40+ osaako sitä enää rakastua?

Mukavia juttukumppaneita on kyllä riittänyt ja yhden kanssa kävin syömässä ulkona ja toisen kanssa harrastuksen parissa muutaman kerran. Molemmat oikein hyviä tyyppejä, mutta sellaisia vahvoja tunteita ei ole herännyt, vaikka tapaamisia odotinkin. Yhteinen tekijä molemmilla oli ero entisistä alle puolen vuoden aikana eli ilmeisesti kiinni vielä aiemmissa suhteissaan. Vapaudestani en taida enää luopua tai sitten pitää jotain ihmeellistä tapahtua. Kun on vuosia elänyt vain lasten kanssa (kohta muuttavat omilleen), olisi aika vaikea alkaa huomioida seinien sisällä toista aikuista.

Epärealistiset odotukset. Mikään ei sitten kelpaa.

Kukaties kyllä tai sitten ei .

Riippuu ihmisestä tai tarkemmin kahdesta , haasteitakin saattaa tulla nimittäin se eletty elämä ( historia ) lapset yms

Mutta jokainen tsäänssi on mahdollisuus ! Vaikka epäonnistua tai onnistua !

Ja jos käy huonosti niin nämä positiiviset ajatukset auttaa jaksamaan ja yrittämään uudelleen :

Leuka rintaan ja reippaasti kohti uusia pettymyksiä :)

Joka päivä yhden päivän lähempänä kuolemaa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä osaa. Parhaiten sitten kun ole saanut oman pääsi kuntoon ja viihdyt elämässäsi ilman sitä miestäkin. Sitten löytyy joku viereen, on hyvä bonus. Näin minulla. N50

Kauan sulla meni, että sait pään kuntoon? Mää en ymmärrä miks mulla on välillä, jopa pakkomielle löytää mies..sit, kun tapaa jonkun fiksunkin miehen löydän hänestä vikoja heti ja kiinnostus lopahtaa. Ap

Pari vuotta erosta, terapiaa, itseni miettimistä, siinä löysin itseni ja ilon elämään. Kun tuo löytyi, löytyi se mies nopeasti viereen. Varmaan tiesi paremmin mitä tarvitsi. Kirjoiteltiin ensin (nettituttavyys), ensimmäisellä tapaamisella mies ei tuntunut oikealta. Jäin kuitenkin pohtimaan tuota tunnetta ja tajusin etten ollut tottunut niin kohteliaaseen ja huomaavaiseen mieheen. Siihen omaan intuiitioon ei kannata uskoa, kannattaa kyseenalaistaa miksi joku tuntuu oikealta ja joku taas väärältä. Tuttu, ex mies tai lapsuuden kokemukset voi tuntua oikealta vaikka se oikeasti olisi itselle sopimaton. Noita omia koukkujaan kun oppii pystyy ohjaamaan paremmin omaa elämäänsä itselle hyvään suuntaan, kuului siihen uusi kumppani tai ei.

Vierailija kirjoitti:

No mieti Pirkko Mannolaa ja Göran Stubbia.

No tämä vaikuttaa just niin epätoivoiselta tempaukselta että oksat pois. Ettei tuossakaan iässä uskalleta ja osata olla yksin vaan kiireen vilkkaa pitää päästä naimisiin ja tietenkin kuuluttaa kaikki julkisuuteen. Epätoivoista että nainen kosii ja tosi romanttista että mies vastaa myöntävästi koska kosija on pirkkomannola. Ei siksi että nainen on niin ihana, vaan siksi että se on pirkkomannola. Kauneuskuningatar vuodelta kuokka ja kirves.

Oiva esimerkki epäaidosta rakkaudesta.

Vierailija kirjoitti:

Epärealistiset odotukset. Mikään ei sitten kelpaa.

Mulla ei ainakaan ole mitään odotuksia. Mutta se peruskysymys on se, että miksi ylipäänsä pitäisi olla jonkun kanssa, jos vaan ei kiinnosta.

Mulle parisuhteet on aina olleet vähän "onks pakko jos ei haluu" -osastoa, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän asia on niin.

Kyse ei siis ole mistään nirsoilusta ja kermaperseilystä, mulla on paljon kivoja miehiä ystävinä ja tulen yleensäkin esim. työpaikoilla tosi hyvin miesten kanssa toimeen. Mutta kun ei vaan kiinnosta sen enempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mieti Pirkko Mannolaa ja Göran Stubbia.

No tämä vaikuttaa just niin epätoivoiselta tempaukselta että oksat pois. Ettei tuossakaan iässä uskalleta ja osata olla yksin vaan kiireen vilkkaa pitää päästä naimisiin ja tietenkin kuuluttaa kaikki julkisuuteen. Epätoivoista että nainen kosii ja tosi romanttista että mies vastaa myöntävästi koska kosija on pirkkomannola. Ei siksi että nainen on niin ihana, vaan siksi että se on pirkkomannola. Kauneuskuningatar vuodelta kuokka ja kirves.

Oiva esimerkki epäaidosta rakkaudesta.

Åke LIndmann kuoli jo 2009, aika kauan sitten.

Olen itse hyvä esimerkki siitä, että suhteista ei tahdo tulla mitään, kun ei oikein tiedä mitä haluaa ja kuitenkin on kova tarve tavata kumppani. Olen mies ja jotenkin tuntuu, että miehillä on usein aika kiire löytää uusi kumppani vierelle nopeasti eron jälkeen. Itsekin tuota kokeilin, ei tahdo onnistua. Monta yritystä viisaampana olen vihdoinkin päättänyt pysähtyä ja antaa ajan kulua ja ottaa vastaan sen, mitä elämällä on tarjota. Täytyy myöntää, että yksinjäämisen pelko on aikamoinen. On suuri riski ajautua vääränlaisiin suhteisiin, jos pelkää yksinäisyyttä. Vähän liioitellen voisi sanoa, että kun on epätoivoisimmillaan, tapaa niitä kaikkein rikkinäisimpiä ihmisiä.

Uskon kuitenkin, että ihmisen on kohdattava oma yksinäisyytensä ja tyhjyytensäkin. Itseään ei voi juosta pakoon loputtomiin, mikäli haluaa elää mielekästä elämää. On kohdattavat omat möröt ja pelot. Kun ne kohtaa, huomaa, ettei se niin kauheaa ollutkaan. Olen päättänyt valita toisin ja täytyy sanoa, että tulokset alkavat jo tuntua. On välillä jopa ihan siedettävää olla itsekseen:)