En viihdy äitinä vieläkään :(

Vierailija kirjoitti:

Teitkö päätöksesi ryhtyä vanhemmaksi tietoisesti harkiten, että se on sitten valinta, jota ei voi enää peruuttaa? No, nyt ei auta enää kuin kestää :/

Aina tämä sama kysymys/toteamus... Eiköhän kaikki mieti vanhemmuutta etukäteen ja tiedä mitä asioita se tuo tullessaan. Se, miten näihin asioihin reagoi on kuitenkin täysi mysteeri ennen kuin on siinä tilanteessa. Itse esim. pidin itsestään selvänä, että oma aika tulee olemaan vähissä ja kokoajan pitää olla lapsen saatavilla. En kuitenkaan ymmärtänyt, että tämä asia on mulle käytännössä todella vaikea asia kestää ja olen välillä aivan uupunut, kun ei ole hetken rauhaa ikinä. Toinen lapsista on todella huono nukkumaan päiväunia, joten joka päivä taistellaan päikkäreiden kanssa,ja päädytään siihen, että lapsi herää nukuttuaan 20 min ja taas loppupäivä väsyneen ja kiukkuisen lapsen viihdyttämistä ilman ainuttakaan hengähdystaukoa. Mistä ihmeestä voisin etukäteen tietää, millainen mun sietokyky on tällaista kohtaan?

Kyllä käy lasta sääliksi. Varmaan muistelee aikuisena sun venähtänyttä ja väsynyttä naamaasi ja asennettasi. Oletko ajatellut että lapsi on ihan oikea ihminen? Kuinka paljon sinua rakastaa? Lapsesta on paljon myös paljon iloa vastuun lisäksi. Ota mukaan omiin juttuihisi, tehkää yhdessä ruokaa ja käykää kävelyllä niin lapsesta uusia puolia.

Minäkään en koe itseäni hyväksi äidiksi. Oikeastaan kadun päivittäin lasten hankkimista tai vähintään mietin jotakin asiaa tehdessäni, että jos ei olisi lapsia, tätäkään ei tarvitsisi tehdä. En oikein keksi mitään tekemistä, mistä nauttisivat sekä lapset että minä. Jos olisi enemmän rahaa ja toimiva tukiverkko, olisin varmasti onnellisempi. En ikinä voinut ymmärtää, että lapsissa on näin paljon työtä. Teen kyllä heidän kanssaan asioita, mutta en oikeasti itse nauti siitä. Varmasti se välittyy ainakin jollakin tasolla lapsille. 

Yritän hyväksyä ajatuksen, ettei minun tarvitse olla niitä parhaimpia äitejä. Riittää, että yritän. Tehty mikä tehty, joten nyt on vain pakko jaksaa ja kestää. Tuntuu kyllä välillä siltä, että olen kadottanut itseni.

Kärsikää. Teillä onkin ihan oikea ongelma elämässä: lapsi! Sallikaa mun nauraa!

Vierailija kirjoitti:

En tiedä enkö ole löytänyt omaa tapaani olla vanhempi vai mistä on kyse. Olisinpa tiennyt aiemmin, että musta ei hyvin ole tähän. Lapsi kyllä tykkää musta, mutta on myös todella hankala ja rasittava. Pari kertaa vuodessa on kunnon uhmakausi, jolloin valittaa, kitisee ja raivoaa ihan kunnollakin, kaikki pettymykset ja siirtymävaiheet (paikasta toiseen lähtö/tekemisen lopettaminen ja aloittaminen) aiheuttaa suuria tunteita. Ikää on jo melkein kahdeksan, että aika ei ole ainakaan vielä yhtään auttanut.

Mua rasittaa jokapäiväisessä lapsen kanssa elämisessä pienet asiat, ainainen mässytys syödessä ja lastenohjelmien melu. Se, että lapsi ei tykkää tehdä itsekseen oikein mitään. En todellakaan jaksa pakottaa siivoamaan tai sellaista, kun perustavanlaatuisemmistakin asioista on kunnon vääntö. Ja meillä ei löydy oikein mitään yhteisiä kiinnostuksen kohteita, olen yrittänyt kyllä. Lapsi tykkäisi esim.mennä laskettelemaan ja mua ei kiinnosta mäkeen mennä. Teen kyllä asioita yhessä joista en tykkää, kuten potkin palloa, ulkoillaan ja annan kavereiden tulla kylään (sekin melu ja komentelun tarve stressaa). En ryhtyessäni tajunnut joutuvani luopumaan niin paljosta lapsen takia...viihtyisin mainiosti omissa hiljaisissa harrastuksissani paljon enemmän kuin mihin nyt on mahdollisuutta. Tunnen siis suorittavani vanhemmuutta, eikä se istu luonnollisesti mulle.

