvan olla heikko. Kyllä mä olen koittanut hakea apua sieltä terapiasta ja kova tarve olisi puhua jollekin tutullekin asioista. Ja en sinänsä kärsi tuosta mitä olen lapsena kokenut, mutta sen seurauksista kyllä, eli siitä että ei ole sosiaalisia taitoja ja siitä miten toimin. En tiedä olisiko kokemuksista puhumisesta edes mitään apua näihin nykyisiin ongelmiin. Tuntuu että olen loppuelämäni pilalla ainakin sosiaalisten taitojen osalta.

En ole paljon tekemisissä sisarukseni kanssa, sen tiedän että hänkin on käynyt terapiassa mutta en muuta.

-Ap

Kaikkein "hauskinta" tässä on se, että ne 2 kertaa kun melkein tein itsarin, jätin tekemättä vain siksi koska lapsesta asti mua on kasvatettu niin että mun täytyy ajatella muun perheen parasta eikä itseäni

-Ap

Minulla on ollut vähän saman tyyppistä. Olen ollut vaan sellaisena huonekaluna, joka ei kiinnosta vanhempia ollenkaan. MInulle puhuttiin vain silloin, kun tein jotain väärin tai äiti antoi kotitöitä. Isä taas suuttui kaikista ihme pikkujutuista, eikä hänelle voinut sanoa oikein mitään, koska suuttuminen pelotti.

Vanhemmat eivät sanoneet koskaan rakastavansa, eivät koskaan anteeksi tai kiitos, ei koskaan mitään rohkaisua tai ohjausta mihinkään suuntaan. Katsottiin vaan, että ruokaa oli sopivasti ja lääkäriin vietiin, joskin vähän viiveellä aina. Jollain tavalla on kyllä jäänyt olo, että tunteita ei saanut ilmaista.

80-luvulla tämä, kun joku 70-luvusta puhui... Jossain nettiuutisessa olikin joku aika sitten juttu, jossa käsiteltiin 80-luvulla syntyneiden miesten syrjäytymistä. En tosin muista, että liittyikö se työelämän rakenteisiin vai kasvatusmetodeihin.

En minä kyllä vanhempiani kuitenkaan syytä mistään, minusta tämä on vain tällaista elämän kaaosta. Joillekin käy näin, toisille toisin. Totta kai myös omilla vanhemmillani on ollut vaikea lapsuus, kun he näin minua kohtaan käyttäytyivät. Ainakin isän isän tiedän kuolleen alkoholismiin. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut vähän saman tyyppistä. Olen ollut vaan sellaisena huonekaluna, joka ei kiinnosta vanhempia ollenkaan. MInulle puhuttiin vain silloin, kun tein jotain väärin tai äiti antoi kotitöitä. Isä taas suuttui kaikista ihme pikkujutuista, eikä hänelle voinut sanoa oikein mitään, koska suuttuminen pelotti.

Vanhemmat eivät sanoneet koskaan rakastavansa, eivät koskaan anteeksi tai kiitos, ei koskaan mitään rohkaisua tai ohjausta mihinkään suuntaan. Katsottiin vaan, että ruokaa oli sopivasti ja lääkäriin vietiin, joskin vähän viiveellä aina. Jollain tavalla on kyllä jäänyt olo, että tunteita ei saanut ilmaista.

80-luvulla tämä, kun joku 70-luvusta puhui... Jossain nettiuutisessa olikin joku aika sitten juttu, jossa käsiteltiin 80-luvulla syntyneiden miesten syrjäytymistä. En tosin muista, että liittyikö se työelämän rakenteisiin vai kasvatusmetodeihin.

En minä kyllä vanhempiani kuitenkaan syytä mistään, minusta tämä on vain tällaista elämän kaaosta. Joillekin käy näin, toisille toisin. Totta kai myös omilla vanhemmillani on ollut vaikea lapsuus, kun he näin minua kohtaan käyttäytyivät. Ainakin isän isän tiedän kuolleen alkoholismiin. 

"

Olen ollut vaan sellaisena huonekaluna, joka ei kiinnosta vanhempia ollenkaan. MInulle puhuttiin vain silloin, kun tein jotain väärin tai äiti antoi kotitöitä. Isä taas suuttui kaikista ihme pikkujutuista, eikä hänelle voinut sanoa oikein mitään, koska suuttuminen pelotti.

Vanhemmat eivät sanoneet koskaan rakastavansa, eivät koskaan anteeksi tai kiitos, ei koskaan mitään rohkaisua tai ohjausta mihinkään suuntaan. Katsottiin vaan, että ruokaa oli sopivasti ja lääkäriin vietiin, joskin vähän viiveellä aina. Jollain tavalla on kyllä jäänyt olo, että tunteita ei saanut ilmaista.

