Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
AInä mielestäsi AIKUINEN perheellinen, seuraavan kerran kun arvostelet velaa keskenkasvuisuudesta yms.
12.04.2016 |
Olen vähän alle nelikymppinen vela, eronnut pitkästä liitosta kaksi vuotta sitten. Vietän sinänsä mukavaa elämää, että minulla on paljon ystäviä, harrastan kulttuuria ja liikuntaa, matkustelen ja luen. Kuulostaa mukavan rennolta. Ja pinnalliselta, mistä olen kuullut mm. joiltain työpaikan uteliailta ja tahdittomilta äiti-ihmisiltä.
Se, mitä juuri kukaan EI tiedä ihan itsesuojelusyistä on se, että minulla on äärimmäisen traumaattinen menneisyys. Koin väkivaltaa, emotionaalista ja fyysistä kaltoinokohtelua ja rajua mitätöintiä koko lapsuuden ajan. Itsetunnottomana päädyin nuorena tuhoisaan parisuhteeseen, että pääsisin kotoa pois, tuloksena lisää väkivaltaa ja kaltoinkohtelua. Olen jo tosi pienenä yrittänyt hakea apua aikuisilta saamatta sitä, mutta niihin aikoihin ei ollut toimivaa lastensuojelua ainakaan siellä, missä asuin. Olin totaalisen yksin lukuunottamatta siskoani sekä teiniaikojen ystävää, joka oli yhtä rikkinäisestä kodista. Jo ala-asteikäisenä huolehdin asioista, joista normaalissa perheessä huolehti isä tai äiti. Tarkoittaa myös siskostani huolehtimista (ruokaa/lohduttamista/pukemista jne.), koska olin meistä vanhempi ja halusin, että hänellä olisi edes vähän parempi olla kuin minulla.
Sain kaikesta huolimatta revittyä itseni irti huonosta parisuhteesta aika nuorena. Vuosien terapian ja työkokeiluiden jälkeen pääsin yliopistoon reilusti yli parikymppisenä (lukionkin kävin, vaikka elämäni oli aivan järkyttävää p****a), valmistuin nopeasti ja omaksi yllätyksekseni menestyin työelämässä hyvin - itse asiassa erittäin hyvin siihen nähden, miten myöhään aloin edes opiskella korkeakoulussa. En kerro menneisyydestäni kuin lähimmille ystävilleni, ensinnäkin koska se ei kuulu muille, etenkään töissä ja toiseksi, haluan suojella itseäni ja pitää kipeät asiat omana tietonani kaiken kokemani jälkeen. Vanhemmuuteen en koe kykeneväni, koska olen saanut vasta reilusti aikuisena elää jokseenkin normaalia elämää. En yksinkertaisesti usko, että minusta olisi antamaan kenellekään niin paljon kuin lapsi tarvitsisi, niin syvän väsynyt olen emotionaalisesti vieläkin. Olen ihan onnellinen, mutta ehjää minusta ei tule, tämä ei ole mikään Disney-elokuva vaan oikeaa elämää.
Erityisesti ne äidit korpeavat syvästi, jotka ovat laveasti kertoilleet omasta keskiluokkaisen mukavasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja korostaneet, kuinka sitten joutuivat ottamaan vastuuta ja kasvamaan aikuisiksi, kun oma lapsi syntyi. Että sitten se huoleton nuoruus loppui. Minulle on aivan suoraan sanottu, että mitäpä minä niistä onnekseni ymmärtäisin, kun elämäni on tällaista helppoa ja itsekästä. Sanoja oli idiootti, kyllä, mutta ei valitettavasti yksin mielipiteidensä kanssa, niin kuin täälläkin saa lukea.
Se, että olen huoliteltu, nätti ja näennäisen huoleton, ei kerro minusta mitään. Eikä kenestäkään muustakaan velasta. Jokunen muukin saattaa pitää suunsa kiinni siksi, että vaikea menneisyys ei ole yleistä riistaa. Että KIITOS jos mietit ensi kerralla hetken pidempään ennen kuin alat arvostella kenenkään elämänvalintoja ja näennäistä pinnallisuutta.