Kaikesta normaalista elämästä voi valita joko nauttivansa tai kärsivänsä. Todellisen kurjuuden kanssa se ei ole mahdollista.

Olet valinnut elämänkatsomukseksesi arjen kärsimyksen, jota lisäksi ei voi mitenkään korjata. Lakkaa siis pohtimasta turhia ja nauti kärsimyksestäsi.

Joo, noin minäkin kokisin, jos erehtyisin lapsia hankkimaan. Olen tosin mies, joten ei minulta kummoistakaan vanhemmuutta odotettaisikaan. Mutta kamala tilannehan se olisi, ja minä todella tiedän tämän etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Se, miten näihin asioihin reagoi on kuitenkin täysi mysteeri ennen kuin on siinä tilanteessa. Itse esim. pidin itsestään selvänä, että oma aika tulee olemaan vähissä ja kokoajan pitää olla lapsen saatavilla. En kuitenkaan ymmärtänyt, että tämä asia on mulle käytännössä todella vaikea asia kestää ja olen välillä aivan uupunut, kun ei ole hetken rauhaa ikinä. Toinen lapsista on todella huono nukkumaan päiväunia, joten joka päivä taistellaan päikkäreiden kanssa,ja päädytään siihen, että lapsi herää nukuttuaan 20 min ja taas loppupäivä väsyneen ja kiukkuisen lapsen viihdyttämistä ilman ainuttakaan hengähdystaukoa. Mistä ihmeestä voisin etukäteen tietää, millainen mun sietokyky on tällaista kohtaan?

Anteeksi, mutta jos ei tunne itseään sitä vertaa, ettei tiedä, kestääkö lasten jatkuvaa läsnäloa ja huomion vaatimista, ei ole tarpeeksi kypsä hankkiakseen lapsia.

Minulle on aivan itsestäänselvää, että tuollainen on minunlaiselleni introvertille ja omaa rauhaa arvostavalle ihmiselle tavattoman uuvuttavaa ja kamalaa (tai ainakin, että riski tällaiseen kokemukseen on erittäin suuri).

En voi kuvitella, miksi joku hankkisi lapsia olematta kohtuullisen varma siitä, ett oma luonne on tässä asiassa vastakkainen. Se tuntuu todella vastuuttomalta. -26

Kyllähän ne lapset on varmaan hieno ja rikastuttava kokemus mutta minulle on langennut samanlainen elleipä vieläpä introvertimpi luonne. Mutta toisen ihmisen kanssa olo 24/7 tai vähän vähemmänkin - hulluksi tulisin. Ja kadottaisin itseni. Jo pelkästään liika olo ystävien kanssa, erityisesti jos nämä ovat extrovertteja itse, uuvuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten näihin asioihin reagoi on kuitenkin täysi mysteeri ennen kuin on siinä tilanteessa. Itse esim. pidin itsestään selvänä, että oma aika tulee olemaan vähissä ja kokoajan pitää olla lapsen saatavilla. En kuitenkaan ymmärtänyt, että tämä asia on mulle käytännössä todella vaikea asia kestää ja olen välillä aivan uupunut, kun ei ole hetken rauhaa ikinä. Toinen lapsista on todella huono nukkumaan päiväunia, joten joka päivä taistellaan päikkäreiden kanssa,ja päädytään siihen, että lapsi herää nukuttuaan 20 min ja taas loppupäivä väsyneen ja kiukkuisen lapsen viihdyttämistä ilman ainuttakaan hengähdystaukoa. Mistä ihmeestä voisin etukäteen tietää, millainen mun sietokyky on tällaista kohtaan?

Anteeksi, mutta jos ei tunne itseään sitä vertaa, ettei tiedä, kestääkö lasten jatkuvaa läsnäloa ja huomion vaatimista, ei ole tarpeeksi kypsä hankkiakseen lapsia.

Minulle on aivan itsestäänselvää, että tuollainen on minunlaiselleni introvertille ja omaa rauhaa arvostavalle ihmiselle tavattoman uuvuttavaa ja kamalaa (tai ainakin, että riski tällaiseen kokemukseen on erittäin suuri).

En voi kuvitella, miksi joku hankkisi lapsia olematta kohtuullisen varma siitä, ett oma luonne on tässä asiassa vastakkainen. Se tuntuu todella vastuuttomalta. -26

Ihanaa, miten lapsettomat tulevat pätemään tällaiseen vertaistukiketjuun. Mitä, jos sulla täysin yllättäen ehkäisy jostain syystä pettäisi? Mitä tekisit siinä tilanteessa? Et voi sanoa tietäväsi ennen kuin oikeasti olet siinä tilanteessa. Ja ehkäpä sun kohdalla on selvä, että lapset eivät sovi sulle jos olet erityisen introvertti ja rauhaa rakastava. Sehän kuulostaa varsin järkeenkäypältä. Vaan ehkäpä kaikki lapsistaan uupuvat eivät ole tuollaisia, jolloin oman jaksamisen rajoittuneisuus voi tulla yllätyksenä. Pätemisesi osoittaa lähinnä lapsellisuutta ja kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan. Minäkin olin nuorempana olevinani niin fiksu ja tietäväinen. Lapset ovat opettaneet toisin. 

