Jätin masentuneen vaimoni, teinkö jotain väärää?

Et tehnyt väärin, kuulostaa siltä, että kuitenkin jaksoit yrittää pitkään. Ei voi vaatia sinua uhraamaan elämäänsä toisen masennuksen takia.

Ei näihin ole koskaan yksiselitteistä vastauta. Mitä itse ajattelet, teitkö väärin? Entä jos sinä olisit ollut se masentunut osapuoli? Osaatko kuvitella, miltä sinusta olisi tuntunut? Jokatapauksessa, olet tehnyt kipeän ratkaisun ja ilmeisesti se on johtanut omalta kannaltasi katsottuna suotuisaan lopputulokseen. Mitenkähän ex-vaimosi jakselee?

Et tehnyt väärin. Kiitettävää että jaksoit noinkin pitkään. Masennus on kurjaa mutta ei ole mitään järkeä antaa yhden ihmisen masennuksen tuhota useampia elämiä.

Terveisin 10:ttä vuotta vaikeasti masentunut.

Etkös muista mitä alttarilla ollessa luvataan? Myötä ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka.

Mun mielestä et toiminut väärin. En itse haluaisi tuhota puolisoani omalla sairaudellani.

Voithan sinä olla silti vielä tukena vaimollesi, jos hän sitä haluaa, kunhan teet selväksi että suhde on ohi ja apu on ystävältä ystävälle.

Et tehnyt väärin. Pelastit itsesi. Tsemppiä sulle.

No ymmärrän kyllä. Oma tarinani ei ole tuohon verrattavissa kun olin vasta 17v seurustelun alkaessa ja suhde kesti vain 3 v mutta se elämä masentuneen kanssa imee kaiken energian.. muistan miten oudolta tuntui hymyillä ja nauraa vapautuneesti kun poikaystävän sain vihdoin ja viimein jätettyä. Enkä ollut pahemmin nauranut pariin vuoteen...

Elämä alkoi taas maistua.

Vierailija kirjoitti:

Etkös muista mitä alttarilla ollessa luvataan? Myötä ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka.

Kaikkihan eivät mene kirkossa naimisiin. Maistraatissa ei tuollaisesta puhuttu.

Vierailija kirjoitti:

Jätin vaimoni kahdeksan vuoden yhteiselon jälkeen. Vaimoni oli keskivaikeasti (?) masentunut, häneltä ei onnistunut työnteko, kotityöt eikä aina henkilökohtainen hygieniakaan. Masennuksen vakavuus oli kausittaista.

Monta vuotta jaksoin kaikenlaista paskaa kun luulin ja uskoin hölmönä, että kyllä asiat tästä parantuisivat ajan myötä. Olin väärässä. Kun erosta ilmoitin vaimolle taas rankemman vaiheen alkaessa, vaimo kehtasi sanoa että minun pitäisi nyt vaan tukea häntä. Olen kyllä tukenut, pitkään ja hartaasti monen monta vuotta, mutta ei sitä vaan pysty loputtomiin. Liittomme loppuvaiheessa vaimon masennus alkoi tarttua minuun. Siinä vaiheessa jo ymmärsi ettei kannata omaa elämää pilata tällä tavalla.

Vaimo ilmoitti että olen paska mies, kun kehtaan jättää hänet näin vaikealla hetkellä. Nyt elämä hymyilee ja tunnen itseni onnellisemmaksi kuin moneen vuoteen. Kysyn teiltä, teinkö nyt väärin kun jätin vaimoni? Kuinka pitkään sitten pitäisi tukea, kun ei ole vielä kahdeksaan vuoteen näkynyt mitään huomattavaa parannusta?

- Asiahan on selvä: et rakastanut enää vaimoasi, et häntä muutoin olisi jättänyt.

Sinulla on kuitenkin ona elämä. Ja ehkä kun vaimosi joutuu omilleen, hän joutuu taistelemaan irti masennuksesta. Sillä tukesi on mahdollistanut masistelun. Toki voi käydä huonostikin. Hakekoot tukea muualta, sinä voit hankkia elämän ja iloita siitä

Jaa että masentunut vaan jätetään kuin joku roska. Hieno ajatusmaailma taas täällä ihmisillä.

Masennus on tarttuva tauti ja jos sitä ei halua itselleen niin on erottava tartuttajasta. Oikein teit, rakastaminen ei ketään paranna, siihen tarvitaan ihan ammattilaiset ja oikea lääkitys ja potilaan oma sitoutuminen. Ei me maallikot saada muuta kuin itsemme vajoamaan sinne pohjamutiin jos yritämme liian pitkään leikkiä supersankaria. Oma ex-mieheni alkaa nyt viiden vuoden jälkeen erosta ymmärtämään minun ja ammattilaisten eron kun on sitoutunut siihen ammattilaisten ohjeisiin eikä vain odota että minä heilautan olematonta taikasauvaa ja parannan hänet.

