Lue keskustelun säännöt.
Mitä helvettiä teen? Nyt kertokaa!
11.04.2016 |
Siis olen nelikymppinen äiti ja haluan kuolla. Mun elämä on aivan paskaa, on aina ollut ja olen aina halunnut kuolla. Valitettavasti hormonit teki mulle temput, kun aikoinani tapasin mieheni ja rakastuin ja tää olo meni hetkeksi ohi ja saatiin lapsia. Nyt se on taas tullut takaisin entistä pahempana ja ajattelen kuolemaa joka päivä monta kertaa.
Terapiaa on kokeiltu, ei se auta. Kuulemma mussa on vika jossain niin syvällä, että sitä on vaikea parantaa.
Toivoa paremmasta ei siis ole.
Kommentit (40)
Oma äitini tappoi itsensä, kun olin kymmenen vanha. Oon saanu koko pienen elämäni miettiä sitä ja osittain kantaa myös syyllisyyttä siitä. Ajattele läheisiäisi, aina on varmasti toivoa ♥
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska mitään menetettävää sinulla ei ole, niin kokeile lääkitystä. Fakta on, että tujulla lääkkeellä elämä voi muuttua siedettäväksi, jonka avulla et jätä lapsillesi niin karmeaa perintöä kuin itsemurha on. Se tuppaa periytymään ja oikeus itsemurhaan sinulla meni sinä päivänä kun lapsia sait. Ikävää, mutta totta.
Nyt ei auta kuin jaksaa. Eli:
Plan A) varaa aika psykiatrille. Kerro homman nimi ja pyydä lääkitystä. Terapia on hyvä vaihtoehto, jos siitä kokee jotain saavansa.
Plan B) tee jotain radikaalimpaa; lähde esim. Tanskaan, USAan, tai vaihtoehtoisesti ihan viidakkoon ja käy testaamassa sellainen masennus(kerta)lääkitys parantajan avulla kuin LSD tai ayahuasca. Tsekkaa kuitenkin referenssit kunnolla, ettet joudu raiskatuksi tms.
Kumpikin vaihtoehto on parempi kuin itsemurha.
Vierailija kirjoitti:
Ajatukset menevät vähän siihen malliin, että olen arvoton ihminen, täysin tyhjä ja merkityksetön ja että vaikka elämässä onkin onnen ja ilon hetkiä, en vaan jaksa tätä loputonta rämpimistä niitä kohti. Vaikka joskus tuntuisi kuinka hyvältä ja mulla olisikin uskoa tulevaan, tää paha olo tulee aina takaisin, olen jo oppinut sen.
ap
Ensinnäkin, et todellakaan ole merkityksetön! Olet lapsiesi äiti, heille tärkein ihminen (miehesi) ohella! Olet antanut lapsillesi elämän ja he tarvitsevat sinua, rakkauttasi ja huolenpitoasi vielä kauan aikaa, itseasiassa aina!
Harvoilla ihmisillä elämä on koko ajan huippuhetkiä, vaan se koostuu niistä pienistä onnen murusista, arkielämästä ja raskaista, sekä vaikeista hetkistä. Elä hetki kerrallaan, kun on vaikeaa se on vain se hetki kun on vaikeaa, tunnin päästä/huomenna/viikon päästä voi tulla taas niitä ilon hetkiä ja parempaa oloa. Mieti mitä kaikkea ihanaa sinulla ympärilläsi on: lapset, koti, mies, ruokaa mitä syödä ja vaatteet päällä. Maailmassa on miljoonia, jotka olisivat onnellisia jos heillä olisi sitä mitä sinulla on.
Kuolema kyllä tulee meille kaikille aikanaan. Etkö nyt voisi yrittää nauttia siitä, että elät - elämä on lahja. Ja menneisyys on mennyttä, se ei ole pilannut sinua ja mahdollisuuttasi olla onnellinen lopullisesti - kukaan ei voi sinulle näin sanoa!
