Sukunimiasiaa (lasten sukunimien muuttaminen)

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ideasi, mutta mielestäni sinun ei pitäisi muuttaa poikiesi sukunimeä. Heidän biologinen isänsä on osa heidän identiteettiään, vaikka olisikin huono isä, mutta tämä fakta ei kieltämällä katoa vaan sen kieltäminen voi olla vahingollista heidän identiteetilleen. On mielestäni tärkeää, että pojat saavat surra poissaolevaa isää ja että tämä surutyö onnistuisi, on tunnustettava, että heillä on isä, joka ei ole hoitanut isän rooliaan normaalisti.

Toiseksi, minulla on ollut eri sukunimi kuin äidilläni suurimman osan elämästäni, eikä se ole vaikuttanut minuun mitenkään (en kyllä kokenut olevani osa äidin uusperhettä, mutta tämä ei liittynyt nimeen vaan kohteluun, jota sain siellä).

Mä ymmärsin, että näillä pojilla olis tällä hetkellä äitinsä tyttönimi sukunimenä, ei isän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko miettineet että mies adoptoisi pojat, jolloin hän olisi virallisesti heidän isänsä, ja sitten sukunimen vaihtaminenkin olisi helppoa.

Joskus sitä mietittiin mutta asia sitten jäi.

Pojat pitää kuitenkin yhteyttä muihin sukulaisiin miehen puolelta eli en usko että adoptio on järkevää. Tuo sukunimiasiakin mietityttää mitä isovanhemmat ajattelisi vaikkei sillä sinällään olekaan vaikutusta päätökseen.

Simppeli asia muttei kuitenkaan :/

Onko sinulla siis sukunimenä ex-miehesi sukunimi vai alkuperäinen nimesi? Ja lapsilla siis sinun sukunimesi, vaiko se ex-miehen nimi?

Jos sinulla ja lapsilla on omasi, tuskin se sukulaisiin niin vaikuttaa vaikka lasten nimi vaihtuisikin - niinhän sinunkin vaihtuu, ihan luonnollista että haluaa lapsilleen saman sukunimen kuin itsellään, etenkin tuollaisessa tilanteessa kun biologinen isä on vain termi.

Ja vaikka olisikin ex-miehesi nimi, ei sen pitäisi sukulaisiin niin vaikuttaa - eikös se yhteydenpito ja tuttavallisuus ja ns. oikea verisukuisuus ole kuitenkin nimeä tärkeämpi? Verisukuisuudella en siis vähättele uutta miestäsi, vaan tarkoitan että yhähän poikasi ovat myös toisen puolen sukunsa sukulaisia vaikka nimi muuttuisikin.

Lapsilla on minun tyttönimeni. Ei oltu koskaan naimisissa exän kanssa.

Nyt jos oikein vatvotaan niin esikoisella oli muutaman vuoden exän sukunimi mutta vaihdoin sen eron myötä omalle sukunimelle heti kun sain yksinhuoltajuuden. Se oli biologisen isän isovanhemmille ensin kova paikka kun jostain syystä luulivat että suljen pojat pois heidän elämästä ja katkaisen kaikki välit miehen puolen sukuun.

Näin en koskaan aikonutkaan tehdä, päinvastoin.

Sekään ei ole minusta kiinni ettei pojat tapaa bioisää. Isää ei vaan kiinnosta, hän ajattelee vain itseään. Ja kun ei minusta enää hyötynyt eikä saanut otetta niin lapsetkin jäi. Mikä siis on pelkästään hyvä asia.

Sukunimestä vielä.. Haluan että pojilla on minun kanssa sama sukunimi.

Mietin vaan sitä että pojat jatkaa tavallaan sukunimensä kautta nykyisen miehen sukua eikä minun sukua.

Taidan olla vähän vanhanaikainen nyt :/ :D

Ap

Onko sitten aivan mahdoton ajatus, että miehesi ja lapsesi (sekä pojat että tytär) ja tietysti sinä itse käyttäisitte sinun omaa sukunimeäsi? Eihän yhteisen sukunimen ole pakko olla miehen.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin 70-luvulla tuo oli mahdollista. Mun vanhemmat eros, äiti meni uusiin naimisiin ja myös mulle tuli uuden isän sukunimi. Ja uusi isäni ei siis adoptoinut minua.

Ei kai tuossa voi olla mitään syytä, miksi ei voisi vaihtaa lasten sukunimeä. 

Ja 80-luvulla onnistui myös.

Mun miehellä on lapsipuoli edellisestä liitosta, ja lapsi itse halusi mieheni nimen. Halusi olla saman niminen muun perheen kanssa. vaikka liitto kariutui, niin miehelle lapsi on kuin oma, ja Lapselle mieheni on ainoa isä. Biologista isäänsä lapsi on nähnyt kaksi kertaa muistinsa aikaan, eikä kiinnosta. Kyllä se isyys on enemmän hoitamista ja rakkautta kuin biologia.