Kommentit (26)
Ikävää, että lapsuutesi on ollut kuvailemasi kaltainen, ap. On hienoa, että olet niistä lähtökohdista rakentanut oman elämäsi kertomasi kaltaiseksi. Toivon sinulle kaikkea hyvää :)
Sitten kysymys:
Tämän kaltaisia keskusteluja tulee täällä vastaan silloin tällöin: tarkoitan siis keskusteluja, joissa kerrotaan, miten työpaikalla/suvussa/ystäväpiirissä kyseenalaistetaan se, että henkilö A ei halua lapsia?
Itse olen kohta 40 täyttävä nainen eikä minulla ole lapsia. Tähän mennessä en ole koskaan törmännyt siihen, että joku kyseenalaistaisi valintani. En ole sitä selitellyt enkä aiokaan selitellyt, ainoat kysymykset lapsia koskien ovat olleet joissakin tutustumistilanteissa tyyliin "Onko sulla lapsia?" "Ei." Ihan tosissani kysyn siis, koska minusta tuo on hyvin henkilökohtainen asia/päätös ja tuntuu oudolta, että siitä olisi selitysvelvollinen yhtään kenellekään? Kysymys ei siis ap:lle varsinaisesti vaan ihan yleisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole lapsettomien "haukkumista" kuullut missään livenä, enkä juuri täälläkään vaikka täällä provotaan niin paljon kuin keritään, lapsettomat esiintyvät kuin heillä olisi lapsia ja päinvastoin. Se miksi lapsettomia sanotaan joskus itsekkäinä jotain johtuu lähes sataprosenttisesti siitä edellisestä "velan" kommentista jossa kehutaan omaa muka täydellistä elämää joka johtuu vain ja ainoastaan siitä että ei ole lapsia eikä tule, ja haukkuu samalla kaikki joilla on lapsia, eli suurimman osan ihmisistä, ja nimenomaan äideistä, lapsia tehneitä miehiä harvemmin kukaan haukkuu. Jos joku tulee sanomaan että mun elämä on kauheaa kun mulla on 21-vuotias kaunis, menestyvä, omillaan elävä tytär, niin kyllä minä pidän sanojaa aika typeränä ja lapsellisena. Tai jos joku sanoo että ei tee lapsia sen takia kun haluaa käyttää kaikki rahansa itsensä hemmotteluun, pidän häntä hiukan itsekkäänä, en sen takia että haluaa hemmotella itseään, enkä sen takia ettei halua lapsia, vaan sen takia että pidän sellaista retostelua typeränä, jos minä olisin lapseton ja rikas, niin toki hemmottelisin itseäni, mutta varmasti myös muita läheisiäni, perheenjäseniä ja ystäviä, enkä vain tuijottaisi omaan napaani.
Kun tulee vaikka tänne kertomaan että mun elämä on täydellistä, matkustelen koska haluan ja mihin haluan, asun hienossa talossa, on hieno työpaikka, hieno puoliso, hieno vartalo... en oikein usko, kukaan nykypäivän työelämässä oleva ei voi matkustella koska haluaa vaikka rahaakin olisi, puoliso voi osoittautua petturiksi tai hakkaajaksi siitä huolimatta että on rikas, komea ja vela, puhumattakaan sairauksista ja muista elämän murheista joilla ei ole mitään tekemistä lasten kanssa, tai edes rahan.
Jokaisella meillä on oma menneisyytemme, ja omat ilomme ja surumme, elämänkokemusta yleensä kertyy, ja toki lasten kanssa elämä yleensä on tapahtumarikkaampaa kuin ilman, ainahan se lisää tapahtumia mitä enemmän lähipiirissä on ihmisiä. Tiedän lapsettomia ja sinkkuja ihmisiä joilla on hyvin vähän ystäviäkään, ja sukukin pieni, se että olisi saanut lapsia olisi varmasti laajentanut elämänpiiriä, se on oma valinta sitten kuten lasten haluaminen kaikilla, jotkut saa vaikka ei halua, jotkut ei saa vaikka haluaisi, niin se vaan menee.
