En halua katkeroitua (yksinäisyys)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se sinkkuaika tuntui pitkältä ja epätoivoiselta. Sitä oli aika tasan kymmenen vuotta ikävuodet 20 - 30. Ja tosiaan siinä kolmenkympin kohdalla joutui miettimään jo paljon sitä, että entä jos sitä vaan jää kokonaan parittomaksi ja lapsettomaksi. Minulla toivoa antoi se, että minä kyllä tapasin miehiä, vaikka en niiden kanssa edes kunnolla tapailuunkaan asti päätynyt. Mutta pääsin kuitenkin juttusille. Mutta kun mistään ei ikinä alkanut tulemaan mitään, niin koin ihan vain pelkoa siitä, että jään siitä perhejutusta osattomaksi.

Sitten kolmekymppisenä kuitenkin yhtäkkiä tapasin mieheni. Ja kymmenen vuoden sinkkuilun jälkeen todellakin tiesin mitä halusin, joten suhde eteni nopeasti. Mentiin naimisiin ja saatiin lapsia. Eli vaikka odottavan aika oli pitkä, ja vaikka jo ehti tuntua siltä, että mahdollisuudet toiveiden toteutumiseen ovat menneet liian korkean iän vuoksi, niin kyllä sitä loppujen lopuksi tuolla vähän myöhäisemmälläkin lähdöllä ehti ihan hyvin.

Vau! Olet onnekas ja toisaalta varmasti osaat myös arvostaa parisuhdettasi ja perhettäsi aivan eri tavalla kuin sellainen joka on liukuhihnalta aina siirtynyt suoraan seuraavaan.

Missä tapasit miehesi?

T: Ap

Kyllä "liukuhihnaseurustelijakin" takuulla osaa arvostaa puolisoaan. Usein niissä liukuhihnaseurusteluissa on ollut kyse huonoista parisuhteista, jotka eivät kyllä juurikaan tarjoa mitään etuja sinkkuuteen nähden, eivät edes seksiä tai läheisyyttä. Lasten saaminen taas ei ole mitenkään itsestään selvää edes parisuhteessa, vaan moni jää ilman omaa perhettä.

Kokilepa olla kroonisesti sinkku, joka EI HALUA perhettä. Omat deittailumahdollisuudet kaventuvat entisestään juuri siksi, että niin moni kolmikymppinen haluaa lapsia ja mieluummin nopeasti sittenkin.

Alottaja sinulle kysymys ? Millainen itse olet , kuvaile ulkonäköäsi, kokoasi, mitä odotuksia miehestä sinulla on tai jokin asia tai seikka mikä on miehessä heti turn-off ja missäpäin suomea miestä etsit ?

Vierailija kirjoitti:

Alottaja sinulle kysymys ? Millainen itse olet , kuvaile ulkonäköäsi, kokoasi, mitä odotuksia miehestä sinulla on tai jokin asia tai seikka mikä on miehessä heti turn-off ja missäpäin suomea miestä etsit ?

Soi, mutta jos tämä on edustava näyte tilannetajustasi, en ihmettele sinkkuuttasi. :D Ihan symppistä että käyt tilaisuuteen kiinni, mutta en usko aloittajan odottaneen koko ketjua päästäkseen kuvailemaan kokoaan tuntemattomille netissä. -22

Nettideittailu on hyvä tapa löytää kumppani. Siellä on tietysti pervoja ja ties mitä, mutta kannattaa vain yrittää. Ja sitten niistä ujoista ihmisistä. Tapasin puoli vuotta sitten netissä todella ujon miehen, jonka kanssa aloin seurustella. Olihan se alku hiukan tahmeaa ujouden vuoksi, mutta vähitellen hän on rentoutunut seurassani. Ja nyt on aika mahtavaa. Älkää antako periksi. Kuulostatte kaikki hyviltä tyypeiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alottaja sinulle kysymys ? Millainen itse olet , kuvaile ulkonäköäsi, kokoasi, mitä odotuksia miehestä sinulla on tai jokin asia tai seikka mikä on miehessä heti turn-off ja missäpäin suomea miestä etsit ?

