Kenen kaikkien puolesta rukoilette kun rukoilette?

Käytännössä siis rukoilet Sipilää vastaan. Uskonnollinen kieli on aika jännästi rakenneltua.

Omaisten puolesta jotka ovat menettäneet läheisensä.

Läheisteni lisäksi rukoilen myös mm. Sipilän puolesta, että hän jaksaisi vaikeassa tehtävässään monesti hyvin epäasiallisen julkisen palautteen painostuksesta huolimatta.

Esimerkiksi eilen läheisteni lisäksi myös junan alle jääneiden 15-vuotiaiden omaisten ja läheisten puolesta.

Itseni, sairaiden, kärsivien, uskomattomien läheisten, Israelin, Suomen.

Eikö rukoileminen käytännössä tarkoita yritystä muuttaa jumalan mielipiteitä?

Itseni lisäksi rukoilen läheisteni, köyhien, sairaiden ja mahdollisen vihamiehenikin puolesta.😌.

Vierailija kirjoitti:

Eikö rukoileminen käytännössä tarkoita yritystä muuttaa jumalan mielipiteitä?

Miinuksista päätellen ei ole. Onko se sitten pelkkää omassa päässä märehtimistä? Miksi Sipilälle tai kellekään muulle olisi hyötyä tällaisesta märehtimisestä?

Miksi uskovaiset rukoilevat joidenkin tiettyjen takia? Eikö rakastava rukoile aina kaikkien puolesta?

Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.

Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?

Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella. 

Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.

Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?

Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella. 

Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.

Toisin sanoen kiihdytät itsesi sellaiseen tilaan, jossa kuvittelet saavasi mielikuvituskaveriltasi huomiota ja päänsilityksiä, eikä koko rukoilemisella olekaan mitään tekemistä kenenkään muun ihmisen tai minkään tapahtuman kanssa.

Kysypä siltä luojajumalaltasi, miksi hän loi ihmiskudoksiin porautuvia ja ihmisen jo imeväisiässä rampauttavia loisia, joilla ei ole maailmassa mitään muuta virkaa kuin syödä ihmisiä sokeiksi ja lisääntyä, vaikkeivät kelpaa edes ravinnoksi muille eläimille. Tule sitten kertomaan seuraavan itsesuggestiokohtauksesi jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.

Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?

Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella. 

Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.

Toisin sanoen kiihdytät itsesi sellaiseen tilaan, jossa kuvittelet saavasi mielikuvituskaveriltasi huomiota ja päänsilityksiä, eikä koko rukoilemisella olekaan mitään tekemistä kenenkään muun ihmisen tai minkään tapahtuman kanssa.

Kysypä siltä luojajumalaltasi, miksi hän loi ihmiskudoksiin porautuvia ja ihmisen jo imeväisiässä rampauttavia loisia, joilla ei ole maailmassa mitään muuta virkaa kuin syödä ihmisiä sokeiksi ja lisääntyä, vaikkeivät kelpaa edes ravinnoksi muille eläimille. Tule sitten kertomaan seuraavan itsesuggestiokohtauksesi jälkeen.

Sisäisessä hiljaisuudessa sitä on kaikkea muuta kuin kiihtyneessä tilassa. Se on äärimmäisen valpas, rauhallinen, meditatiivinen tila, ei mikään kiihtymyksen tila. 

Syvimmässä rukouksessa ei ole mitään Jumalaa ja minua, vaan on Jumala, joka ilmenee minuna ja koko muuna luomakuntana - luomakuntana, joka ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan aineellinen vaan spirituaalinen, kuolematon ja syntymätön, vaikka me ihmiset näemmekin sen aisteillamme ajan ja paikan maailmana. Ei ole muuta kuin MINÄ OLEN, ei ole Jumalaa ja rukoilijaa, on vain oleminen, joka on Yksi. 

Mutta toki on myös tiloja, joissa koen olevani tavallinen ihmismieli, jolla on yhteys sille Olemisen tai Jumalan tasolle. Tällöin voin kokea ikään kuin sisältäni saisin jonkinlaisen kosketuksen tai intuition tehdä jotain, eli tämä olisi se "mielikuvituskaveri"-kokemus. Minä ajattelen niin, että hedelmistään puu tunnetaan. Olen kokenut liikaa hyvää hiljaisuuden rukouksen kautta omassa elämässäni, että voisin enää mitenkään ajatella, että kyse on pelkästään oman mielen tuotoksista. Varsinkaan kun melko harvoin on edes kyse mielen toiminnasta kuten mieleen nousevasta ajatuksesta, vaan usein kokemus on paljon hienovireisemmällä tasolla, esim. vain jonkinlainen sisäinen vapautuksen ja rauhan tunne.