Olen itse vaihtanut esikoisen nimen uuden puolisoni nimelle naimisiinmenon yhteydessä. Lapsi myös kutsui isäpuolta isäksi sen jälkeen kun meille syntyi yhteinen lapsi, eikä tavannut biologista isäänsä vuosiin, olin yh ja lapsi minun sukunimelläni. Elimme myös ns. ydinperhe-elämää pitkään.

Olen kuitenkin katunut nimenvaihtoa jälkeenpäin, koska avioliitto päättyi kuitenkin lopulta eroon ja lapsi myöhemmin myös alkoi tavata bio-isäänsä. Elämä heittelee tahtomatta ja suunnittelemattakin. Nyt esikoisella on ex-mieheni sukunimi, eikä mitään yhteyttä häneen (ei adoptoinut). Ex-mies ei ole halunnut pitää yhteyttä lapseen eron jälkeen. Jälkiviisaana olisin odottanut että lapsi itse vaihtaa nimensä, kun sen voi tehdä, eikä pelkästään minun päätökselläni. Toki kysyin asiaa lapselta itseltään, mutta ei ollut oikeasti vielä kyllin vanha ymmärtämään sen merkitystä, vaikka toivoikin nimenvaihtoa.

Ymmärrän kyllä tuon toiveen saada koko perhe samalle nimelle, mutta mielestäni nimenvaihto on aikuisen tehtävä, ei lapsen. Aikuinen on kyllin kypsä päättämään tuollaisista asioista. Nimellä on merkitystä lapsen identiteetille myöhemmin, mutta perheestä yhteinen sukunimi ei tee sen enempää yhtenäistä, varsinkin jos totuus kuitenkin on, että perheessä on kolmea eri sukuhaaraa.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ideasi, mutta mielestäni sinun ei pitäisi muuttaa poikiesi sukunimeä. Heidän biologinen isänsä on osa heidän identiteettiään, vaikka olisikin huono isä, mutta tämä fakta ei kieltämällä katoa vaan sen kieltäminen voi olla vahingollista heidän identiteetilleen. On mielestäni tärkeää, että pojat saavat surra poissaolevaa isää ja että tämä surutyö onnistuisi, on tunnustettava, että heillä on isä, joka ei ole hoitanut isän rooliaan normaalisti.

Toiseksi, minulla on ollut eri sukunimi kuin äidilläni suurimman osan elämästäni, eikä se ole vaikuttanut minuun mitenkään (en kyllä kokenut olevani osa äidin uusperhettä, mutta tämä ei liittynyt nimeen vaan kohteluun, jota sain siellä).

Tätä pointtia en ihan allekirjoita.

Pojilla ei siis ole exän sukunimeä vaan minun.

Erosimme kun esikoinen oli hieman alle kolme vuotta ja odotin kuopusta.

Nyt pojat on jo 12 ja 9 vuotiaat eikä koko tuona 9 vuotena ole biologista isää tavannut kuin ihan muutaman kerran. Seitsemän vuotta sitten viimeksi näki ja tapaaminen kesti vartin.

Ei ne isäänsä sure, varsinkin kun nykyinen on ollut isänä jo yli 7 vuotta eli heillä on isä, vaikkei biologinen olekaan.

Biologisesta isästä on kyllä valokuvia albumissa eikä aihe ole tabu. Ei niitä huvita siitä miehestä puhua, ihan vieras ihminen se on.

Joskus olen jotain yrittänyt jutella mutta selvästikään aihe ei kiinnosta heitä. Nuorempi sai tietää vasta pari vuotta sitten ettei nykyiseni ole hänen biologinen isä.

Ei sellaista osaa kaivata tai surra jota ei ole koskaan ollut.

Poikien identiteetti perustuu ihan muihin asioihin kuin vankilassa suurimman osan elämästään viettäneeseen moniongelmaiseen mieheen.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä on lapsipuoli edellisestä liitosta, ja lapsi itse halusi mieheni nimen. Halusi olla saman niminen muun perheen kanssa. vaikka liitto kariutui, niin miehelle lapsi on kuin oma, ja Lapselle mieheni on ainoa isä. Biologista isäänsä lapsi on nähnyt kaksi kertaa muistinsa aikaan, eikä kiinnosta. Kyllä se isyys on enemmän hoitamista ja rakkautta kuin biologia.

Lisään että lapsi on jo 30 eikä ole tavannut eikä kiinnostunut biologisesta isästään. Pitää myös tietty aktiivisesti yhteyttä mieheni sukuun, joka pitää häntä kanssa sukulaisenaan, samoin kuin mieheni biolapsia.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse vaihtanut esikoisen nimen uuden puolisoni nimelle naimisiinmenon yhteydessä. Lapsi myös kutsui isäpuolta isäksi sen jälkeen kun meille syntyi yhteinen lapsi, eikä tavannut biologista isäänsä vuosiin, olin yh ja lapsi minun sukunimelläni. Elimme myös ns. ydinperhe-elämää pitkään.