Soi, mutta jos tämä on edustava näyte tilannetajustasi, en ihmettele sinkkuuttasi. :D Ihan symppistä että käyt tilaisuuteen kiinni, mutta en usko aloittajan odottaneen koko ketjua päästäkseen kuvailemaan kokoaan tuntemattomille netissä. -22

Äh, pahoittelen tarpeetonta vittuiluani. Tuli vaan surullinen fiilis tästä ketjusta. -22

Ap, odota vielä muutama vuosi ennenkuin päätät hankkia lapsen yksin :) on aika yksinäistä olla yksinhuoltaja, vaikka lapsi tuokin rakkautta elämään. Mutta kun ei pääse edes harrastamaan eikä tapaamaan ystäviä. Kaikki illat istuu yksin kotona lapsenvahtina, siis tämän nukahdettua. Töissä ei tapaa miehiä, eikä lähikaupassa :-) On hankala tapailla miehiä. Nettikin kokeiltu ja eipä sieltä löytynyt kuin huijareita ja seksin perässä olevia. Tsemppiä sinulle!! t. Ei yksinhuoltaja omasta tahdostaan.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin oli sinun iässäsi vaikeaa. Mutta nyt 41-vuotiaana olen jo onnellinen vanhapiika. Minä totesin lopulta, että mitä minä sitä valitan mitä ei ole, ja teen itseni näin onnettomaksi. Parempi keskittyä siihen mitä on ja nauttia siitä täysillä. 

Nykyisin olen jo niin erakko ja mukavuudenhaluinen että en todellakaan edes huolisi ketään miestä sotkemaan mukavaa elämääni :D 

Vittu mikä luuseri.

Vierailija kirjoitti:

Olen 30-v nainen. Opiskelen ja teen opintojen ohella oman alani töitä. Tilanne on sellainen, että kerta kaikkiaan en löydä miesseuraa opinnoistani enkä töitteni kautta. Kokeilin lyhyen aikaa nettideittailua mutta se oli pelkästään pervojen temmellyskenttä. Tinderistä on vähän paremmat kokemukset, mutta ei ole kukaan vielä kolahtanut (yhteen vähän ihastuin mutta hän ei taas ollut ihastunut takaisin).

On niin raskasta katsella muiden onnea vierestä. Kaikki lukioaikaisetkin ystävät ovat löytäneet itselleen elämänkumppanin. Monet ovat jo naimisissa ja useimmilla on lapsiakin. En ole 100% varma haluanko koskaan lapsia, olen enemmän kuitenkin kallistunut siihen suuntaan että yhden lapsen haluaisin. Onnellisimmillani olen elämässäni ollut juuri silloin kun olen ollut suhteessa. Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Nyt minulla on onneksi lemmikki jolta saan hellyttä päivittäin ja jota paijailen aamusta iltaan, mutta ei se tietenkään parisuhdetta korvaa. Seksielämäkin olisi mukava juttu...

Kohtalotovereita? Miten kestätte sinkkuuden?

Ei auta muuta kuin yrittää nauttia elämästä ja jatkaa etsimistä. Kannattaa antaa ihmisille mahdollisuus, eikä tyrmätä heti ensikuvan perusteella, niin hyvän miehen löytämisen todennäköisyys lisääntyy.

Sinulla on siinä mielessä hyvä tilanne, että pääset sentään treffeille ja miehet kiinnostuvat sinusta. Joillakin on se tilanne, että ei saa ketään kanssaan edes treffeille saatika kiinnostumaan itsestään.

Jos haluaa oikeasti kumppanin löytää, niin mielestäni kannattaa ottaa kaikki mahdolliset kanavat käyttöön, eikä jättää jotain pois huonojen kokemusten takia. Vaikka siellä olisi paljon kelpaamattomia yksilöitä, niin siellä ei tarvitse olla kuin se yksi helmi.

Itse olen tuore sinkku pitkän parisuhteen päätyttyä ja kestän sinkkuuden kohtalaisen hyvin. Ero toki vielä painaa mieltä, vaikka olenkin jo aika hyvin tottunut elämään taas yksin. Joku kevyt tapailu voisi helpottaa erosta yli pääsemiseen, mutta ei ole tullut sellaista naista vastaan, jonka kanssa kiinnostaisi lähteä mihinkään tuollaiseen. Toisaalta pari viikkoa tässä olen vasta katsellut, enkä koittanut vielä mitään palveluita.