Lapsihan vaistoaa sinun tuntemuksesi hänestä ja varmasti itsekin projisoit niitä häneen. Aikuisen hankalaksi leimaamasta ja kokemasta lapsesta tulee hankala lapsi. Ja se ei ole lapsen syytä, vaan sinun. Tiesitkö, että sosiaalipuolella tunnetaan hyvin aikuisen puhe, jossa lasta maalaillaan vaikeaksi ja hankalaksi? Se kuvaa aikuisen omaa suhdetta itseensä, omaan lapsuutensa ja lopulta lapseen. Kun on kyse ns. normaalista lapsesta. Muuta asenteesi ja anna lapselle paljon positiivista huomiota, näe hänet hyvässä valossa, niin hänkin alkaa nähdä itsensä niin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten näihin asioihin reagoi on kuitenkin täysi mysteeri ennen kuin on siinä tilanteessa. Itse esim. pidin itsestään selvänä, että oma aika tulee olemaan vähissä ja kokoajan pitää olla lapsen saatavilla. En kuitenkaan ymmärtänyt, että tämä asia on mulle käytännössä todella vaikea asia kestää ja olen välillä aivan uupunut, kun ei ole hetken rauhaa ikinä. Toinen lapsista on todella huono nukkumaan päiväunia, joten joka päivä taistellaan päikkäreiden kanssa,ja päädytään siihen, että lapsi herää nukuttuaan 20 min ja taas loppupäivä väsyneen ja kiukkuisen lapsen viihdyttämistä ilman ainuttakaan hengähdystaukoa. Mistä ihmeestä voisin etukäteen tietää, millainen mun sietokyky on tällaista kohtaan?

Anteeksi, mutta jos ei tunne itseään sitä vertaa, ettei tiedä, kestääkö lasten jatkuvaa läsnäloa ja huomion vaatimista, ei ole tarpeeksi kypsä hankkiakseen lapsia.

Minulle on aivan itsestäänselvää, että tuollainen on minunlaiselleni introvertille ja omaa rauhaa arvostavalle ihmiselle tavattoman uuvuttavaa ja kamalaa (tai ainakin, että riski tällaiseen kokemukseen on erittäin suuri).

En voi kuvitella, miksi joku hankkisi lapsia olematta kohtuullisen varma siitä, ett oma luonne on tässä asiassa vastakkainen. Se tuntuu todella vastuuttomalta. -26

Ihanaa, miten lapsettomat tulevat pätemään tällaiseen vertaistukiketjuun. Mitä, jos sulla täysin yllättäen ehkäisy jostain syystä pettäisi? Mitä tekisit siinä tilanteessa? Et voi sanoa tietäväsi ennen kuin oikeasti olet siinä tilanteessa. Ja ehkäpä sun kohdalla on selvä, että lapset eivät sovi sulle jos olet erityisen introvertti ja rauhaa rakastava. Sehän kuulostaa varsin järkeenkäypältä. Vaan ehkäpä kaikki lapsistaan uupuvat eivät ole tuollaisia, jolloin oman jaksamisen rajoittuneisuus voi tulla yllätyksenä. Pätemisesi osoittaa lähinnä lapsellisuutta ja kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan. Minäkin olin nuorempana olevinani niin fiksu ja tietäväinen. Lapset ovat opettaneet toisin. 

Vaikka se kuulostaa "pahalle" niin kyllä ihminen voi suurinpiirtein tietää miten reagoi missäkin tilanteessa jos on tarpeeksi syvä yhteys itseen tai ns. varhaiskypsä. Ei ehkä 100% niitä tunteita myöden mutta suurinpiirtein. Ja varautuu sitten sen mukaan. Eikä tämän kommentin tarkoitus ole teilata niitä ihmisiä jotka syystä tai toisesta ei tunne itseään yhtä hyvin. Kunhan totesin että tällaisiakin ihmisiä on. -ei se jolle kommentoit

Vierailija kirjoitti:

Lapsihan vaistoaa sinun tuntemuksesi hänestä ja varmasti itsekin projisoit niitä häneen. Aikuisen hankalaksi leimaamasta ja kokemasta lapsesta tulee hankala lapsi. Ja se ei ole lapsen syytä, vaan sinun. Tiesitkö, että sosiaalipuolella tunnetaan hyvin aikuisen puhe, jossa lasta maalaillaan vaikeaksi ja hankalaksi? Se kuvaa aikuisen omaa suhdetta itseensä, omaan lapsuutensa ja lopulta lapseen. Kun on kyse ns. normaalista lapsesta. Muuta asenteesi ja anna lapselle paljon positiivista huomiota, näe hänet hyvässä valossa, niin hänkin alkaa nähdä itsensä niin. 