Sinulle olisi hyvä nyt löytää sinulle sopiva hoitomuoto ja terapeutti, aikaisempi terapeutti ja hoitokontakti ei todellakaan sopinut sinulle. Ja muista, että jos yksi / kaksi lääkäriä/psykologia eivät osanneet sinua auttaa, ei merkitse sitä että kukaan ei osaisi! Hehän ovat vain ihmisiä, omine subjektiivisine ajatuksineen ja mielipiteineen tilanteestasi - erehtyviä ja virheitä tekeviä hekin! Kaikki metodit eivät toimi kaikille, mutta hyvin suurelle osalle ihmisistä jokin kuitenkin toimii! Ota nyt ensitöiksesi yhteyttä terveydenhuoltoon ja kerro heille tuntemuksistasi ja kerro, että tarvit apua.
Aurinkoa, valoa, rakkautta ja voimia sinulle!
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini tappoi itsensä, kun olin kymmenen vanha. Oon saanu koko pienen elämäni miettiä sitä ja osittain kantaa myös syyllisyyttä siitä. Ajattele läheisiäisi, aina on varmasti toivoa ♥
Olen todella pahoillani ja otan osaa.
Olen ajatellut läheisiäni ja juuri siksi olen vielä täällä. Tällä hetkellä ainoat ihmiset, joiden vuoksi elän, ovat lapseni ja äitini. Äiti alkaa olla jo vanha ja varmaankin kuolee lähivuosina, mutta ne lapset...
ap
HEL-NYC kirjoitti:
Koska mitään menetettävää sinulla ei ole, niin kokeile lääkitystä. Fakta on, että tujulla lääkkeellä elämä voi muuttua siedettäväksi, jonka avulla et jätä lapsillesi niin karmeaa perintöä kuin itsemurha on. Se tuppaa periytymään ja oikeus itsemurhaan sinulla meni sinä päivänä kun lapsia sait. Ikävää, mutta totta.
Nyt ei auta kuin jaksaa. Eli:
Plan A) varaa aika psykiatrille. Kerro homman nimi ja pyydä lääkitystä. Terapia on hyvä vaihtoehto, jos siitä kokee jotain saavansa.
Plan B) tee jotain radikaalimpaa; lähde esim. Tanskaan, USAan, tai vaihtoehtoisesti ihan viidakkoon ja käy testaamassa sellainen masennus(kerta)lääkitys parantajan avulla kuin LSD tai ayahuasca. Tsekkaa kuitenkin referenssit kunnolla, ettet joudu raiskatuksi tms.
Kumpikin vaihtoehto on parempi kuin itsemurha.
Kiitos. Tässä oli asiaa. Olen miettinyt kyllä samoin, että mulla ei enää ole oikeutta siihen itsariin.
Joku ayahuasca kuulostaa jännältä. Mutta en mä sitäkään kokeile, kunhan uneksi. Olen niin helvetin herkkä kaikille molekyyleille, että jo noi apteekkilääkkeetkin hirvittää. Jotenkin muuten tarttis saada tää homma skulaamaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatukset menevät vähän siihen malliin, että olen arvoton ihminen, täysin tyhjä ja merkityksetön ja että vaikka elämässä onkin onnen ja ilon hetkiä, en vaan jaksa tätä loputonta rämpimistä niitä kohti. Vaikka joskus tuntuisi kuinka hyvältä ja mulla olisikin uskoa tulevaan, tää paha olo tulee aina takaisin, olen jo oppinut sen.
ap
Ensinnäkin, et todellakaan ole merkityksetön! Olet lapsiesi äiti, heille tärkein ihminen (miehesi) ohella! Olet antanut lapsillesi elämän ja he tarvitsevat sinua, rakkauttasi ja huolenpitoasi vielä kauan aikaa, itseasiassa aina!