Ap, ei kannata ottaa tosissaan ihmisiä, suurin osa ihmisistä on puhdasta paskaa.
Onneksi tajusin sen jo lapsena, joten yllätys ei ollut suuri, kun olen joutunut esim. kuuntelemaan analyyseja siitä millainen vastuuntunnoton ameeba olen koska olen vela jne...
Todellisuudessa olen nippanappa selvinnyt hengissä lapsuudestani, johon kuului molempien vanhempien väkivaltaisuus, päihteiden käyttö ja mielisairaus.
Sen takia ns. mahtava nuoruuteni (joka kuulemma on elämän kulta-aikaa ja biletystä) kuluikin kasvattaen nuoremmat sisarukseni, sen tein yksin, ihan yksin samalla, kun kävin koulut ja kävin osa-aika töissä.
Kaikki tuo tietysti kertoo sen miten vastuuntunnoton olen ja muutenkin kauhea ihminen, voi, voi :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se minua kuitenkin häiritsee eniten, että velat vaativat stereotyyppien murhaa muistamatta millään tapaa mainita hyväksyvänsä, että ehkä se vanhemmuus kuitenkin saattaa jotain opettaakin. Nimittäin aika kestämätön pohja on politiikalle väittää, ettei elämänkokemus lisää elämänkokemusta. Toki tyhmä ei äitinäkään saavuta sitä tasoa, jolta sinä älykkäämpänä lähdet. Mutta hänelle myös kertyy kokemusta, joka itseltäsi jää puuttumaan, vaikkei hän sillä kokemuksella osaisi mitään tehdäkään tai käyttäisi sen väärin.
Kertyyhän sinullekin omanlaistasi kokemusta, jota lapsen hankkiminen häiritsisi. Mutta et ole järkevä jos oletat, että saat arvostusta omalle elämänkokemuksellesi riistämällä sen merkityksen vanhemmuudelta. Ymmärrätkö nyt, mistä pinnallisuusajatukset nousevat? Kärsimys ja pinnalllisuus eivät ole vastakohtia. Päinvastoin. Lapset eivät ole alkujaan pinnallisia. Et tiedä edes siitä suojattua elämää viettäneestä äkkiaikuistetusta idiootista, ettei hän ole kärsinyt. Suojassa on voinut piillä törröttäviä nauloja ja se on voinut vetää pahasti.
SIis mitä ihmettä? Ainoa vanhempi, jota olen väheksynyt, on omaa helppoa elämäänsä nuorena suureen ääneen kertonut vanhempi, joka pitää itseään aikuisena ja minua ei, koska olen lapseton.
Ei tulisi mieleenikään olettaa, että toisen elämä on yhtään mitään, helppoa tai vaikeaa, oli lapsia tai ei.
En mitätöi vanhemman elämänkokemusta, miksi mitätöisin? Totta kai vanhemmus kasvattaa, jos ihminen on ylipäänsä kypsyäkseen. Ainoa, mistä olen vaahdonnut, on se, että ei oletettaisi, ettei lapsettomalla ole mitään kokemusta ns. aikuisten elämästä tai vaikeista asioista.
ap
Tässäpä se juuri tulee, minun ongelmani suhteesi. Mitätöit vanhemman oikeuden olla tavallinen kuolevainen. Et tee sitä yhtä räikeästi kuin moni muu, mutta kun sinua on loukattu (lopulta aika kevyesti), sama kaava löytyy. Mitätöit huonostikäyttäytyvän, hölmön vanhemman, koska sinua järkyttää sellainen puutteellisuus ihmisessä, jonka piti olla vanhemmuuden kirkastama.