Taustalla on myös aikuisen omaa kyvyttömyyttä. Ei se lapsi opi 8-vuotiaana hankalaksi ja huutamaan missään tyhjiössä vaan sinun opastamanasi. Oletko aikuinen, joka ei osaa ratkoa ristiriitoja lapsen kanssa kuin korottamalla ääntä tai käskemällä? Et osaa vakuuttavasti perustella ja johdatella lasta syvempään ymmärtämiseen siitä, miksi esim. pitää olla ajoissa. Et osaa ennakoida ja pyytää laittamaan illalla tavaroita valmiiksi? Vaan alat huutaa 15min ennen lähtöä, että nyt nopeasti, tulee kiire. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten näihin asioihin reagoi on kuitenkin täysi mysteeri ennen kuin on siinä tilanteessa. Itse esim. pidin itsestään selvänä, että oma aika tulee olemaan vähissä ja kokoajan pitää olla lapsen saatavilla. En kuitenkaan ymmärtänyt, että tämä asia on mulle käytännössä todella vaikea asia kestää ja olen välillä aivan uupunut, kun ei ole hetken rauhaa ikinä. Toinen lapsista on todella huono nukkumaan päiväunia, joten joka päivä taistellaan päikkäreiden kanssa,ja päädytään siihen, että lapsi herää nukuttuaan 20 min ja taas loppupäivä väsyneen ja kiukkuisen lapsen viihdyttämistä ilman ainuttakaan hengähdystaukoa. Mistä ihmeestä voisin etukäteen tietää, millainen mun sietokyky on tällaista kohtaan?

Anteeksi, mutta jos ei tunne itseään sitä vertaa, ettei tiedä, kestääkö lasten jatkuvaa läsnäloa ja huomion vaatimista, ei ole tarpeeksi kypsä hankkiakseen lapsia.

Minulle on aivan itsestäänselvää, että tuollainen on minunlaiselleni introvertille ja omaa rauhaa arvostavalle ihmiselle tavattoman uuvuttavaa ja kamalaa (tai ainakin, että riski tällaiseen kokemukseen on erittäin suuri).

En voi kuvitella, miksi joku hankkisi lapsia olematta kohtuullisen varma siitä, ett oma luonne on tässä asiassa vastakkainen. Se tuntuu todella vastuuttomalta. -26

Ihanaa, miten lapsettomat tulevat pätemään tällaiseen vertaistukiketjuun. Mitä, jos sulla täysin yllättäen ehkäisy jostain syystä pettäisi? Mitä tekisit siinä tilanteessa? Et voi sanoa tietäväsi ennen kuin oikeasti olet siinä tilanteessa. Ja ehkäpä sun kohdalla on selvä, että lapset eivät sovi sulle jos olet erityisen introvertti ja rauhaa rakastava. Sehän kuulostaa varsin järkeenkäypältä. Vaan ehkäpä kaikki lapsistaan uupuvat eivät ole tuollaisia, jolloin oman jaksamisen rajoittuneisuus voi tulla yllätyksenä. Pätemisesi osoittaa lähinnä lapsellisuutta ja kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan. Minäkin olin nuorempana olevinani niin fiksu ja tietäväinen. Lapset ovat opettaneet toisin. 

Jos ehkäisyni jostakin syystä pettäisi, pyytäisin naista hakeutumaan aborttiin. Tämä on ihan selvä asia, eikä siinä ole minun osaltani mitään miettimistä. Olen tehnyt päätöksen, etten lapsia hanki, jos se minusta on suinkin kiinni.

En oikein hahmota, miksi pidät pätemisenä sitä, että minusta ihmisten todellakin pitäisi tuntea itsensä kunnolla, ennen kuin lapsia aletaan hankkimaan. Oman ajan ja tilan tarve nyt on vähintään yhtä tärkeä asia selvittää kuin se, onko varaa elättää lapsi. Ilmeisesti joidekuiden mielestä kenellä tahansa on oltava oikeus hankkia lapsi ihan minkälaisiin olosuhteisiin tahansa, tietämättä itsestään, kumppanistaan tai vanhemmuuden realiteeteista mitään ja vaivautumatta selvittämään edes yksinkertaisimpia persasioita. Tämä on minusta vastutonta. -26

Vierailija kirjoitti:

Teitkö päätöksesi ryhtyä vanhemmaksi tietoisesti harkiten, että se on sitten valinta, jota ei voi enää peruuttaa? No, nyt ei auta enää kuin kestää :/

Ihan sama, miten sen päätöksen tekee, kestettävä on joka tapauksessa. Ap ei kyllä missään vaiheessa kirjoita, ettei tiedä tätä tosiasiaa. Kokeile ensi kerralla neuvoa paremmin.