Harvoilla ihmisillä elämä on koko ajan huippuhetkiä, vaan se koostuu niistä pienistä onnen murusista, arkielämästä ja raskaista, sekä vaikeista hetkistä. Elä hetki kerrallaan, kun on vaikeaa se on vain se hetki kun on vaikeaa, tunnin päästä/huomenna/viikon päästä voi tulla taas niitä ilon hetkiä ja parempaa oloa. Mieti mitä kaikkea ihanaa sinulla ympärilläsi on: lapset, koti, mies, ruokaa mitä syödä ja vaatteet päällä. Maailmassa on miljoonia, jotka olisivat onnellisia jos heillä olisi sitä mitä sinulla on.
Kuolema kyllä tulee meille kaikille aikanaan. Etkö nyt voisi yrittää nauttia siitä, että elät - elämä on lahja. Ja menneisyys on mennyttä, se ei ole pilannut sinua ja mahdollisuuttasi olla onnellinen lopullisesti - kukaan ei voi sinulle näin sanoa!
Sinulle olisi hyvä nyt löytää sinulle sopiva hoitomuoto ja terapeutti, aikaisempi terapeutti ja hoitokontakti ei todellakaan sopinut sinulle. Ja muista, että jos yksi / kaksi lääkäriä/psykologia eivät osanneet sinua auttaa, ei merkitse sitä että kukaan ei osaisi! Hehän ovat vain ihmisiä, omine subjektiivisine ajatuksineen ja mielipiteineen tilanteestasi - erehtyviä ja virheitä tekeviä hekin! Kaikki metodit eivät toimi kaikille, mutta hyvin suurelle osalle ihmisistä jokin kuitenkin toimii! Ota nyt ensitöiksesi yhteyttä terveydenhuoltoon ja kerro heille tuntemuksistasi ja kerro, että tarvit apua.
Aurinkoa, valoa, rakkautta ja voimia sinulle!
Kiitos. Olen vaan kiittämätön houkka, kun ajattelenkaan tällasta, kyllä mä sen tiedän. Mulla on asiat todella hyvin, eikä kukaan osaisi varmasti arvata, että mun pääni sisällä on tällaista.
Kiitos kun muistutit, että onni on kaikille vain rippeitä. Niin kai se on, että pakko täällä on vaan taistella. Olenpas hölmö kun en sitä ajatellut. Olen varmastikin saanut kaiken liian helpolla, ponnisteluista ei ole ollut tietoakaan. Ehkä olen ponnistellut liian vähän ja tyytynyt liian vähään. Ehkä olisin onnellisempi, jos yrittäisin enemmän.
ap
Jos etole edes lääkitystä kokeillu niin et voi sanoa ettei mikään auta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jeesuksesta minulle on ihan turha puhua. Olen kyllä hengellinen omalla tavallani, mutta uskontoihin en sekoa, ne ovat maailman rutto. Synneistänikään en kärsi, kärsin vain siitä, mikä olen. Siinä uskon kyllä samaan kuin sinä, että tämä maailma on vain välivaihe ja että taivaassa on kaikki hyvin. Sinne siis pyrinkin.
ap
Usko Jeesukseen ei olekaan "uskonto", vaan rakkaussuhde. Se että on "omalla tavallaan hengellinen" ei vie sinua taivaaseen, ikuiseen elämään. Omin avuin ei taivaaseen pääse, vaan ainoastaan Jeesuksen kautta. Myöskään itsemurha ei ole portti taivaaseen.
15
Voithan ajatella niinkin, että Luoja antoi sulle lapsia, jotta pysyisit täällä ja täyttäisit tehtäväsi. En oikein itsekään tiedä uskoako tällaiseen vai ajatellako loogisemmin, mutta se on yhdentekevää jos jostain saa lohtua ja jos jokin auttaa jaksamaan.
Ymmärrän hyvin miltä susta tuntuu. Mullakin on ollut vuosikausia masennusta. Olen noin 10 vuotta nuorempi ja nyt SSRI-lääkityksellä. Masennus on tosin jatkunut jo niin pitkään, että olen ns. pihalla välillä, muisti on kai hetkellisesti huonontunut.