Muita ihmisiä, varsinkaan niitä jotka eivät edes tunne minua, en toki voi vakuuttaa millään siitä, että kyseessä ei ole mielikuvituskaveri. Ei minulla siihen ole erityistä tarvettakaan. Ne joiden on tarkoitus kohdata minut, löytävät minut joka tapauksessa vaikken koskaan puhuisi näistä mitään, ja ne joiden ei ole tarkoitus, eivät uskoisi sanaakaan vaikka kirjoittaisin kirjaksi koko hengellisen elämäni. Miksi uskoisivat? Ei ihmiset uskoneet edes Jeesusta, joka sentään teki ihmeitä ja oli kuuluisa. Kaikki ihmeet on selitettävissä tyhjiin jos on halua; jumalallinen viisaus on selitettävissä sekopään hourailuiksi. 

Siinä todellisuudessa minkä minä näen hengellisellä näkökyvylläni, ei ole kuolemaa ja kärsimystä. Mutta se ei myöskään ole ajan ja paikan aineellinen maailma, vaan paremman sanan puutteessa sanon että "spirituaalinen". Se on taivasten valtakunta teidän keskellänne ja sisäisesti teissä (sillä on vain yksi Tietoisuus, ja se on Jumala, ja Jumala on siis jokaisen yksilön tietoisuus, mistä seuraa että jokaisen yksilön tietoisuus sisältää kaiken mitä on). 

Me ihmiset kuitenkin näemme oman viitekehyksemme läpi, langenneen tietoisuudentilan läpi, lähtökohtanamme usko materiaalisen maailman lakeihin ja usko hyvään ja pahaan. Se mitä näemme kertoo enemmän ihmisen tietoisuudentilasta kuin perimmäisen todellisuuden olemuksesta. Kun tietoisuudentila muuttuu, muuttuu myös maailma jonka ihminen näkee. Ja kun hyvin erilaisesta tietoisuudentilasta kuin useimmat maailmaa katsova ihminen kohtaa tavallisen inhimillisen tietoisuudentilan, tapahtuu erilaisia ihmeitä, niille joiden maailmankuva on avoin sellaiselle. Ja kun kaikki tulevat tietoisuuteen taivasten valtakunnasta tässä ja nyt, meidän keskellämme, kun riittävä määrä ihmisiä nousee materialistisen tietoisuudentilan yläpuolelle, niin kokonaiskuva muuttuu täysin. 

Haluan vielä lisätä, että kirjoituksellani en mitenkään moiti niitä, jotka rukoilevat pyytäen Jumalalta asioita. Se on se tapa, mihin ihmiset on opetettu, enkä tiedä ketään uskovaa, joka oikeasti rukoilisi ajatuksenaan että hän on viisaampi kuin Jumala, joten siksi hänen täytyy kertoa Jumalalle miten tämän tulee toimia. 

Myös pyyntörukous ja muu sanallinen rukous on yhteyden hakemista Jumalaan. Itsekin rukoilin niin aikanaan, koska minulla oli ikävä yhteyteen Jumalan kanssa, enkä tiennyt mitään muuta tapaa. Eihän se Jumala kauheasti tuntunut vastaavan, mutta ikäväni oli niin paha etten silti voinut lopettaa yrittämästä sitä ainoaa kommunikoinnin tapaa jonka tiesin: hiljentymistä juttelemaan Jumalalle pyyntöjäni ja huoliani. 

Ja niin jatkoin, kunnes jonain päivänä sanoja ei enää tullut, vaan oli vain hiljaisuus ja oleminen. Toteaminen että minulla ei ole mitään sanottavaa, joten puhu Sinä välillä. 

Käyttäjä102 kirjoitti:

Haluan vielä lisätä, että kirjoituksellani en mitenkään moiti niitä, jotka rukoilevat pyytäen Jumalalta asioita. Se on se tapa, mihin ihmiset on opetettu, enkä tiedä ketään uskovaa, joka oikeasti rukoilisi ajatuksenaan että hän on viisaampi kuin Jumala, joten siksi hänen täytyy kertoa Jumalalle miten tämän tulee toimia. 

Myös pyyntörukous ja muu sanallinen rukous on yhteyden hakemista Jumalaan. Itsekin rukoilin niin aikanaan, koska minulla oli ikävä yhteyteen Jumalan kanssa, enkä tiennyt mitään muuta tapaa. Eihän se Jumala kauheasti tuntunut vastaavan, mutta ikäväni oli niin paha etten silti voinut lopettaa yrittämästä sitä ainoaa kommunikoinnin tapaa jonka tiesin: hiljentymistä juttelemaan Jumalalle pyyntöjäni ja huoliani. 