Kyllä lapsi hyvällä tuulella ollessaan juttelee mulle kuulumisiaan, kavereista ym. Hyvällä tuulella on ihan erilainen. Pyytää leikkimään kanssaan, itse asiassa hän haluaa leikkiä joka päivä leikkiä, jossa pehmolelu on hänen roolissaan (sitä esitän silloin minä) ja hän aikuisen (minun) roolissa, erityisesti auktoriteettina. Hahmot juttelevat, vitsailevat ja käyvät läpi samoja asioita mitä mekin, meneekö kaverille huomenna, jos ei niin miksi ei. Pehmolla on siis tasan saman nimiset kaveritkin kuin lapsellakin ja tätä hän tosiaan haluaa leikkiä joka päivä. Lapsi on selvästi tyytyväinen voidessaan toistaa sääntöjä lelulle. Mitä olette mieltä tästä? Itse ajattelen maalaisjärjellä, että lapsella on kausi jossa kerrataan rajoja ja itsenäisyyttä, jälleen kerran. Ainakin leikki on parempi tapa käsitellä niitä asioita kuin yhteenotot mun kanssa...

Täytyy kysyä koulussa, miten siellä on mennyt ja miten kavereiden kanssa. Lapsella on hahmottamishäiriö ja voi olla, että koulupäivä tuo mukanaan stressiä aika tavalla.

Ajattelin itsekin samaa kuin 20 sanoi, jos en nyt puutu asiaan, niin murrosikäisen kanssa en tule mitenkään pärjäämään. Kyllä todella haluan saada asiat sujumaan, enkä ole valmis luopumaan vanhemmuudesta. Olen kyllä sitäkin usein miettinyt, että joku muu varmaan olisi parempi kasvattaja. Joku, jolla olisi paremmat resurssit ja muutenkin olisi sopivampi. Mutta minkälaiset traumat jäisi lapselle, jos nyt jättäisin? Olisi varmaan aika kauheaa. Yritän nyt sitten vielä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten näihin asioihin reagoi on kuitenkin täysi mysteeri ennen kuin on siinä tilanteessa. Itse esim. pidin itsestään selvänä, että oma aika tulee olemaan vähissä ja kokoajan pitää olla lapsen saatavilla. En kuitenkaan ymmärtänyt, että tämä asia on mulle käytännössä todella vaikea asia kestää ja olen välillä aivan uupunut, kun ei ole hetken rauhaa ikinä. Toinen lapsista on todella huono nukkumaan päiväunia, joten joka päivä taistellaan päikkäreiden kanssa,ja päädytään siihen, että lapsi herää nukuttuaan 20 min ja taas loppupäivä väsyneen ja kiukkuisen lapsen viihdyttämistä ilman ainuttakaan hengähdystaukoa. Mistä ihmeestä voisin etukäteen tietää, millainen mun sietokyky on tällaista kohtaan?

Anteeksi, mutta jos ei tunne itseään sitä vertaa, ettei tiedä, kestääkö lasten jatkuvaa läsnäloa ja huomion vaatimista, ei ole tarpeeksi kypsä hankkiakseen lapsia.

Minulle on aivan itsestäänselvää, että tuollainen on minunlaiselleni introvertille ja omaa rauhaa arvostavalle ihmiselle tavattoman uuvuttavaa ja kamalaa (tai ainakin, että riski tällaiseen kokemukseen on erittäin suuri).

En voi kuvitella, miksi joku hankkisi lapsia olematta kohtuullisen varma siitä, ett oma luonne on tässä asiassa vastakkainen. Se tuntuu todella vastuuttomalta. -26

Ihanaa, miten lapsettomat tulevat pätemään tällaiseen vertaistukiketjuun. Mitä, jos sulla täysin yllättäen ehkäisy jostain syystä pettäisi? Mitä tekisit siinä tilanteessa? Et voi sanoa tietäväsi ennen kuin oikeasti olet siinä tilanteessa. Ja ehkäpä sun kohdalla on selvä, että lapset eivät sovi sulle jos olet erityisen introvertti ja rauhaa rakastava. Sehän kuulostaa varsin järkeenkäypältä. Vaan ehkäpä kaikki lapsistaan uupuvat eivät ole tuollaisia, jolloin oman jaksamisen rajoittuneisuus voi tulla yllätyksenä. Pätemisesi osoittaa lähinnä lapsellisuutta ja kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan. Minäkin olin nuorempana olevinani niin fiksu ja tietäväinen. Lapset ovat opettaneet toisin. 

Jos ehkäisyni jostakin syystä pettäisi, pyytäisin naista hakeutumaan aborttiin. Tämä on ihan selvä asia, eikä siinä ole minun osaltani mitään miettimistä. Olen tehnyt päätöksen, etten lapsia hanki, jos se minusta on suinkin kiinni.