Välillä on todella vaikea olla ja lievitän pahaa oloa todellisuuspakoisilla itsemurha-ajatuksilla. Sitäkin enemmän minua miellyttää ajatella olemattomuutta, aikaa, jolloin meistä ketään ei ole täällä enää. Ihmismuotoinen elämä on lakannut. Pidän myös sekä historiasta että kertovasta historiasta, koska menneiden aikojen ihmisten elämistä lukeminen tuo lohtua.
Mistä itse saat lohtua? Mikä muu kuin lapset auttaa jaksamaan? Silloin kun on todella vaikeaa ajattelen itse erilaisia pian saatavia pieniä nautintoja: työ- tai koulupäivänä ensimmäistä vapaahetkeä, hyvää ruokaa, lempiherkkuja tai sitä, että "vedän joku päivä ihanat kännit ja sitten lillin siinä kevyessä olotilassa!" En kannusta tällä käyttämään alkoholia vaan vapauttamaan mieli ainakin hetkeksi miettimään jotain yksinkertaista mielihyvää tuottavaa asiaa. Terve voi ehkä nauttia toisella tavalla "elämän pienistä asioista", mutta masentuneena nautinto on mutkan takana.
Suosittelen myös IHAN KAIKKEA ENSIN jos meinaat tosiaan päättää päiväsi. Tiesitkö, että masennuksen syynä onkin usein se, että mieli yrittää kertoa sinulle jotain, tuoda pintaan jotain uutta, johon tarttua? Et ole ehkä tehnyt täällä vielä kaikkea sitä mitä olet syntynyt tekemään.
Itse olen huomannut myös muuttuneeni masennusaikana. Asiat, jotka olivat itselleni tärkeitä vielä vaikka vuosi sitten, ovat nyt täysin merkityksettömiä. Valtaosa vanhoista ihmissuhteista on jäänyt. Valtaosa vanhoista ihanteista ja haaveista on jäänyt - en koskaan halunnutkaan niitä asioita.
Ehkä nyt on se aika, että et enää kiellä sitä masennusta vaan kohtaat sen. Menet vaikka psykiatriselle, kerrot hoitohenkilökunnalle miten paha on olla ja jos et saa apua, kerrot läheisille. Aivan varmasti joka ikinen sinulle rakas ihminen keräisi rahaa vaikka yhteiseen kolehtiin, että pääset vaikka terapiaan ja saat apua! Jos joku jää matkalle, joku jolle et kelpaa sairaana niin hyvä, heitä mäkeen! Et tarvitse häntä.
Nämä sanat kuulostavat kauhean mahtipontisilta, mutta ajattelin juuri sinun perhettäsi tästä vuosikymmenien päähän ja lapsiasi lastenlastesi kanssa jossain pöydän ääressä miettimässä miksi äiti mahtoikaan tehdä itselleen niin, miksi miksi miksi...ja vaikka kirjoittaisit sen kirjeeseen ja kävisit jokaisen syyn läpi jäisi aina jokin yksi ylimääräinen miksi...
Kun olin kahdeksan, mummoni sanoi ääneen, että "Rakas taivaan Isä, mikset sinä ota minua luoksesi?" Seuraavana vuonna mummo sairastui syöpään ja näin äitini sairaalasta palanneet murheenmurtamat kasvot kun äiti sanoi ettei mummoa enää ole. Enkä minä pysty ikinä kertomaan äidille, että mummo halusi pois. Mummo oli vanha ja väsynyt ja Luoja kuunteli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noh...
Hormonaalinen ehkäisy tätä oloa ei voi aiheuttaa, koska en käytä hormonaalista ehkäisyä, ja sitä paitsi tämä olo on ollut mussa lapsesta saakka. Kun puhuin alussa hormoneista, tarkoitin mielihyvährmoneja, joita rakastuminen kehooni aiheutti. Niiden avulla luulin tulevani normaaliksi ihmiseksi.
Sähkösokkeihin en ainakaan tuon sinun kertomasi perusteella jaksa myöskään uskoa, nro 13, koska mulla tämä on normaalitila ts. mulla ei ole sellaista tavoiteltavaa henkilökohtaista normaalitilaa, johon palata.
