Onko täällä ketään kuka olisi onnellinen parisuhteessaan?

Hep! Ensimmäiset 17 vuotta yksiavioisuutta takana, eikä haaveitakaan muusta.

Olen onnellisessa parisuhteessa, ollut jo yli 20 vuotta. Ei ole tarvetta vieraisiin, oma puoliso on kaikin puolin edelleen ihana, on aina kohdellut hyvin, rakastettava, hyvännäköinen ja seksielämä suorastaan kukoistaa ja on vaihtelevaa. Mutta tällä palstalla tyhjistä tynnyreistä se suurin kolina lähtee...

Me olemme. Yhteisiä kiinnostuksen kohteita on paljon, mutta kummallakin myös omia juttuja. Uusperhe ollaan, ei yhteisiä lapsia. Yhteisiä vuosia 15.

Nykysuhde kyllä on onnellinen ja olemme toisillemme uskollisia. Mutta olemme molemmat eronneet pitkistä liitoista joissa oli pettämistä, arvostelua ja ilkeilyä. Siksi olemme nyt todella varovaisia ettemme päästä suhdetta kehnoksi, ottamme toisemme huomioon ja kunnioitamme ja arvostamme toisiamme. Pettäminen ei ole ainut tapa myrkyttää suhde, siihen riittää myös jatkuva toisen arvostelu, mitätöinti, toisen toiveiden ja halujen huomiottajättäminen.

Täällä yksi! 9v takanapäin, ja ensimmäinen lapsi syntyi viime vuonna. Ollaan onnellisempia vaan koko ajan, jokainen vuosi on edellistä parempi, ja nyt varsinkin kun syntyi tuo vauva. Ei ole vaikuttanut seksielämäänkään, ihan samanlaista on kuin ennenkin, ehkä jopa parempaa.

Uskon että salaisuus on olla kahdestaan niin kauan että suhde on vakaa, ja on löytynyt se kahden välinen tapa olla ja toimia, ja sellainen selkeä tunne perheestä jo ennen lasta.

no ei kai kukaan ole onnettomassa suhteessa? Kehno valinta, jos niin tekee.

12 vuotta yhdessä, kolme lasta ja erittäin onnellisia ollaan. :)

Ihan yksiavioisessa suhteessa olen, mutta en mä siltikään täysin onnellisessa suhteessa ole.

Minä olen ollut vaimoni kanssa yhdessä jo 12 vuotta. Ihan mukavasti meillä menee, olemme yhdessä onnellisia. Omia vaikeuksia tietysti elämässä on, seksielämäkään ei ole niin aktiivista kuin ennen, mutta ei ole ollut halujakaan. Meillä on jo kypsään ikään ehtinyt suhde, josta ei silti puutu lämpöä ja läheisyyttä. Meillä on myös lapsi, olemme siis perhe. Ongelmat hoidetaan puhumalla, joskus tiuskitaan toisillemme, mutta ei mene puolta tuntiakaan, kun taas halaamme toisiamme lämpimästi. Meistä kummallakaan ei ole ollut muuta pitkää suhdetta, olemme jo melko nuorina alkaneet olla yhdessä. Emmekä luovu toisistamme, luottamus on vahvaa, siteemme on vahva.

Täällä! Elämässä on muuten ollut niin vaikeata että en tiedä miten olisin selvinnyt ilman miestäni.

Itselläkin täällä palstaillessa tulee usein ihmetyttää että onko tasapainoiset parisuhteet oikeasti näin harvinaisia. Tekee välillä ihan pahaa lukea kauheita kohtaloita :( Mutta pistää kyllä vielä kovemmin arvostamaan sitä mitä itsellä on!

Ne joilla on jotain kunnon vipinää kotona tai vieraissa, niin tuskin jaksavat roikkua tuntitolkulla av palstalla.

Vierailija kirjoitti:

no ei kai kukaan ole onnettomassa suhteessa? Kehno valinta, jos niin tekee.

No mun mies on, minä puolestani olen ihan tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

no ei kai kukaan ole onnettomassa suhteessa? Kehno valinta, jos niin tekee.

No mun mies on, minä puolestani olen ihan tyytyväinen.

Sama täällä.

Se on jännä, kun toisen mielestä suhde on ihan hirveä, kun taas toisen mielestä tässä ei ole mitään ongelmaa.

Mies, kolme lasta, normaali arki. Mutta silti olen edelleen rakastunut siihen mieheen, ollut jo 20 vuotta. Teemme paljon asioita yhdessä mieheni kanssa ja koska lapset jo isompia niin voimme ottaa aikaa ihan kahdestaankin.

Esim viime viikonloppuna teimme lyhyen viikonloppureissun Helsinkiin (asumme Keski-suomessa). Mies oli varannut hotellin ihan ex-tempore. Kävimme muutamassa ravintolassa syömässä, kävelimme Helsingissä muistellen opiskeluaikaa siellä.. Ihan merenrantakin on kiva nähdä näin sisämaan asukkina.

Pientä shoppailua toki myös.

Monenkin kannattaisi tehdä tälläisiä lyhyitä matkoja kaksistaan. Yhteinen yö hotellissa ja valmiiksi laitettu aamiainen jonka voi syödä ihan rauhassa (välillä ilman lapsiakin :D). Jo se rentouttaa.