Olen kuitenkin katunut nimenvaihtoa jälkeenpäin, koska avioliitto päättyi kuitenkin lopulta eroon ja lapsi myöhemmin myös alkoi tavata bio-isäänsä. Elämä heittelee tahtomatta ja suunnittelemattakin. Nyt esikoisella on ex-mieheni sukunimi, eikä mitään yhteyttä häneen (ei adoptoinut). Ex-mies ei ole halunnut pitää yhteyttä lapseen eron jälkeen. Jälkiviisaana olisin odottanut että lapsi itse vaihtaa nimensä, kun sen voi tehdä, eikä pelkästään minun päätökselläni. Toki kysyin asiaa lapselta itseltään, mutta ei ollut oikeasti vielä kyllin vanha ymmärtämään sen merkitystä, vaikka toivoikin nimenvaihtoa.

Ymmärrän kyllä tuon toiveen saada koko perhe samalle nimelle, mutta mielestäni nimenvaihto on aikuisen tehtävä, ei lapsen. Aikuinen on kyllin kypsä päättämään tuollaisista asioista. Nimellä on merkitystä lapsen identiteetille myöhemmin, mutta perheestä yhteinen sukunimi ei tee sen enempää yhtenäistä, varsinkin jos totuus kuitenkin on, että perheessä on kolmea eri sukuhaaraa.

Tämä on juuri se kommentti jota alitajuisesti hain!

Koskaan kun ei voi tietää mitä elämä eteen tuo. Tämän takia nimenvaihto mietityttääkin.

Kiitos kommentista :)

Ap

Mun mielestä oleellisinta asiassa on se, että kaikki osapuolet on muutoksen halukkaita. Eli miehesi ja lapset. Jos tämä kaikille ok, niin sitten vaan. Niin tekisin todennäköisesti itsekin vastaavassa tilanteessa.

Lain mukaan tälle ei ole mitään estettä.

Mun serkku (ei biologisessa mielessä) sai itse päättää äitinsä ja mun sedän mennessä naimisiin, että pitääkö äitinsä nimen vai ottaako isäpuolensa nimen. Hän oli silloin jo muistaakseni 11 tai 12 eli ei mikään ihan pikkulapsi. Isäpuoli oli ollut tullut kuvioihin serkun ollessa alle kouluikäinen. 

Mun toinen serkku taas oli äitinsä tyttönimellä, kunnes 12-vuotiaana halusi vaihtaa sukunimekseen isäpuolen sukunimen. Isäpuoli oli tullut kuvioihin serkun vauvaiässä, joten on serkkuni isä, vaikka biologinen isäkin on ollut jossain määrin kuvioissa.

Huvittavaa tässä on se että tuo nimenmuutos uuden puolison sukunimelle ei edes maksa yhtään mitään kun taas muut nimenmuutokset maksaa.

Avopuoliso tuolta sohvalta huutelee että hälle se oli ihan sama. Paitsi olihan se ihan jännää :)

Hän oli 6-vuotias kun äitinsä muutti hänet sukunimeltään isäpuolen sukunimelle. Bioisäänsä ei ole koskaan tavannut eikä haluakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän ideasi, mutta mielestäni sinun ei pitäisi muuttaa poikiesi sukunimeä. Heidän biologinen isänsä on osa heidän identiteettiään, vaikka olisikin huono isä, mutta tämä fakta ei kieltämällä katoa vaan sen kieltäminen voi olla vahingollista heidän identiteetilleen. On mielestäni tärkeää, että pojat saavat surra poissaolevaa isää ja että tämä surutyö onnistuisi, on tunnustettava, että heillä on isä, joka ei ole hoitanut isän rooliaan normaalisti.

Toiseksi, minulla on ollut eri sukunimi kuin äidilläni suurimman osan elämästäni, eikä se ole vaikuttanut minuun mitenkään (en kyllä kokenut olevani osa äidin uusperhettä, mutta tämä ei liittynyt nimeen vaan kohteluun, jota sain siellä).

Mä ymmärsin, että näillä pojilla olis tällä hetkellä äitinsä tyttönimi sukunimenä, ei isän.

Hupsista! Eli unohtakaa koko juttu. t. 20

Pitäisin pojat omalla tyttönimelläni. Kait nimeen nyt joku oikea yhteys pitäisi olla. Sitäpaitsi ala-asteikäiset ovat liian nuoria päättämään noin isosta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Onko sitten aivan mahdoton ajatus, että miehesi ja lapsesi (sekä pojat että tytär) ja tietysti sinä itse käyttäisitte sinun omaa sukunimeäsi? Eihän yhteisen sukunimen ole pakko olla miehen.

Tämä kiinnostaisi vielä. Itse en ikinä vaihtaisi itselleni miehen sukunimeä. Kerroinkin puolisolleni jo seurustelun alkuvaiheilla että minä en naimisiin mennessäni hänen nimeään ottaisi ja lapseni saavat saman sukunimen mikä minulla on. Voimme siis joko pitää omat sukunimemme tai sitten keksiä uuden yhteisen nimen. Mielipiteeseeni saattaa vaikuttaa se, että vanhempani eivät ole ikinä ottaneet toistensa nimiä ja äitini on aina tämän lisäksi muistanut kertoa katuvansa, että "antoi" laittaa meille lapsille isämme sukunimen.