Ja niin jatkoin, kunnes jonain päivänä sanoja ei enää tullut, vaan oli vain hiljaisuus ja oleminen. Toteaminen että minulla ei ole mitään sanottavaa, joten puhu Sinä välillä. 

Höpsistä.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.

Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?

Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella. 

Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.

Toisin sanoen kiihdytät itsesi sellaiseen tilaan, jossa kuvittelet saavasi mielikuvituskaveriltasi huomiota ja päänsilityksiä, eikä koko rukoilemisella olekaan mitään tekemistä kenenkään muun ihmisen tai minkään tapahtuman kanssa.

Kysypä siltä luojajumalaltasi, miksi hän loi ihmiskudoksiin porautuvia ja ihmisen jo imeväisiässä rampauttavia loisia, joilla ei ole maailmassa mitään muuta virkaa kuin syödä ihmisiä sokeiksi ja lisääntyä, vaikkeivät kelpaa edes ravinnoksi muille eläimille. Tule sitten kertomaan seuraavan itsesuggestiokohtauksesi jälkeen.

Sisäisessä hiljaisuudessa sitä on kaikkea muuta kuin kiihtyneessä tilassa. Se on äärimmäisen valpas, rauhallinen, meditatiivinen tila, ei mikään kiihtymyksen tila. 

Syvimmässä rukouksessa ei ole mitään Jumalaa ja minua, vaan on Jumala, joka ilmenee minuna ja koko muuna luomakuntana - luomakuntana, joka ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan aineellinen vaan spirituaalinen, kuolematon ja syntymätön, vaikka me ihmiset näemmekin sen aisteillamme ajan ja paikan maailmana. Ei ole muuta kuin MINÄ OLEN, ei ole Jumalaa ja rukoilijaa, on vain oleminen, joka on Yksi. 

Mutta toki on myös tiloja, joissa koen olevani tavallinen ihmismieli, jolla on yhteys sille Olemisen tai Jumalan tasolle. Tällöin voin kokea ikään kuin sisältäni saisin jonkinlaisen kosketuksen tai intuition tehdä jotain, eli tämä olisi se "mielikuvituskaveri"-kokemus. Minä ajattelen niin, että hedelmistään puu tunnetaan. Olen kokenut liikaa hyvää hiljaisuuden rukouksen kautta omassa elämässäni, että voisin enää mitenkään ajatella, että kyse on pelkästään oman mielen tuotoksista. Varsinkaan kun melko harvoin on edes kyse mielen toiminnasta kuten mieleen nousevasta ajatuksesta, vaan usein kokemus on paljon hienovireisemmällä tasolla, esim. vain jonkinlainen sisäinen vapautuksen ja rauhan tunne.

Muita ihmisiä, varsinkaan niitä jotka eivät edes tunne minua, en toki voi vakuuttaa millään siitä, että kyseessä ei ole mielikuvituskaveri. Ei minulla siihen ole erityistä tarvettakaan. Ne joiden on tarkoitus kohdata minut, löytävät minut joka tapauksessa vaikken koskaan puhuisi näistä mitään, ja ne joiden ei ole tarkoitus, eivät uskoisi sanaakaan vaikka kirjoittaisin kirjaksi koko hengellisen elämäni. Miksi uskoisivat? Ei ihmiset uskoneet edes Jeesusta, joka sentään teki ihmeitä ja oli kuuluisa. Kaikki ihmeet on selitettävissä tyhjiin jos on halua; jumalallinen viisaus on selitettävissä sekopään hourailuiksi. 

Siinä todellisuudessa minkä minä näen hengellisellä näkökyvylläni, ei ole kuolemaa ja kärsimystä. Mutta se ei myöskään ole ajan ja paikan aineellinen maailma, vaan paremman sanan puutteessa sanon että "spirituaalinen". Se on taivasten valtakunta teidän keskellänne ja sisäisesti teissä (sillä on vain yksi Tietoisuus, ja se on Jumala, ja Jumala on siis jokaisen yksilön tietoisuus, mistä seuraa että jokaisen yksilön tietoisuus sisältää kaiken mitä on). 

Me ihmiset kuitenkin näemme oman viitekehyksemme läpi, langenneen tietoisuudentilan läpi, lähtökohtanamme usko materiaalisen maailman lakeihin ja usko hyvään ja pahaan. Se mitä näemme kertoo enemmän ihmisen tietoisuudentilasta kuin perimmäisen todellisuuden olemuksesta. Kun tietoisuudentila muuttuu, muuttuu myös maailma jonka ihminen näkee. Ja kun hyvin erilaisesta tietoisuudentilasta kuin useimmat maailmaa katsova ihminen kohtaa tavallisen inhimillisen tietoisuudentilan, tapahtuu erilaisia ihmeitä, niille joiden maailmankuva on avoin sellaiselle. Ja kun kaikki tulevat tietoisuuteen taivasten valtakunnasta tässä ja nyt, meidän keskellämme, kun riittävä määrä ihmisiä nousee materialistisen tietoisuudentilan yläpuolelle, niin kokonaiskuva muuttuu täysin. 