5 vuotta naimisissa, haasteeksi siihen erityislapsi, toinen terve lapsi ja minun masennus ja tämän hetkinen raskaus. paljon on viidessä vuodessa tapahtunut. mieheni on 23-v ja minä 22-v. Naimisiin ei mennä jos ei ole tarkoitus tehdä siitä loppuelämän liittoa, näin me on sovittu ja kaikesta puhutaan avoimesti, eikä salata toisiltamme mitään. Mennään yhdessä eteenpäin tukien toisiamme siinä rinnalla kulkien, ei ole asioita, murheita eikä mitään mistä emme yhdessä räpiköiden selviäisi.

Olemme olleet 17 vuotta naimisissa ilman pettämis- tai muita kriisejä, ja meillä molemmilla on vakaat aikeet jatkaa samalla tavalla :). Tämä herättää raivoa joissakin sellaisissa tahoissa jotka eivät ole pystyneet samaan, mutta se ei ole meidän ongelmamme, eikä myöskään sinun, ap. Usko ja luota kaikessa rauhassa itseesi ja puolisoosi, jos aihetta ei muuhun ole, äläkä pelkää että tämän palstan kriisiketjut olisivat sataprosenttinen otos ihmisten parisuhteista. Jos yhdellä menee tasaisen kivasti avioliitossaan ja toisella on kriisi, kumpi aloittaa keskusteluketjun?

Vierailija kirjoitti:

Mies, kolme lasta, normaali arki. Mutta silti olen edelleen rakastunut siihen mieheen, ollut jo 20 vuotta. Teemme paljon asioita yhdessä mieheni kanssa ja koska lapset jo isompia niin voimme ottaa aikaa ihan kahdestaankin.

Esim viime viikonloppuna teimme lyhyen viikonloppureissun Helsinkiin (asumme Keski-suomessa). Mies oli varannut hotellin ihan ex-tempore. Kävimme muutamassa ravintolassa syömässä, kävelimme Helsingissä muistellen opiskeluaikaa siellä.. Ihan merenrantakin on kiva nähdä näin sisämaan asukkina.

Pientä shoppailua toki myös.

Monenkin kannattaisi tehdä tälläisiä lyhyitä matkoja kaksistaan. Yhteinen yö hotellissa ja valmiiksi laitettu aamiainen jonka voi syödä ihan rauhassa (välillä ilman lapsiakin :D). Jo se rentouttaa.

Hyvä huomio monelle. Että omankin miehen kanssa voi mennä hotelliin.. Ei pelkästään "salarakkaan" kanssa kun on ns. "koulutuksessa"

Vierailija kirjoitti:

Ne joilla on jotain kunnon vipinää kotona tai vieraissa, niin tuskin jaksavat roikkua tuntitolkulla av palstalla.

Miten niin? Ei se vipinä ympärivuorokautista ole - ja miten niin tuntikausia?

Minä ja mieheni olemme olleet yhdessä yli 30 vuotta, joista naimisissa 26 vuotta. Olemme ihan älyttömän onnellisia yhdessä ja rakastamme toisiamme ihan hulluina. En halua edes ajatella elämää ilman miestäni. Olemme olleet yhdessä koko aikuisikäni. Pettäminen ei ole käynyt koskaan mielessäni. Yököttää ajatuskin seksistä jonkun muun miehen kanssa. Meillä on monta lasta, joista nuorin on alakoululainen. Seksielämämme on nykyisin todella aktiivista. Aktiivisempaa, kuin aikoinaan alkuhuumassa.

Toki pitkässä suhteessamme on ollut myös alamäkiä. Niistä on selvitty yhdessä ja ammattiapuunkin on kerran turvauduttu. Haastetta arkeemme tuo minun vakava sairauteni. Mutta me tahdomme edelleenkin!

Kyllä mä olen vielä näin 20v jälkeenkin:)

Mies on hyvä, kiltti, arvostava ja kunnioittava - silti ei tosiaankaan mikään nahjus (yhdessä rakennettu mm 2 taloa)! Kohtelee mua aina tosi kauniisti, huomioi arjessa ja pitää huolta. Seksiä on viikoittain ja se on hyvää. Mies tekee paljon töitä ja tuo rahat kotiin. Meillä keskustellaan paljon ja aina vaan juttua tuntuu riittävän:)

Hemmottelee mua aina kun mahdollista, sellaisia perusjuttuja: antaa mun levätä kun olen uupunut ja tekee mun puolesta asioita, hoitaa lapsen kyydityksiä pyytämättä, tietää mistä herkusta pidän, talvella saan kukkia joka lauantai, kantaa kauppakassit tai käy mun puolesta kaupassa, avaa ovet jne.

Tällä hetkellä arki on raskasta lapsen sairauden takia, en pysty nukkumaan ja siksi mies yrittääkin helpottaa mun tilannetta hoitamalla osan yöstä.

Jos jotain miinusta pitää löytää niin mies ei ole mikään halaajatyyppi ja tämä läheisyyden puute vaivaa mua tosi paljon. Itse tuntisin oloni vielä rakastetummaksi jos voisin käpertyä syliin ja "lämmitellä" siinä huolet pois. Mutta nuo halaukset on kuin koiranpennun rapsutusta:D Ei vaan ole luontevaa hänelle, on lapsesta saakka kaihtanut kosketusta. Aamuisin kyllä heräillään lusikasta mutta siinä kaikki.

En silti vaihtaisi.