Se on keskenkasvuisuutta, joka tulee siitä, että sinulla on ollut niin pitkä tie aikuisuuteen. Etsit toisista edelleen vanhemmankorviketta, ja hermostut kun nämä eivät osaa olla. En sano vähätelläkseni, vaan taustani on vaikea myös. Olen itsekin ollut lapseton nelikymppiseksi, viime kädessä juuri siksi etten ollut valmis aiemmin. Sen jälkeen olen ollut sitä mieltä, että on sääli että jouduin odottamaan niin pitkään, josko olisin päässyt henkisestä tyttärenroolista nuorempana niin olisi ehkä ollut helpompaa muokata elämästä muutenkin parempaa. Alan myös ymmärtää joutuneeni hankaukseen monien naisten kanssa, koska näitä on ärsyttänyt tarvitsevuuteni, etenkin kun olen ansioillani samaan aikaan herättänyt heissä alemmuudentunteita.
Toivoisin yhteiskuntaa, jossa raja perheellisyyden ja perheettömyyden välillä ei olisi näin jyrkkä. Velataistelu on yksi ongelma-alue yhteiskunnassa, joka perustuu luokitteluun ja tarkkoihin rooleihin.
Taistelet tuulimyllyjä vastaan vaatiessasi jotain, mikä ei ole poliittisesti saavutettavissa. Et voi tehdä ihmisistä älykkäämpiä tai viisaampia kuin he voivat olla. Höntti tarkoittaa kuitenkin jollain tasolla hyvää valaistessaan sinua omasta oivalluksestaan. Hänen elämässään kun oikeasti vanhemmuus on ollut oikeastikin valtavan kehittävä loikka, joten hän haluaa jakaa ilosanomaa.
Velaliike saattaa onnistua saamaan ihmiset varovaisemmiksi sanoissaan, mutta se tapahtuu suoraan arvostuksen kustannuksella. Teitä aletaan pitää vammaisryhmänä, joka ei kestä totuutta. Syynä on yleisessä mielipiteessä silloin pinnallisuuden ja keskenkasvuisuuden lisäksi tunne-elämän ja psyykkisen rakenteen hauraus. Kannattaako sitä tavoitella? Teillähän ei kuitenkaan taida olla suurempaa sosiaalista saavutettavaa? Ryhmäytyä voi myönteisesti vähemmälläkin messuamisella.
25, tuo viestisi oli jo niin käsittämätöntä johtopäätösten vetelyä (mitätöin vanhemman oikeuden olla tavallinen kuolevainen) ja persoonallisuusanalyysiä (elän "tyttären roolissa"), että parempi, kun en enempiä vastaile, tulee vain pää kipeäksi. Sinä olet toki aivan oikeutettu spekuloimaan persoonastani mitä vain, mutta keskustelua aiheesta en tule täällä jatkamaan, koska se olisi yksinkertaisesti mielipuolista. :)
Tunnen hieman huonoa omaatuntoa, että käytän noin raflaavaa ilmaisua, olen vilpittömästi pahoillani jos loukkaan. Mutta mikään muu ilmaisu ei oikein ole riittävä kuvaamaan hämmennystä siitä, että jonkun ajatuksenjuoksu tosiaan voi mennä noin eikä kirjoittaja näe mitään ongelmallista toisen persoonan syväluotaavassa, hatusta heitetystä analyysistä muutaman viestin perusteella. :)
ap
Alue: Aihe vapaa
Minulla on vähän samankaltainen tilanne, vaikea ja raskas menneisyys, josta en vieläkään ole päässyt täysin "kuiville".
Olen pian kolmekymppinen, ei lapsia eikä parisuhdetta. En usko, että kykenen koskaan elämään sellaista normaalia perhe-elämää vaikka toisaalta haluaisin. Tiedän ja tunnistan oman rikkinäisyyteni ja sen, etten tahdo näitä ongelmia siirtää eteenpäin tuleville sukupolville. Sukuni on täynnä rikkinäisiä ihmisiä ja perheitä. Myös mt-ongelmia (itselläni masennusdiagnoosi).
Keskityn opintoihini ja olen aika onnellinen. Joskus ulkopuoliset ihmettelevät miksi en tahdo lapsia tai parisuhdetta, mutta en kauheasti jaksa asiaa selitellä. Ylipäänsä ihmetyttää kun jotkut puolitutut noin henkilökohtaisia asioita kyselevät. Itse en menisi kysymään tuollaista keneltäkään.