Kuinkas se loiseliöasia sopii tähän rakastavaan ja kaikkivoipaan jumalolentoon?

Itseni, miehen, äidin, sisarusten, anopin, miehen siskon, sukulaisten, ystävien, kummilasten Suomessa ja Keniassa, työkaverien, työnjohtajien, naapurien, kohtaamieni ihmisten,

maahanmuuttajien, lähetystyöntekijöiden, kaikkien uskovien ja vailla uskoa olevien, sairaiden, kärsivien, kipuilevien, kodin, lemmikkien, auton, liikenteen, säiden, päättäjien, hallituksen, rikollisten...puolesta ;)

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.

Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?

Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella.

Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.

Toisin sanoen kiihdytät itsesi sellaiseen tilaan, jossa kuvittelet saavasi mielikuvituskaveriltasi huomiota ja päänsilityksiä, eikä koko rukoilemisella olekaan mitään tekemistä kenenkään muun ihmisen tai minkään tapahtuman kanssa.

Kysypä siltä luojajumalaltasi, miksi hän loi ihmiskudoksiin porautuvia ja ihmisen jo imeväisiässä rampauttavia loisia, joilla ei ole maailmassa mitään muuta virkaa kuin syödä ihmisiä sokeiksi ja lisääntyä, vaikkeivät kelpaa edes ravinnoksi muille eläimille. Tule sitten kertomaan seuraavan itsesuggestiokohtauksesi jälkeen.

Sisäisessä hiljaisuudessa sitä on kaikkea muuta kuin kiihtyneessä tilassa. Se on äärimmäisen valpas, rauhallinen, meditatiivinen tila, ei mikään kiihtymyksen tila.

Syvimmässä rukouksessa ei ole mitään Jumalaa ja minua, vaan on Jumala, joka ilmenee minuna ja koko muuna luomakuntana - luomakuntana, joka ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan aineellinen vaan spirituaalinen, kuolematon ja syntymätön, vaikka me ihmiset näemmekin sen aisteillamme ajan ja paikan maailmana. Ei ole muuta kuin MINÄ OLEN, ei ole Jumalaa ja rukoilijaa, on vain oleminen, joka on Yksi.

Mutta toki on myös tiloja, joissa koen olevani tavallinen ihmismieli, jolla on yhteys sille Olemisen tai Jumalan tasolle. Tällöin voin kokea ikään kuin sisältäni saisin jonkinlaisen kosketuksen tai intuition tehdä jotain, eli tämä olisi se "mielikuvituskaveri"-kokemus. Minä ajattelen niin, että hedelmistään puu tunnetaan. Olen kokenut liikaa hyvää hiljaisuuden rukouksen kautta omassa elämässäni, että voisin enää mitenkään ajatella, että kyse on pelkästään oman mielen tuotoksista. Varsinkaan kun melko harvoin on edes kyse mielen toiminnasta kuten mieleen nousevasta ajatuksesta, vaan usein kokemus on paljon hienovireisemmällä tasolla, esim. vain jonkinlainen sisäinen vapautuksen ja rauhan tunne.

Muita ihmisiä, varsinkaan niitä jotka eivät edes tunne minua, en toki voi vakuuttaa millään siitä, että kyseessä ei ole mielikuvituskaveri. Ei minulla siihen ole erityistä tarvettakaan. Ne joiden on tarkoitus kohdata minut, löytävät minut joka tapauksessa vaikken koskaan puhuisi näistä mitään, ja ne joiden ei ole tarkoitus, eivät uskoisi sanaakaan vaikka kirjoittaisin kirjaksi koko hengellisen elämäni. Miksi uskoisivat? Ei ihmiset uskoneet edes Jeesusta, joka sentään teki ihmeitä ja oli kuuluisa. Kaikki ihmeet on selitettävissä tyhjiin jos on halua; jumalallinen viisaus on selitettävissä sekopään hourailuiksi.

Siinä todellisuudessa minkä minä näen hengellisellä näkökyvylläni, ei ole kuolemaa ja kärsimystä. Mutta se ei myöskään ole ajan ja paikan aineellinen maailma, vaan paremman sanan puutteessa sanon että "spirituaalinen". Se on taivasten valtakunta teidän keskellänne ja sisäisesti teissä (sillä on vain yksi Tietoisuus, ja se on Jumala, ja Jumala on siis jokaisen yksilön tietoisuus, mistä seuraa että jokaisen yksilön tietoisuus sisältää kaiken mitä on).