"

Nämä voisivat olla mun kirjoittamia muuten paitsi äiti sanoi kyllä joka ilta nukkumaan laittaessaan että rakastaa.

Isäni oli juuri samanlainen että suuttui ihme asioista, ikinä ei voinut arvata mistä saattaa suuttua ja sitä sai koko ajan pelätä. En puhunut isälle koskaan koska pelkäsin suuttumista.

Ja tämän olisi ehkä voinut kestää jos olisi saanut turvaa jostain muusta ihmisestä mutta minulta riistettiin mahdollisuus ystävystyä keneenkään kun muutimme niin usein, ja minua syrjittiin kaikissa kouluissa koska olin aina uusi oppilas.

-Ap

Tutulta kuulostaa. Perhe-elämäämme varjosti isäni alkoholismi. Hän oli myös kovin äkkipikainen: sain remmistä aina kun  villiinnyin tai tein jotakin mistä isäni ei pitänyt. (hän löi myös äitiäni, ja oli ryyppyputkiensa aikana narsistinen k**sipää, joka syyllisti aina äitiäni milloin mistäkin asiasta ja kehui itseään jatkuvasti.) Selvinä aikoinaan oli todella kiltti ja kelpo isä, eli hänestä on jäänyt kovin ristiriitaiset fiilikset.

Äitini taas teki raskasta 3-vuorotyötä ja kotona oli usein väsynyt ja pahalla päällä. Onneksi minulla oli pikkusisko, jonka kanssa uppouduimme omiin maailmoihin ja mielikuvitusleikkeihin tuntikausiksi. Huomiota en pahemmin saanut, paitsi silloin kun tein jotain pahaa. Siksi usein purkasin pahaa oloa pikkusiskooni, koska häntä kiusaamalla sain aina huomiota vanhemmiltani.

Koulussa olin syrjitty ja kiusattu, ja usein mieluummin vetäydyin porukasta kuin altistuin muiden nälvimiselle, koska en halunnut miellyttää tai mielistellä ketään. Olin herkkä lapsi ja muiden tyttöjen draamat ja keskinäiset oudot arvojärjestykset ym. olivat minulle vieraita kuvioita. 

Nykyäänkin olen epäluuloinen ihmisiä kohtaan. Vierastan kaikkea "klikkiytymistä" työpaikoilla/koulussa ym. ja olen mieluummin omissa oloissani kuin esitän sosiaalista. Olen kyllä sosiaalisesti taitava ja osaan esittää reipasta ja pirteää jos vain haluan.

Meillä ei saanut kotona näyttää negatiivisia tunteita, minkä takia kärsin nykyäänkin ongelmista kärsivällisyyden ja vihan hallinnan kanssa. Saatan ärsyyntyä paljon hyvin pienestä esim. kaupassa jos joku vaikka ei laita "seuraava asiakas"-kapulaa kassahihnalle. 

Olen myös jatkuvasti puolustuskannalla ja tunne, että muut ihmiset ovat vihollisiani. 

Vierailija kirjoitti:

Miltä nämä ongelmat kuulostaa muiden korvaan?

Kuulostaako oikeilta ongelmilta joista on sallittua traumatisoitua vai kuulostaako siltä että olen liian herkkä? Monesti haluaisin kertoa näistä jollekin mutta pelkään kuulostavani naurettavalta. Edes mieheni ei tiedä näistä

Kuulostaa aika tutulta.

Kyllähän jollakin muulla maailmassa on aina asiat huonommin kuin itsellä ja jollakin on aina joku pahempi trauma taustalla, mutta sun kipusi on silti ihan todellista. On sallittua traumatisoitua. Oletko kuullut sellaisesta kuin 'childhood emotional neglect'? En tiedä onko sille suomenkielistä termiä, mutta se on siis yksi henkisen väkivallan muoto ja tuo sun kuvailemasi kuulostaa siltä. Vanhemmat eivät tee sitä tahallaan ilkeyttään eikä sitä välttämättä itsekään oikein tajua kuin vasta aikuisemmalla iällä, mutta se voi todellakin jättää arvet. Ja olen itsekin huomannut, että se on vaikuttanut just sosiaalisiin taitoihin/suhteisiin aika paljon.

Ehkä tällä sivulla voisi olla jotain hyödyllistä tietoa: http://www.skeematerapia.fi/skeemat.htm ja muutenkin ne sellaiset tunne lukkosi jutut voisivat auttaa ainakin alkuun? En ole varma, aloitin vasta pari kk sitten kunnollisen terapian (en tämän takia, mutta tämäkin on tullut esille jo monesti) ja olen itsekin koittanut etsiä jotain vastauksia.