Voiko vanhemmuudessa onnistua?

Onko siis mahdollista kasvattaa lapsistaan terveitä ja hyviä ihmisiä, joille lapsuus ja suhde omiin vanhempiin ovat voimavara?

Vai onko niin että ihan sama miten nyt toimin, niin lapseni tulee kuitenkin löytämään jotain mikä hänen tulee sitten aikuisena käsitellä kasvaakseen?

Onko teistä jollain täysin mutkaton suhde omiin vanhempiin?

-

Tastana kerron että olen aina pitänyt omia vanhempiani hyvinä, ja suhdettamme nyt aikuisina ihan ok-tasolla. Mutta kun oma poikani kasvaa, huomaan että haluan toimia yhä useammassa asiassa toisin kuin omat vanhempani.
Että itseasiassa muistoni lapsuudesta ovat aika surullisen sävyisiä (vaikka ei mitään suurta tragediaa). Ja itsenäistymiseni ja kasvuni aikuisena on nyt herättänyt suorastaan vihaa vanhempiani kohtaan. En tiedä tarkalleen mitä olisin vanhemmiltani kaivannut. Ehkä enemmän suojelua, ja ujon luonteeni hyväksyntää, jotta en nykyisessä elämässäni kokisi itseäni jatkuvasti liian vähäiseksi vain siksi että olen introvertti.

Tiedän olevani ihan hyvä äiti, ihan riittävä tässä hetkessä. Mutta on todella raastava ajatus hyväksyä se, että lapseni käy mahdollisesti kasvaessaan läpi samoja tunteita kuin minä aikanani. Tai että hän ajattelisi minusta samoin kun minä nyt äidistäni.

Parhaansahan sitä aina yrittää, kuten tiedän omien vanhempienikin tehneen. Miten hyvät välit aikuisilla perheenjäsenillä on edes tarpeen?