Me ihmiset kuitenkin näemme oman viitekehyksemme läpi, langenneen tietoisuudentilan läpi, lähtökohtanamme usko materiaalisen maailman lakeihin ja usko hyvään ja pahaan. Se mitä näemme kertoo enemmän ihmisen tietoisuudentilasta kuin perimmäisen todellisuuden olemuksesta. Kun tietoisuudentila muuttuu, muuttuu myös maailma jonka ihminen näkee. Ja kun hyvin erilaisesta tietoisuudentilasta kuin useimmat maailmaa katsova ihminen kohtaa tavallisen inhimillisen tietoisuudentilan, tapahtuu erilaisia ihmeitä, niille joiden maailmankuva on avoin sellaiselle. Ja kun kaikki tulevat tietoisuuteen taivasten valtakunnasta tässä ja nyt, meidän keskellämme, kun riittävä määrä ihmisiä nousee materialistisen tietoisuudentilan yläpuolelle, niin kokonaiskuva muuttuu täysin.

Kuinkas se loiseliöasia sopii tähän rakastavaan ja kaikkivoipaan jumalolentoon?

Ei Jumala ole luonut tuhoisia loiseliöitä. Jumala loi paratiisin, ja luotuaan kaiken näki että se on hyvä. Mitään, mitä Jumala ei ole luonut, ei ole olemassa.

Ihminen kuitenkin lankesi ja yhtäkkiä Jumalan hyväksi luoma maailma näyttääkin olevan täynnä kaikenlaista pahaa: kärsimystä, kuolemaa, rappeutumista, toisiaan ahmivia elämänmuotoja, yksinäisyyttä ja levottomuutta. Muutos ei tapahtunut todellisuudessa vaan ihmisen tietoisuudessa. Ihminen alkoi nähdä todellisuuden vääristyneenä, illuusion omaisena painajaisena.

Tässä ja nyt on tänä päivänäkin paratiisi ilman loisia ja muuta ikävää, ja juuri siksi Jeesus sanoikin, että Taivasten valtakunta on teidän keskellänne. Ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan, että jos Taivas on jossain, niin se on muussa ajassa tai paikassa, koska heistä täällä ei todellakaan näytä taivaalliselta. Jeesus kuitenkin sanoi, että se on tässä ja nyt, huolimatta siitä mitä aistit todistavat. Se on myös mahdollista nähdä ja kokea, hengellisen näkökyvyn kautta, jolloin kyseessä ei enää ole pelkkä järjen uskomus.

Nykyään asiasta on tosin tehty kovin vaikeaa, sillä Jeesuksen opetusten suola on laimennettu suolattomaksi. Kristinusko ei enää ole kilvoittelun ja hengellisen kasvun tie, jonka kulkija etsii sellaista Jumalan tuntemista tässä ja nyt, että se tuottaa hedelmää jonka muutkin huomaa. Kristuksen seuraajia kovin vähän seuraavat ne merkit, joiden piti seurata. Nykykristittyjen enemmistölle riittää lisätä ajattelevaan mieleen muutama Jumalaa, Jeesusta ja pelastusta koskeva uskomus, ja sen jälkeen riittää kunhan pitää nämä uskomukset kuolemaan asti, niin pääsee taivaaseen.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.

Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?

Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella. 

Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.

Toisin sanoen kiihdytät itsesi sellaiseen tilaan, jossa kuvittelet saavasi mielikuvituskaveriltasi huomiota ja päänsilityksiä, eikä koko rukoilemisella olekaan mitään tekemistä kenenkään muun ihmisen tai minkään tapahtuman kanssa.

Kysypä siltä luojajumalaltasi, miksi hän loi ihmiskudoksiin porautuvia ja ihmisen jo imeväisiässä rampauttavia loisia, joilla ei ole maailmassa mitään muuta virkaa kuin syödä ihmisiä sokeiksi ja lisääntyä, vaikkeivät kelpaa edes ravinnoksi muille eläimille. Tule sitten kertomaan seuraavan itsesuggestiokohtauksesi jälkeen.

Sisäisessä hiljaisuudessa sitä on kaikkea muuta kuin kiihtyneessä tilassa. Se on äärimmäisen valpas, rauhallinen, meditatiivinen tila, ei mikään kiihtymyksen tila. 

Syvimmässä rukouksessa ei ole mitään Jumalaa ja minua, vaan on Jumala, joka ilmenee minuna ja koko muuna luomakuntana - luomakuntana, joka ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan aineellinen vaan spirituaalinen, kuolematon ja syntymätön, vaikka me ihmiset näemmekin sen aisteillamme ajan ja paikan maailmana. Ei ole muuta kuin MINÄ OLEN, ei ole Jumalaa ja rukoilijaa, on vain oleminen, joka on Yksi. 