Jos asia vaivaa sinua pidemmän aikaa, käy jonkin aikaa itsekin juttelemassa ammattilaiselle, älä levitä tautia lähipiiriisi kuin sen verran että kerrot itsesikin tarvitsevan ammattiapua hieman. Ehkä exäsikin tajuaa esimerkistäsi ettei se apu löydy muualta kuin ammattilaisilta ja halusta sitoutua paranemisen edistämiseen. En kuitenkaa rahojani tuon puolesta likoon pistäisi vaikka exäni kohdalla ihme yrittää tapahtua.

Lähipiiriltä kuulin vaikeina aikoina että pidä nyt vaimostasi kiinni, koska henkilöillä X ja Y:kin oli ollut ongelmia ja nyt ovat päässeet niistä yli. Näistä syistä elättelin pitkään ajatusta, että vaimoni voisi olla vielä lähes normaali jäsen yhteiskunnassa, käydä töissä ja rakentaa perhettä kanssani. Mutta ei. En tiedä onko sitten omasta halusta parantua kiinni tai ei, mutta unelmaksi nämä jäivät.

Vaimoni oli kokeillut kaikkia mahdollisia hoitoja ja lääkityksiä.

-ap

Mitä teit auttaaksesi/tukeaksesi vaimoasi, siis ihan konkreettisesti?

Käsittelittekö asiaa yhdessä? Miten?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etkös muista mitä alttarilla ollessa luvataan? Myötä ja vastoinkäymisissä aina kuolemaan saakka.

Kaikkihan eivät mene kirkossa naimisiin. Maistraatissa ei tuollaisesta puhuttu.

Mitä varten naimisiin sitten mennään, jos ei haluta sitoutua?

Oikeassa avioliitossa puolisot tulevat toinen toisiaan ja yhdessä tekemällä elämä on rikkaampaa. Jos avioliitto muuttuu yksipuoliseksi hoitosuhteeksi, avioliitto on kuollut ja voi lähteä. Olipa mies tai nainen, liitosta pitää jotain saadakin.

Jos oma elämä, oma onni ja oma napa ja minäminäminä on tärkeintä niin miksi edes mennä naimisiin? Mulle ainakin puoliso on kaikkein rakkain ja tärkein, eikä sellaista sairautta olekaan minkä takia hylkäisin hänet.

Vierailija kirjoitti:

Mitä teit auttaaksesi/tukeaksesi vaimoasi, siis ihan konkreettisesti?

Käsittelittekö asiaa yhdessä? Miten?

-Yritin ymmärtää itsetuhoisuutta, en raivonnut siitä kun huomasin ettei se auta. Etsittiin vaihtoehtoja sille

-Kävin töissä ja pidin asuntoa siistinä, kun ne eivät vaimolta onnistuneet

-Kannustin etsimään harrastuksia, näkemään kavereita ja käymään ulkona. Käytiin sitten yhdessä joskus

-Annoin tilaa kun sitä tarvittiin, ja tarjosin olkapäätä kun tarvittiin

-En pakottanut ja väkisin vääntänyt asioita, vaan yritin järkeillä ja ehdottaa

-paljon muuta

-ap

Vierailija kirjoitti:

Jos oma elämä, oma onni ja oma napa ja minäminäminä on tärkeintä niin miksi edes mennä naimisiin? Mulle ainakin puoliso on kaikkein rakkain ja tärkein, eikä sellaista sairautta olekaan minkä takia hylkäisin hänet.

Hurskastelu ja jeesustelu on aina mukava, varsinkaan kun ei ole tarvinnut elää 8 vuotta vakavasti masentuneen kanssa. Kahdeksan vuotta on ihan hirvittävän pitkä aika, eikä keneltäkään voi olettaa supervoimia. Ei omaa terveyttää pidä eikä saa uhrata toisen puolesta. Mitäs sitten kun ollaan tilanteessa että molemmat ovat masentuneita?

Minä ymmärrän sinua ap aivan täysin. Harvalla näistä tänne kirjoittavista on kokemusta mt-ongelmaisen kumppanina olosta. Kuitenkin esim persoonallisuushäiriöisestä tai narsista (mt-ongelmia) käsketään kuitenkin eroamaan, sillä näiden käytös vaikuttaa toiseen. Aivan samalla tavalla vaikka se masennus vaikuttaa myös. Lisäksi ihmiset ovat yksilöitä ja jokaisen kuormituskynnys erilainen.

Olet tehnyt mitä voit ja nyt on aika jatkaa eteenpäin. Molempien. Ole tiukka ja selvä kommunikoinnissa ex vaimollesi. Että tämä oli tässä. Hän pelastaa itse itsensä, kukaan muu ei voi sitä tehdä.