En oikein hahmota, miksi pidät pätemisenä sitä, että minusta ihmisten todellakin pitäisi tuntea itsensä kunnolla, ennen kuin lapsia aletaan hankkimaan. Oman ajan ja tilan tarve nyt on vähintään yhtä tärkeä asia selvittää kuin se, onko varaa elättää lapsi. Ilmeisesti joidekuiden mielestä kenellä tahansa on oltava oikeus hankkia lapsi ihan minkälaisiin olosuhteisiin tahansa, tietämättä itsestään, kumppanistaan tai vanhemmuuden realiteeteista mitään ja vaivautumatta selvittämään edes yksinkertaisimpia persasioita. Tämä on minusta vastutonta. -26

Entäpä, jos naisesi ei menisi aborttiin? Siinähän asiassahan sulla ei olisi nokan koputtamista. Siinä tilanteessa ilmeisesti vain sitten ottaisit hatkat, koska tiedät ettei susta ole vanhemmaksi?

Olisihan se ideaalista, jos kaikilla olisi syvä yhteys itseensä, mutta se ei tee ihmisestä huonoa, jos näin onnekkaasti ei ole käynyt. Ja saattaahan sitä olla siinä oletuksessa, että tuntee itsensä hyvin. Itsekin saatat vielä yllättyä elämäsi varrella, mitä uusia piirteitä susta paljastuukaan, kun joudut ennalta arvaamattomiin tilanteisiin. Oletkin ehkä ihan erilainen, kuin olet luullut. Olet vielä sen verran nuori, ettet kovin syvällä kokemuksen rintaäänellä voi puhua.

Vierailija kirjoitti:

Lapsihan vaistoaa sinun tuntemuksesi hänestä ja varmasti itsekin projisoit niitä häneen. Aikuisen hankalaksi leimaamasta ja kokemasta lapsesta tulee hankala lapsi. Ja se ei ole lapsen syytä, vaan sinun. Tiesitkö, että sosiaalipuolella tunnetaan hyvin aikuisen puhe, jossa lasta maalaillaan vaikeaksi ja hankalaksi? Se kuvaa aikuisen omaa suhdetta itseensä, omaan lapsuutensa ja lopulta lapseen. Kun on kyse ns. normaalista lapsesta. Muuta asenteesi ja anna lapselle paljon positiivista huomiota, näe hänet hyvässä valossa, niin hänkin alkaa nähdä itsensä niin. 

Onko vinkkejä käytännössä, että miten muutan asenteeni positiiviseksi? Mielestäni mulla ei ole ollut mitenkään huono lapsuus, olin lapsena ihan onnellinen. Itseni kyllä tunnen huonoksi varsinkin nykyään. Kyllä mä ainakin yritän antaa positiivista huomiota... ihailen piirustuksia, teen juttuja yhdessä, joista hän pitää ja kiitän onnistumisesta. Ehkä en tarpeeksi kumminkaan? Voihan olla että en muista aina, vaikka luulenkin niin. ap

Vierailija kirjoitti:

Kyllä lapsi hyvällä tuulella ollessaan juttelee mulle kuulumisiaan, kavereista ym. Hyvällä tuulella on ihan erilainen. Pyytää leikkimään kanssaan, itse asiassa hän haluaa leikkiä joka päivä leikkiä, jossa pehmolelu on hänen roolissaan (sitä esitän silloin minä) ja hän aikuisen (minun) roolissa, erityisesti auktoriteettina. Hahmot juttelevat, vitsailevat ja käyvät läpi samoja asioita mitä mekin, meneekö kaverille huomenna, jos ei niin miksi ei. Pehmolla on siis tasan saman nimiset kaveritkin kuin lapsellakin ja tätä hän tosiaan haluaa leikkiä joka päivä. Lapsi on selvästi tyytyväinen voidessaan toistaa sääntöjä lelulle. Mitä olette mieltä tästä? Itse ajattelen maalaisjärjellä, että lapsella on kausi jossa kerrataan rajoja ja itsenäisyyttä, jälleen kerran. Ainakin leikki on parempi tapa käsitellä niitä asioita kuin yhteenotot mun kanssa...

Täytyy kysyä koulussa, miten siellä on mennyt ja miten kavereiden kanssa. Lapsella on hahmottamishäiriö ja voi olla, että koulupäivä tuo mukanaan stressiä aika tavalla.