Jeesuksesta minulle on ihan turha puhua. Olen kyllä hengellinen omalla tavallani, mutta uskontoihin en sekoa, ne ovat maailman rutto. Synneistänikään en kärsi, kärsin vain siitä, mikä olen. Siinä uskon kyllä samaan kuin sinä, että tämä maailma on vain välivaihe ja että taivaassa on kaikki hyvin. Sinne siis pyrinkin.
ap
Jos olet lapsesta asti tuntenut olevasi huono ja arvoton niin minkälainen suhde sulla oli vanhempiisi? Saitko koskaan sieltä päin sitä tunnetta että olet heille arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin olet?
Tuli mieleen semmonen terapeutti ja kirjailija kuin Robert Burney, hänen tekstejä löytyy englanniksi ja suomeksi netistä. Myös hän on halunnut lapsesta asti tehdä itsemurhan ja hän kertoo kirjoissaan matkastaan siitä pois ja paljon muustakin. En tiedä riittääkö kirja auttamaan, mutta jonkinlaista apua ja varsinkin ymmärrystä omaa sisäistä maailmaa kohti ennen terapiaan pääsyä. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jeesuksesta minulle on ihan turha puhua. Olen kyllä hengellinen omalla tavallani, mutta uskontoihin en sekoa, ne ovat maailman rutto. Synneistänikään en kärsi, kärsin vain siitä, mikä olen. Siinä uskon kyllä samaan kuin sinä, että tämä maailma on vain välivaihe ja että taivaassa on kaikki hyvin. Sinne siis pyrinkin.
ap
Usko Jeesukseen ei olekaan "uskonto", vaan rakkaussuhde. Se että on "omalla tavallaan hengellinen" ei vie sinua taivaaseen, ikuiseen elämään. Omin avuin ei taivaaseen pääse, vaan ainoastaan Jeesuksen kautta. Myöskään itsemurha ei ole portti taivaaseen.
15
Ihan varmasti itsemurhaaja pääsisi taivaaseen, jos sellainen olisi olemassa. Jos jumalanne olisi niin hyväntahtoinen tmsp kuin väitätte, hän jos kuka ymmärtäisi tuskan jota ei voi kantaa. Tuo on vain lisätty sen vuoksi, että koska elämän on tarkoitus olla kurjaa ja kituvaa jumalanpalvelua - kärsimys jalostaa, ja ikuinen elämä sitten tanssia ruusunlehdillä jumalan kanssa viiniä kitatessa, niin ihmiset ottaisivat sinne oikopolun ja kolehtia ei kertyisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajatukset menevät vähän siihen malliin, että olen arvoton ihminen, täysin tyhjä ja merkityksetön ja että vaikka elämässä onkin onnen ja ilon hetkiä, en vaan jaksa tätä loputonta rämpimistä niitä kohti. Vaikka joskus tuntuisi kuinka hyvältä ja mulla olisikin uskoa tulevaan, tää paha olo tulee aina takaisin, olen jo oppinut sen.
ap
Ensinnäkin, et todellakaan ole merkityksetön! Olet lapsiesi äiti, heille tärkein ihminen (miehesi) ohella! Olet antanut lapsillesi elämän ja he tarvitsevat sinua, rakkauttasi ja huolenpitoasi vielä kauan aikaa, itseasiassa aina!
Harvoilla ihmisillä elämä on koko ajan huippuhetkiä, vaan se koostuu niistä pienistä onnen murusista, arkielämästä ja raskaista, sekä vaikeista hetkistä. Elä hetki kerrallaan, kun on vaikeaa se on vain se hetki kun on vaikeaa, tunnin päästä/huomenna/viikon päästä voi tulla taas niitä ilon hetkiä ja parempaa oloa. Mieti mitä kaikkea ihanaa sinulla ympärilläsi on: lapset, koti, mies, ruokaa mitä syödä ja vaatteet päällä. Maailmassa on miljoonia, jotka olisivat onnellisia jos heillä olisi sitä mitä sinulla on.