Mutta toki on myös tiloja, joissa koen olevani tavallinen ihmismieli, jolla on yhteys sille Olemisen tai Jumalan tasolle. Tällöin voin kokea ikään kuin sisältäni saisin jonkinlaisen kosketuksen tai intuition tehdä jotain, eli tämä olisi se "mielikuvituskaveri"-kokemus. Minä ajattelen niin, että hedelmistään puu tunnetaan. Olen kokenut liikaa hyvää hiljaisuuden rukouksen kautta omassa elämässäni, että voisin enää mitenkään ajatella, että kyse on pelkästään oman mielen tuotoksista. Varsinkaan kun melko harvoin on edes kyse mielen toiminnasta kuten mieleen nousevasta ajatuksesta, vaan usein kokemus on paljon hienovireisemmällä tasolla, esim. vain jonkinlainen sisäinen vapautuksen ja rauhan tunne.

Muita ihmisiä, varsinkaan niitä jotka eivät edes tunne minua, en toki voi vakuuttaa millään siitä, että kyseessä ei ole mielikuvituskaveri. Ei minulla siihen ole erityistä tarvettakaan. Ne joiden on tarkoitus kohdata minut, löytävät minut joka tapauksessa vaikken koskaan puhuisi näistä mitään, ja ne joiden ei ole tarkoitus, eivät uskoisi sanaakaan vaikka kirjoittaisin kirjaksi koko hengellisen elämäni. Miksi uskoisivat? Ei ihmiset uskoneet edes Jeesusta, joka sentään teki ihmeitä ja oli kuuluisa. Kaikki ihmeet on selitettävissä tyhjiin jos on halua; jumalallinen viisaus on selitettävissä sekopään hourailuiksi. 

Siinä todellisuudessa minkä minä näen hengellisellä näkökyvylläni, ei ole kuolemaa ja kärsimystä. Mutta se ei myöskään ole ajan ja paikan aineellinen maailma, vaan paremman sanan puutteessa sanon että "spirituaalinen". Se on taivasten valtakunta teidän keskellänne ja sisäisesti teissä (sillä on vain yksi Tietoisuus, ja se on Jumala, ja Jumala on siis jokaisen yksilön tietoisuus, mistä seuraa että jokaisen yksilön tietoisuus sisältää kaiken mitä on). 

Me ihmiset kuitenkin näemme oman viitekehyksemme läpi, langenneen tietoisuudentilan läpi, lähtökohtanamme usko materiaalisen maailman lakeihin ja usko hyvään ja pahaan. Se mitä näemme kertoo enemmän ihmisen tietoisuudentilasta kuin perimmäisen todellisuuden olemuksesta. Kun tietoisuudentila muuttuu, muuttuu myös maailma jonka ihminen näkee. Ja kun hyvin erilaisesta tietoisuudentilasta kuin useimmat maailmaa katsova ihminen kohtaa tavallisen inhimillisen tietoisuudentilan, tapahtuu erilaisia ihmeitä, niille joiden maailmankuva on avoin sellaiselle. Ja kun kaikki tulevat tietoisuuteen taivasten valtakunnasta tässä ja nyt, meidän keskellämme, kun riittävä määrä ihmisiä nousee materialistisen tietoisuudentilan yläpuolelle, niin kokonaiskuva muuttuu täysin. 

Kuinkas se loiseliöasia sopii tähän rakastavaan ja kaikkivoipaan jumalolentoon?

Asioita tulee tarkastella sub specie eternitatis eli ikuisuuden näkökulmasta. Maailma jossa elämme on väliaikainen ei lopullinen.

Itse rukoilen lapseni, puolisoni, sukulaisteni, Suomen eduskunnan, Tasavallan presidentin, Jehovan todistajien, mormoonien, ateistien, agnostikkojen, katolisten ja ylipäätään kaikkien muiden vääräuskoisten puolesta. Lopetan rukouksen loppuun sanoilla "tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi eikä minun", sillä Jumala tietää asiat paremmin kuin kukaan ihminen.

Jumalahan käskee meidän muuttaa Hänen mielipiteitään.  Ystävä, entinen mies ja perheensä, omat sukulaiset, kaikki jotka ovat puhuneet hyviä sanoja.  Entisen kotipaikan ihmisten puolesta.

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä102 kirjoitti:

Kun rukoilen, etsin koettua yhteyttä Jumalaan, yhteyttä Taivasten valtakuntaan sisäisesti minussa. En ajattele mitään, en puhu mitään, vaan mieluummin odotan että Jumala puhuu ja toimii. En lopeta ennen kuin tunnen yhteyden tavalla tai toiselle. 2-3 kertaa päivässä rukoilen näin.