Ajattelin itsekin samaa kuin 20 sanoi, jos en nyt puutu asiaan, niin murrosikäisen kanssa en tule mitenkään pärjäämään. Kyllä todella haluan saada asiat sujumaan, enkä ole valmis luopumaan vanhemmuudesta. Olen kyllä sitäkin usein miettinyt, että joku muu varmaan olisi parempi kasvattaja. Joku, jolla olisi paremmat resurssit ja muutenkin olisi sopivampi. Mutta minkälaiset traumat jäisi lapselle, jos nyt jättäisin? Olisi varmaan aika kauheaa. Yritän nyt sitten vielä. Ap

Tiedäthän ap, että perheissä joissa on monta lasta, on heissäkin ns. helppoja lapsia ja sitten haastavampia lapsia. Ei äiti päätä siitä, millaisen lapsen hän saa. 

Minulla on kaksi lasta, toiselle olen aina kokenut olevani oikein hyvä äiti, toisen kanssa koen samoja tunteita kuin sinä omasi kanssa. Koska tämä toinen vaan vaatii niin paljon. Eläminen hänen kanssaan on hyvin intensiivistä. Hän on herkkä ja vaatii samaan aikaan sekä enemmän rakkautta ja tiukemmat rajat mitä sisaruksensa, ja tämän lapsen kasvattaminen ihan käy joinakin päivinä työstä. On ollut niitäkin kausia että se on käynyt työstä joka päivä ja joka ikinen yö, ja pelistä on katsonut pelkästä uupumuksesta rupsahtanut nainen joka miettii että eikö tää ikinä helpota. 

Jos tämä lapsi olisi syntynyt ensimmäiseksi, minulla olisi tasan yksi lapsi ja kokisin itseni varmasti riittämättömäksi äidiksi. Nyt tiedän, että olen hyvä äiti, tällaista tämä vaan on joskus tämä vanhemmuus, työtä josta hupi on kaukana. Ymmärrän hyvin sekä niitä joiden mielestä kaikki on asennekysymys ja eri asenteella elämä olisi helppoa (niin minäkin ajattelin kun hoidin iloisesti rallatellen helppoa esikoista kun en muusta tiennyt) sekä niitä jotka kokevat että vanhemmuus taisikin olla virhe. 

Jokainen päivä on eteenpäin, ja voit onnitella itseäsi että olet kantanut vastuun lapsestasi. Ei ole helppoa olla se tiiliseinä johon lapsi saa päätään paukuttaa, mutta se homma nyt vaan tuli tässä paketin mukana. Tulevaisuudesta on turha murehtia, se vie vain voimia tästä hetkestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, miten näihin asioihin reagoi on kuitenkin täysi mysteeri ennen kuin on siinä tilanteessa. Itse esim. pidin itsestään selvänä, että oma aika tulee olemaan vähissä ja kokoajan pitää olla lapsen saatavilla. En kuitenkaan ymmärtänyt, että tämä asia on mulle käytännössä todella vaikea asia kestää ja olen välillä aivan uupunut, kun ei ole hetken rauhaa ikinä. Toinen lapsista on todella huono nukkumaan päiväunia, joten joka päivä taistellaan päikkäreiden kanssa,ja päädytään siihen, että lapsi herää nukuttuaan 20 min ja taas loppupäivä väsyneen ja kiukkuisen lapsen viihdyttämistä ilman ainuttakaan hengähdystaukoa. Mistä ihmeestä voisin etukäteen tietää, millainen mun sietokyky on tällaista kohtaan?

Anteeksi, mutta jos ei tunne itseään sitä vertaa, ettei tiedä, kestääkö lasten jatkuvaa läsnäloa ja huomion vaatimista, ei ole tarpeeksi kypsä hankkiakseen lapsia.

Minulle on aivan itsestäänselvää, että tuollainen on minunlaiselleni introvertille ja omaa rauhaa arvostavalle ihmiselle tavattoman uuvuttavaa ja kamalaa (tai ainakin, että riski tällaiseen kokemukseen on erittäin suuri).

En voi kuvitella, miksi joku hankkisi lapsia olematta kohtuullisen varma siitä, ett oma luonne on tässä asiassa vastakkainen. Se tuntuu todella vastuuttomalta. -26

Ihanaa, miten lapsettomat tulevat pätemään tällaiseen vertaistukiketjuun. Mitä, jos sulla täysin yllättäen ehkäisy jostain syystä pettäisi? Mitä tekisit siinä tilanteessa? Et voi sanoa tietäväsi ennen kuin oikeasti olet siinä tilanteessa. Ja ehkäpä sun kohdalla on selvä, että lapset eivät sovi sulle jos olet erityisen introvertti ja rauhaa rakastava. Sehän kuulostaa varsin järkeenkäypältä. Vaan ehkäpä kaikki lapsistaan uupuvat eivät ole tuollaisia, jolloin oman jaksamisen rajoittuneisuus voi tulla yllätyksenä. Pätemisesi osoittaa lähinnä lapsellisuutta ja kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan. Minäkin olin nuorempana olevinani niin fiksu ja tietäväinen. Lapset ovat opettaneet toisin. 