Kuolema kyllä tulee meille kaikille aikanaan. Etkö nyt voisi yrittää nauttia siitä, että elät - elämä on lahja. Ja menneisyys on mennyttä, se ei ole pilannut sinua ja mahdollisuuttasi olla onnellinen lopullisesti - kukaan ei voi sinulle näin sanoa!
Sinulle olisi hyvä nyt löytää sinulle sopiva hoitomuoto ja terapeutti, aikaisempi terapeutti ja hoitokontakti ei todellakaan sopinut sinulle. Ja muista, että jos yksi / kaksi lääkäriä/psykologia eivät osanneet sinua auttaa, ei merkitse sitä että kukaan ei osaisi! Hehän ovat vain ihmisiä, omine subjektiivisine ajatuksineen ja mielipiteineen tilanteestasi - erehtyviä ja virheitä tekeviä hekin! Kaikki metodit eivät toimi kaikille, mutta hyvin suurelle osalle ihmisistä jokin kuitenkin toimii! Ota nyt ensitöiksesi yhteyttä terveydenhuoltoon ja kerro heille tuntemuksistasi ja kerro, että tarvit apua.
Aurinkoa, valoa, rakkautta ja voimia sinulle!
Kiitos. Olen vaan kiittämätön houkka, kun ajattelenkaan tällasta, kyllä mä sen tiedän. Mulla on asiat todella hyvin, eikä kukaan osaisi varmasti arvata, että mun pääni sisällä on tällaista.
Kiitos kun muistutit, että onni on kaikille vain rippeitä. Niin kai se on, että pakko täällä on vaan taistella. Olenpas hölmö kun en sitä ajatellut. Olen varmastikin saanut kaiken liian helpolla, ponnisteluista ei ole ollut tietoakaan. Ehkä olen ponnistellut liian vähän ja tyytynyt liian vähään. Ehkä olisin onnellisempi, jos yrittäisin enemmän.
ap
En tarkoittanut tätä laisinkaan, olen pahoillani että asetin sanani huolimattomasti.
Yritin vain auttaa sinua näkemään, että todellakin olet tärkeä ja merkityksellinen ihminen ja että sinulla on monta hyvää syytä elää!
Ja kyllä, useimmille meistä suurin osa elämästä on tasapaksua puurtamista, välillä on niitä onnenhetkiä ja huippukohtia, välillä taas mustaa ja vaikeaa.
Ja kuten sanoin, hae apua. Uskon, että löydettyäsi lääkärin ja hoitomuodon (ja lääkkeet), jotka sopivat sinulle olokin parantuu.
Olen myös itse kokenut elämässäni paljon vaikeuksia. Pikkusiskon itsemurha, isän vakava sairaus, vaikea raastava avioero. Tiedän kyllä miltä tuntuu kun ui syvissä vesissä. Mutta tiedän myös, että sieltä pääsee myös pintaan. Ja kyllä välillä mennään sinnillä, helpompi olisi vain antaa periksi..mutta miksi?? Aina, siis ihan aina on toivoa paremmasta ja jo sen voimalla jaksaa taas sen yhden mustan päivän. Huomisesta ei kukaan tiedä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kamppaillut masennuksen kanssa jo niin pitkään että tämä olotila tuntuu kotaisalta ja masenuksesta on tullut osa persoonaani. Uskon kuitenkin että vaikka välttämättä "persoonaani" ei päästä vaikuttamaan kyllä yhteiskunta on jo niin kehittynyt et saadaan ees itsetuhoiset ajatukset pois.
Hakeudu avun piiriin.
Lääkäreillä on kaikenlaisia resursseja käytössään mitä voivat testata. Kyllä sieltä joku toimiva hoito löytyy. itse olen käynyt jo yli kymmenet lääkevaihtoehdot läpi apua saamatta mutta vieläkin noilla lääkäreillä on uusia vaihtoehtoja, uusimpana nyt aloitettiin psyykelääkkeet masennuslääkkeen rinnalle koska korvissani humisee.