Jumala on kaikkitietävä, joten miksi minun täytyisi hänelle vinkkailla, mitä Hänen täytyisi tehdä? Jumala on jokaisen ihmisen luoja ja rakastaa ihan jokaista yhtä lailla, ja "antaa sateensa niin hyville kuin pahoillekin" - ei minun tarvitse käännyttää Jumalaa rakastamaan ketään tai auttamaan ketään. Jumala hoitaa itse luomansa universumin tahtonsa mukaan eikä tarvitse siihen ihmisen neuvoa. Mikä minä olisin Jumalaa neuvomaan?

Minä en siis halua rukoilullani kääntää Jumalan tahtoa olemaan yhteneväinen ihmisluontoni tahdon kanssa, vaan tuntea Jumalan tahdon niin että osaisin itse tehdä sen mitä Jumala tahtoo. En rukoile että Jumala olisi minun puolellani, vaan että minä osaisin olla Jumalan puolella.

Sitten on myös toisenlaista rukousta, joka siunaa niitä joista rukoilija on tietoinen sillä hetkellä kun rukoilee. Tämä on sitä, että vaikka kadulla kävellessäni muistan, että jokainen niistä ihmisistä on Jumalan äärettömän arvokas luomus, sisareni tai veljeni sitä kautta että kaikilla meillä on yhteinen Luoja-Isä. Jokaisessa heissä on kätkettynä Jumalan valtakunnan kirkkaus, myös niissä jotka nähtäessä näyttävät olevan jonkinlaisessa alennustilassa, esim. synnin tai sairauden kourissa, jotka eivät varsinaisesti kuulu Jumalan lapsen osaan. Haluan nähdä ihmisolemuksen läpi ihmisen syvempään olemukseen, siihen mikä on ikuista hänessä, ja näin tekeminen toimii kuin rukous ilman että olen mielessäni lausunut mitään pyyntöjä tai mitenkään sanallisesti ilmaissut kohteelle että rukoilin hänen puolestaan.

Toisin sanoen kiihdytät itsesi sellaiseen tilaan, jossa kuvittelet saavasi mielikuvituskaveriltasi huomiota ja päänsilityksiä, eikä koko rukoilemisella olekaan mitään tekemistä kenenkään muun ihmisen tai minkään tapahtuman kanssa.

Kysypä siltä luojajumalaltasi, miksi hän loi ihmiskudoksiin porautuvia ja ihmisen jo imeväisiässä rampauttavia loisia, joilla ei ole maailmassa mitään muuta virkaa kuin syödä ihmisiä sokeiksi ja lisääntyä, vaikkeivät kelpaa edes ravinnoksi muille eläimille. Tule sitten kertomaan seuraavan itsesuggestiokohtauksesi jälkeen.

Sisäisessä hiljaisuudessa sitä on kaikkea muuta kuin kiihtyneessä tilassa. Se on äärimmäisen valpas, rauhallinen, meditatiivinen tila, ei mikään kiihtymyksen tila.

Syvimmässä rukouksessa ei ole mitään Jumalaa ja minua, vaan on Jumala, joka ilmenee minuna ja koko muuna luomakuntana - luomakuntana, joka ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan aineellinen vaan spirituaalinen, kuolematon ja syntymätön, vaikka me ihmiset näemmekin sen aisteillamme ajan ja paikan maailmana. Ei ole muuta kuin MINÄ OLEN, ei ole Jumalaa ja rukoilijaa, on vain oleminen, joka on Yksi.

Mutta toki on myös tiloja, joissa koen olevani tavallinen ihmismieli, jolla on yhteys sille Olemisen tai Jumalan tasolle. Tällöin voin kokea ikään kuin sisältäni saisin jonkinlaisen kosketuksen tai intuition tehdä jotain, eli tämä olisi se "mielikuvituskaveri"-kokemus. Minä ajattelen niin, että hedelmistään puu tunnetaan. Olen kokenut liikaa hyvää hiljaisuuden rukouksen kautta omassa elämässäni, että voisin enää mitenkään ajatella, että kyse on pelkästään oman mielen tuotoksista. Varsinkaan kun melko harvoin on edes kyse mielen toiminnasta kuten mieleen nousevasta ajatuksesta, vaan usein kokemus on paljon hienovireisemmällä tasolla, esim. vain jonkinlainen sisäinen vapautuksen ja rauhan tunne.