Jos ehkäisyni jostakin syystä pettäisi, pyytäisin naista hakeutumaan aborttiin. Tämä on ihan selvä asia, eikä siinä ole minun osaltani mitään miettimistä. Olen tehnyt päätöksen, etten lapsia hanki, jos se minusta on suinkin kiinni.

En oikein hahmota, miksi pidät pätemisenä sitä, että minusta ihmisten todellakin pitäisi tuntea itsensä kunnolla, ennen kuin lapsia aletaan hankkimaan. Oman ajan ja tilan tarve nyt on vähintään yhtä tärkeä asia selvittää kuin se, onko varaa elättää lapsi. Ilmeisesti joidekuiden mielestä kenellä tahansa on oltava oikeus hankkia lapsi ihan minkälaisiin olosuhteisiin tahansa, tietämättä itsestään, kumppanistaan tai vanhemmuuden realiteeteista mitään ja vaivautumatta selvittämään edes yksinkertaisimpia persasioita. Tämä on minusta vastutonta. -26

Entäpä, jos naisesi ei menisi aborttiin? Siinähän asiassahan sulla ei olisi nokan koputtamista. Siinä tilanteessa ilmeisesti vain sitten ottaisit hatkat, koska tiedät ettei susta ole vanhemmaksi?

Olisihan se ideaalista, jos kaikilla olisi syvä yhteys itseensä, mutta se ei tee ihmisestä huonoa, jos näin onnekkaasti ei ole käynyt. Ja saattaahan sitä olla siinä oletuksessa, että tuntee itsensä hyvin. Itsekin saatat vielä yllättyä elämäsi varrella, mitä uusia piirteitä susta paljastuukaan, kun joudut ennalta arvaamattomiin tilanteisiin. Oletkin ehkä ihan erilainen, kuin olet luullut. Olet vielä sen verran nuori, ettet kovin syvällä kokemuksen rintaäänellä voi puhua.

Eipä tuossa ehkäisyn pettämistilanteessa mies voi muuta kuin tehdä oman kantansa ja naisen päätöksen seurauksen mahdollisimman selväksi. Miehellä ei ole valtaa naisen ruumiiseen, eikä tietysti pidäkään olla.

En sanonut, että ihminen olisi huono, jos hän ei lainkaan tunne itseään ja erityisesti vanhemmuuden kannalta oleellisia ominaisuuksia. Sanoin, ettei hänen ole vastuullista hankkia lasta. On vähintään yhtä vastuutonta hankkia lapsia tietämättä, sietääkö lapsen läsnäoloa, kuin on hankkia lapsia tietämättä, onko varaa ostaa lapselle vaatteita ja ruokaa. Tämän pitäisi olla kaikille ihan selvää.

Miksi muuten kuvittelet tietäväni ikäni? 26 ei ole ikäni vaan alkuperäisen viestini numero. -26

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teitkö päätöksesi ryhtyä vanhemmaksi tietoisesti harkiten, että se on sitten valinta, jota ei voi enää peruuttaa? No, nyt ei auta enää kuin kestää :/

Aina tämä sama kysymys/toteamus... Eiköhän kaikki mieti vanhemmuutta etukäteen ja tiedä mitä asioita se tuo tullessaan. Se, miten näihin asioihin reagoi on kuitenkin täysi mysteeri ennen kuin on siinä tilanteessa. Itse esim. pidin itsestään selvänä, että oma aika tulee olemaan vähissä ja kokoajan pitää olla lapsen saatavilla. En kuitenkaan ymmärtänyt, että tämä asia on mulle käytännössä todella vaikea asia kestää ja olen välillä aivan uupunut, kun ei ole hetken rauhaa ikinä. Toinen lapsista on todella huono nukkumaan päiväunia, joten joka päivä taistellaan päikkäreiden kanssa,ja päädytään siihen, että lapsi herää nukuttuaan 20 min ja taas loppupäivä väsyneen ja kiukkuisen lapsen viihdyttämistä ilman ainuttakaan hengähdystaukoa. Mistä ihmeestä voisin etukäteen tietää, millainen mun sietokyky on tällaista kohtaan?

No, minä ainakin olen kuvitellut lapsiperheen elämän juuri tuollaiseksi kuin ap ja sinä kuvailette, enkä sen vuoksi hanki lapsia, koska en haluaisi tuollaista elämää... Joten kyllä, etukäteenkin voi miettiä, eikä tuudittautua siihen, että "kyllä se elämä varmaan kuitenkin on ihan kivaa, kun sen lapsen saa".

Tämän ei ole tarkoitus syyttää muita, kaikilla ei ehkä ole yhtä hyvää itsetuntemusta eivätkä he ole päässeet seuraamaan lapsiperheen elämää ennen päätöstään, vaan vinkkinä vain niille, jotka eivät vielä ole omaa päätöstään tehneet...