<3
No siis, siitä jos terapeuttisi olisikin oikeassa ja sinussa olisi syvempää vikaa kuin mitä hän pystyy korjaamaan, ei seuraa se, että loppuikäsi olisi oltava samaa kärsimystä. Monikin asia voi muuttua. Jo pelkkä ikä voi auttaa, mutta myös kehittyvä lääketiede saattaa muuttaa tilanteesi nopeastikin. Nykyisin jo asennetaan stimulaattoreita, joilla saadaan mustat ajatukset poikki ja toimintakyky tilalle myös vakavasti masentuneilta. Muutamassa vuodessa ne yleistyvät.
Lisäksi, vaikuttaa että elät pelossa. Voit tehdä paljon päästäksesi siitä yli. Tosiaan oma aktivoituminen tekee ihmeitä ja huomaatkin äkkiä, että lopulta olet vain yksi ihminen muiden joukossa. Et ehkä muita aikaansaavempi, mutta ihan riittävän kyvykäs sitten kuitenkin. Kosminen syyllisyydentunne vain pitää taltuttaa.
Kerronpa salaisuuden. Elän kahdessa kodissa. Vanhassa vaivun tuohon samaan haluankuolla-puheeseen aina ensimmäiseksi kahdeksi päiväksi. Sitten muistan, että eihän tämä ole lainkaan totta. Ympäristö vain herättää vanhan ahdistuksen, joka on jäänyt päälle. Muualla olenkin sitten aivan toinen ihminen. Osaava, jaksava, sosiaalinen, iloinenkin.
Ei se sulje masennusta pois, jos olet aina kokenut olosi tuollaiseksi. Lasten masennuksesta ei ole tapana puhua, mutta ei se sillä poistu.
Ala tehdä muutoksia. Vaikka sitten sentti kerrallaan ja askel eteen kaksi sivulle jos enempään ei ole voimia, mutta kuitenkin.
Ja ennen kaikkea muista: pidät itseäsi kierolla tavalla muita parempana, jos oletat että kaikilla muilla on ihmisarvo mutta itselläsi vain välinearvoa. Että sinulla pitäisi olla taikavoimia, joilla lunastat itsellesi oikeuden olla olemassa. Kuka on antanut sinulle luvan suhtautua noin ilkeästi keneenkään?
" Sähköshokkien on todettu hoitavan vakavaa masennusta hämmentävän hyvin. Tutkimuksissa seurattiin yhdeksän vakavasti masentuneen henkilön sähköshokkihoitoja ja niiden tuloksia. Hoitojen huomattiin lopettavan aivojen yliaktiivisuuden mielialaa, ajattelua ja keskittymistä hallitsevissa osissa. Tutkijat vertasivat tulosta siihen, että stereot käännetään hiljaisemmalle kun ne ovat häritsevän kovalla. " Lue koko juttu: http://www.tohtori.fi/?page=7236802&id=1551100
"Sähköhoito ei parantanut masennusta mutta muutti elämää
Riina Kirjavaisella, 27, on ollut vaikeita masennusjaksoja nuoresta iästä asti. Kun psykiatri ehdotti sähköhoitoa, ei Riina edes järkyttynyt. Menneisyyden kauhutarinoista huolimatta sähköhoito on todettu tehokkaaksi hoitomuodoksi. Mutta tehoaako se aina? Mitä vaikutuksia sillä on nuoren naisen elämässä? Riina kertoo."
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/11/22/sahkohoito-ei-parantanut-masenn…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsemurha ongelmien ratkaisumenetelmänä on äärimmäisen huono, koska läheisesi joutuvat kärsimään teostasi. Kärsit joko keskivaikea-asteisesta tai vaikea-asteisesta masennuksesta, joihin on olemassa parannuskeino. Hakeudu lääkäriin ja kerro tälle itsemurha-ajatuksistasi yksityiskohtaisesti. Lääkäri ohjaa sinut jatkotoimenpiteisiin, joilla olosi saadaan helpottumaan. Luultavasti kyse on jostakin aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta, joka saa sinut tuntemaan noin.