Vierailija kirjoitti:

Olen 30-v nainen. Opiskelen ja teen opintojen ohella oman alani töitä. Tilanne on sellainen, että kerta kaikkiaan en löydä miesseuraa opinnoistani enkä töitteni kautta. Kokeilin lyhyen aikaa nettideittailua mutta se oli pelkästään pervojen temmellyskenttä. Tinderistä on vähän paremmat kokemukset, mutta ei ole kukaan vielä kolahtanut (yhteen vähän ihastuin mutta hän ei taas ollut ihastunut takaisin).

On niin raskasta katsella muiden onnea vierestä. Kaikki lukioaikaisetkin ystävät ovat löytäneet itselleen elämänkumppanin. Monet ovat jo naimisissa ja useimmilla on lapsiakin. En ole 100% varma haluanko koskaan lapsia, olen enemmän kuitenkin kallistunut siihen suuntaan että yhden lapsen haluaisin. Onnellisimmillani olen elämässäni ollut juuri silloin kun olen ollut suhteessa. Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Nyt minulla on onneksi lemmikki jolta saan hellyttä päivittäin ja jota paijailen aamusta iltaan, mutta ei se tietenkään parisuhdetta korvaa. Seksielämäkin olisi mukava juttu...

Kohtalotovereita? Miten kestätte sinkkuuden?

Löysin ongelmasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alottaja sinulle kysymys ? Millainen itse olet , kuvaile ulkonäköäsi, kokoasi, mitä odotuksia miehestä sinulla on tai jokin asia tai seikka mikä on miehessä heti turn-off ja missäpäin suomea miestä etsit ?

Soi, mutta jos tämä on edustava näyte tilannetajustasi, en ihmettele sinkkuuttasi. :D Ihan symppistä että käyt tilaisuuteen kiinni, mutta en usko aloittajan odottaneen koko ketjua päästäkseen kuvailemaan kokoaan tuntemattomille netissä. -22

Taulapää, voisi kirjoittaa ihan mitä vaan vaikka valehdella

Taisi mennä sulta vähän yli hilseen

Hyvää yötä + monikulttuurisia unia

Vierailija kirjoitti:

Moi taas AP

Olen se 30v mies tuolta alkupäästä ja pakko vielä kommentoida. Toivon todella etten jäisi sinkuksi koko loppuelämäksi ja en oikeasti haluaisi tottua siihen ajatukseen, mutta tilanne on mikä on. Olen kuitenkin ollut parisuhteessa koko aikuisikäni yhtä vuotta lukuunottamatta, joten on todella outoa nukkua yksin. Nyt olen jo melko tottunut siihen. Pidän myös paljon läheisyydestä, pussailusta ja seksistä. Välillä ei tiedä miten päin pitäis olla kun tarve tuottaa toiselle mielihyvää on niin kova ja itsellekin niitä paineita kerääntyy. Kyllä se perjantai-ilta olis kiva viettää jonkun kanssa sohvalla. Pussaillen, hiplaillen ja vaatteita riisuen. Välillä tosin kaipaan ulos, etten mikään kotihiiri kuitenkaan ole. Virtuaalihaleja -ja pusuja sinne ;)

"Yksinäisyys tekee jotenkin empaattiseksi ja ymmärtäväiseksi..." joku kirjoitti noin tuossa sivulla 2 ja on pakko kompata tuota. Yksinäisyys on antanut uusia näkökulmia elämään ja siitä olen iloinen.

Ymmärrän. Minä niin ymmärrän. Itselläni on ollut vain yksi pidempi parisuhde, mutta kun on sen kokenut, niin todellakin tietää mistä jää sinkkuna paitsi. Ja kyllä hyvä säätökin on parempi kuin yksin olo. Pitäisi edes se hyvä säätö löytää, mutta kun en ihan ketä tahansa kuitenkaan kainalooni kelpuuta. Tämäkin on outoa, että syyllistetään nirsoksi ja krantuksi jos on sinkkunainen! Siis mitä ihmettä! Miksi ottaisin sellaisen miehen itselleni, josta paljastuu jotain todella epämiellyttävää jo lyhyen tapailun vuoksi? Esimerkiksi yksi mies vaikutti todella mukavalle ja ihanalle, sitten kävikin ilmi että hänellä on paha riippuvuus, johon menee satoja euroja viikossa jne. No en todellakaan ala elämään elämääni jonkun toisen riippuvuuksien mukaan.