Muita ihmisiä, varsinkaan niitä jotka eivät edes tunne minua, en toki voi vakuuttaa millään siitä, että kyseessä ei ole mielikuvituskaveri. Ei minulla siihen ole erityistä tarvettakaan. Ne joiden on tarkoitus kohdata minut, löytävät minut joka tapauksessa vaikken koskaan puhuisi näistä mitään, ja ne joiden ei ole tarkoitus, eivät uskoisi sanaakaan vaikka kirjoittaisin kirjaksi koko hengellisen elämäni. Miksi uskoisivat? Ei ihmiset uskoneet edes Jeesusta, joka sentään teki ihmeitä ja oli kuuluisa. Kaikki ihmeet on selitettävissä tyhjiin jos on halua; jumalallinen viisaus on selitettävissä sekopään hourailuiksi.

Siinä todellisuudessa minkä minä näen hengellisellä näkökyvylläni, ei ole kuolemaa ja kärsimystä. Mutta se ei myöskään ole ajan ja paikan aineellinen maailma, vaan paremman sanan puutteessa sanon että "spirituaalinen". Se on taivasten valtakunta teidän keskellänne ja sisäisesti teissä (sillä on vain yksi Tietoisuus, ja se on Jumala, ja Jumala on siis jokaisen yksilön tietoisuus, mistä seuraa että jokaisen yksilön tietoisuus sisältää kaiken mitä on).

Me ihmiset kuitenkin näemme oman viitekehyksemme läpi, langenneen tietoisuudentilan läpi, lähtökohtanamme usko materiaalisen maailman lakeihin ja usko hyvään ja pahaan. Se mitä näemme kertoo enemmän ihmisen tietoisuudentilasta kuin perimmäisen todellisuuden olemuksesta. Kun tietoisuudentila muuttuu, muuttuu myös maailma jonka ihminen näkee. Ja kun hyvin erilaisesta tietoisuudentilasta kuin useimmat maailmaa katsova ihminen kohtaa tavallisen inhimillisen tietoisuudentilan, tapahtuu erilaisia ihmeitä, niille joiden maailmankuva on avoin sellaiselle. Ja kun kaikki tulevat tietoisuuteen taivasten valtakunnasta tässä ja nyt, meidän keskellämme, kun riittävä määrä ihmisiä nousee materialistisen tietoisuudentilan yläpuolelle, niin kokonaiskuva muuttuu täysin.

Kuinkas se loiseliöasia sopii tähän rakastavaan ja kaikkivoipaan jumalolentoon?

Ei Jumala ole luonut tuhoisia loiseliöitä. Jumala loi paratiisin, ja luotuaan kaiken näki että se on hyvä. Mitään, mitä Jumala ei ole luonut, ei ole olemassa.

Ihminen kuitenkin lankesi ja yhtäkkiä Jumalan hyväksi luoma maailma näyttääkin olevan täynnä kaikenlaista pahaa: kärsimystä, kuolemaa, rappeutumista, toisiaan ahmivia elämänmuotoja, yksinäisyyttä ja levottomuutta. Muutos ei tapahtunut todellisuudessa vaan ihmisen tietoisuudessa. Ihminen alkoi nähdä todellisuuden vääristyneenä, illuusion omaisena painajaisena.

Tässä ja nyt on tänä päivänäkin paratiisi ilman loisia ja muuta ikävää, ja juuri siksi Jeesus sanoikin, että Taivasten valtakunta on teidän keskellänne. Ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan, että jos Taivas on jossain, niin se on muussa ajassa tai paikassa, koska heistä täällä ei todellakaan näytä taivaalliselta. Jeesus kuitenkin sanoi, että se on tässä ja nyt, huolimatta siitä mitä aistit todistavat. Se on myös mahdollista nähdä ja kokea, hengellisen näkökyvyn kautta, jolloin kyseessä ei enää ole pelkkä järjen uskomus.

Nykyään asiasta on tosin tehty kovin vaikeaa, sillä Jeesuksen opetusten suola on laimennettu suolattomaksi. Kristinusko ei enää ole kilvoittelun ja hengellisen kasvun tie, jonka kulkija etsii sellaista Jumalan tuntemista tässä ja nyt, että se tuottaa hedelmää jonka muutkin huomaa. Kristuksen seuraajia kovin vähän seuraavat ne merkit, joiden piti seurata. Nykykristittyjen enemmistölle riittää lisätä ajattelevaan mieleen muutama Jumalaa, Jeesusta ja pelastusta koskeva uskomus, ja sen jälkeen riittää kunhan pitää nämä uskomukset kuolemaan asti, niin pääsee taivaaseen.

Ai ne lapsia tropiikissa rampauttavat loiseliöt ovat ihan vain mielikuvitusta?

Oletko ammattivalehtelija eli pappi, vai oletko ottanut huumausaineita?