Lopeta kuoleman ajattelu ja yritä löytää elämästäsi jotain positiivista ajateltavaa. Hyväksy ajatus, että olet nyt sairas. Ajattele, että sairautesi aiheuttaa sinulle nuo negatiiviset ajatukset ja että parannut sairaudestasi. Aloita jokin itsellesi sopiva liikuntaharrastus. Aloita pienin askelin ja aseta itsellesi tavoitteita, jotka pyrit täyttämään. Älä ole ankara itsellesi. Yritä löytää iloa joistakin pienistä, yksinkertaisista asioista. Arvosta itseäsi ja anna itsellesi anteeksi asiat, jotka painavat mieltäsi.
Kiitos. Miten yksityiskohtaisesti lääkärille pitää ajtuksista kertoa? Pitääkö kertoa, että päiväuneni on killua köyden päässä katosta? Että sanon kymmeniä kertoja päivässä ääneen haluavani mennä hirteen? Että pelkään joskus sanovani niin vahingossa silloin, kun lapsetkin ovat kotona.
En voi lopettaa kuoleman ajattelemista, koska olen ajatellut sitä 9-vuotiaasta lähtien, heti kun tajusin että mahdollisuus itsemurhaan on olemassa. Kuoleman ajattelemisesta on tullut minulle tapa.
Voin toki ajatella olevani nyt sairas, mutta tiedän että olen ollut ihan yhtä sairas aina ja todennäköisesti tulen aina olemaan.
Kuten sanoin, minulla on myös iloa elämässäni, aika paljonkin, mutta sekään ei ole tämän arvottoman olon väärti.
ap
Ole hyvä. Kerro lääkärille KAIKKI ajatuksesi itsemurhaan liittyen - ihan kaikki. Myös se, että ajattelet kuolemaa pakkomielteisesti. Lääkäri ei siitä hätkähdä, vaan tajuaa tilanteesi vakavuuden ja osaa ohjata sinua oikeaan paikkaan saamaan hoitoa. Arvoton olosi on seurausta masennuksestasi. Et ole arvoton. Sinulle puhuu itsemurhasta sairautesi, jonka arvelen johtuvan aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta. Tätä oletusta tukee se, että sinulla on ollut itsemurhaan liittyviä ajatuksia jo lapsena. Älä ajattele sairauttasi pysyvänä olotilana, vaan väliaikaisena olotilana, josta paranet.
Hyvä, että sinulla on myös iloa elämässäsi, sillä se on merkki siitä, että peliä ei ole vielä mennetetty. Älä vertaa iloasi arvottomuuden tunteeseen, vaan yritä keskittyä ilon kokemiseen ilman, että sitä varjostaisi arvottomuuden tunne.
Joku puoskari siis sanoi, ettet parane?
Et kokeile edes mielialalääkkeitä?
Mene lääkäriin, pyydä lääkkeet ja käy terapiassa.
Saattaa kuulostaa typerältä, mutta aloita joku äärimmäisen rasittava liikunta.
Kiitos. Miten yksityiskohtaisesti lääkärille pitää ajtuksista kertoa? Pitääkö kertoa, että päiväuneni on killua köyden päässä katosta? Että sanon kymmeniä kertoja päivässä ääneen haluavani mennä hirteen? Että pelkään joskus sanovani niin vahingossa silloin, kun lapsetkin ovat kotona.
En voi lopettaa kuoleman ajattelemista, koska olen ajatellut sitä 9-vuotiaasta lähtien, heti kun tajusin että mahdollisuus itsemurhaan on olemassa. Kuoleman ajattelemisesta on tullut minulle tapa.
Voin toki ajatella olevani nyt sairas, mutta tiedän että olen ollut ihan yhtä sairas aina ja todennäköisesti tulen aina olemaan.
Kuten sanoin, minulla on myös iloa elämässäni, aika paljonkin, mutta sekään ei ole tämän arvottoman olon väärti.
ap