T: Ap

Vierailija kirjoitti:

Pakko on todeta, että parisuhdetta ja seksiä ennen kokemattomana 38 vuotiaana poikamiehenä pelkään kaikkein eniten katkeroitumista. Mitä jos löydänkin 45 - 50 vuotiaana elämäni naisen mutta paras lastentekoaika on mennyt ohi. Osaanko silloin vielä kohdella kumppania niin kuin ihmistä kuuluu kohdella enkä tulisi purkaneeksi vuosien saatossa kertynyttä katkeruutta kehenkään.

Voi minä niin toivon, että löytäisit elämäsi naisen jo vähän aiemmin, ennen kuin lapsenteko on liian myöhäistä. Oletko myös miettinyt sitä vaihtoehtoa, että entä jos tapaatkin aivan mahtavan yksinhuoltajan ja saat elää hänen kanssaan lapsiperheen arkea? Ja aina voi adoptoida, tosin joissain maissa ikärajat on todella tiukat ja pitäisi olla valmis adoptoimaan jo melko pian ottaen huomioon ikäsi. On kyllä monimutkaista parisuhteen hankkiminen ja siitä perheen perustamiseen eteneminen...

T: Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se sinkkuaika tuntui pitkältä ja epätoivoiselta. Sitä oli aika tasan kymmenen vuotta ikävuodet 20 - 30. Ja tosiaan siinä kolmenkympin kohdalla joutui miettimään jo paljon sitä, että entä jos sitä vaan jää kokonaan parittomaksi ja lapsettomaksi. Minulla toivoa antoi se, että minä kyllä tapasin miehiä, vaikka en niiden kanssa edes kunnolla tapailuunkaan asti päätynyt. Mutta pääsin kuitenkin juttusille. Mutta kun mistään ei ikinä alkanut tulemaan mitään, niin koin ihan vain pelkoa siitä, että jään siitä perhejutusta osattomaksi.

Sitten kolmekymppisenä kuitenkin yhtäkkiä tapasin mieheni. Ja kymmenen vuoden sinkkuilun jälkeen todellakin tiesin mitä halusin, joten suhde eteni nopeasti. Mentiin naimisiin ja saatiin lapsia. Eli vaikka odottavan aika oli pitkä, ja vaikka jo ehti tuntua siltä, että mahdollisuudet toiveiden toteutumiseen ovat menneet liian korkean iän vuoksi, niin kyllä sitä loppujen lopuksi tuolla vähän myöhäisemmälläkin lähdöllä ehti ihan hyvin.

Vau! Olet onnekas ja toisaalta varmasti osaat myös arvostaa parisuhdettasi ja perhettäsi aivan eri tavalla kuin sellainen joka on liukuhihnalta aina siirtynyt suoraan seuraavaan.

Missä tapasit miehesi?

T: Ap

Kyllä "liukuhihnaseurustelijakin" takuulla osaa arvostaa puolisoaan. Usein niissä liukuhihnaseurusteluissa on ollut kyse huonoista parisuhteista, jotka eivät kyllä juurikaan tarjoa mitään etuja sinkkuuteen nähden, eivät edes seksiä tai läheisyyttä. Lasten saaminen taas ei ole mitenkään itsestään selvää edes parisuhteessa, vaan moni jää ilman omaa perhettä.

Kyllä väittäisin että se on silti eri asia pitkän sinkkuuden jälkeen vihdoin löytää se oikea. Ja olen saanut lähipiirissäni nähdä, miten jotkut vaan löytävät heti suoraan uuden kumppanin parin kuukauden päästä edellisestä erosta jne. Jos ei ole ollut koskaan aikuisena oikeasti pitkään sinkkuna, niin ei sitä voi ymmärtää millainen kärsimys pitkään kestänyt sinkkuus voi joillekin olla, jos se sinkkuus ei siis ole vapaaehtoista ja itse valittua. 

T: Ap

Aika heikosti, kun en kelpaa kenellekään. Haluaisin löytää naisen, mutta toisaalta en jaksaisi saada aina niitä "hyi vittu"-ilmeitä ja pakkeja

Vierailija kirjoitti:

Kokilepa olla kroonisesti sinkku, joka EI HALUA perhettä. Omat deittailumahdollisuudet kaventuvat entisestään juuri siksi, että niin moni kolmikymppinen haluaa lapsia ja mieluummin nopeasti sittenkin.

Varmasti hankalaa tuokin. Itse en osaa aivan varmaksi sanoa haluanko lapsia vai en, mutta enemmän kyllä olen siihen lasten hankintaan päin kallistunut. Toivottavasti löydät vielä itsellesi jonkun mukavan ja ihanan <3

T: Ap

Vierailija kirjoitti:

Alottaja sinulle kysymys ? Millainen itse olet , kuvaile ulkonäköäsi, kokoasi, mitä odotuksia miehestä sinulla on tai jokin asia tai seikka mikä on miehessä heti turn-off ja missäpäin suomea miestä etsit ?

Tämä ei ole treffi-ilmoitus vaan keskustelu meille sinkuille. Vertaistukea jne.

T: Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se sinkkuaika tuntui pitkältä ja epätoivoiselta. Sitä oli aika tasan kymmenen vuotta ikävuodet 20 - 30. Ja tosiaan siinä kolmenkympin kohdalla joutui miettimään jo paljon sitä, että entä jos sitä vaan jää kokonaan parittomaksi ja lapsettomaksi. Minulla toivoa antoi se, että minä kyllä tapasin miehiä, vaikka en niiden kanssa edes kunnolla tapailuunkaan asti päätynyt. Mutta pääsin kuitenkin juttusille. Mutta kun mistään ei ikinä alkanut tulemaan mitään, niin koin ihan vain pelkoa siitä, että jään siitä perhejutusta osattomaksi.

Sitten kolmekymppisenä kuitenkin yhtäkkiä tapasin mieheni. Ja kymmenen vuoden sinkkuilun jälkeen todellakin tiesin mitä halusin, joten suhde eteni nopeasti. Mentiin naimisiin ja saatiin lapsia. Eli vaikka odottavan aika oli pitkä, ja vaikka jo ehti tuntua siltä, että mahdollisuudet toiveiden toteutumiseen ovat menneet liian korkean iän vuoksi, niin kyllä sitä loppujen lopuksi tuolla vähän myöhäisemmälläkin lähdöllä ehti ihan hyvin.

Vau! Olet onnekas ja toisaalta varmasti osaat myös arvostaa parisuhdettasi ja perhettäsi aivan eri tavalla kuin sellainen joka on liukuhihnalta aina siirtynyt suoraan seuraavaan.

Missä tapasit miehesi?

T: Ap

Kyllä, olen onnekas. Tapasin mieheni yhteisten tuttujen kautta. Eli olimme molemmat kutsuttuna illanviettoon, ja siitä se sitten heti lähti.

Itse olen reilu kolmikymppinen nainen ja nautin sinkkuudesta. Nettideittailua ja väkinäistä kumppanin etsimistä on tullut kokeiltua, eikä niistä saanut kuin pahan mielen. Uskon vakaasti että sitä oikeaa ei löydä etsimällä, elämä johdattaa sen kohdalle jos niin on tarkoitus, ja silloin sen vaan tietää että tuossa se on. Parempi siis yksin kuin parisuhteessa väärän ihmisen kanssa vain siksi että niin kuuluu olla. Enkä jaksa ollenkaan stressata siitä löytyykö kumppania koskaan, nykyään eläkeikäisetkin löytää uusia kumppaneita, joten eihän tässä mitään paniikkia. Nautin nyt sinkkuudesta täysillä. Se tuo tietynlaisen vapauden jota ei taas parisuhteessa ole ja yksin olemisessa on monet hyvät puolensa.