Lue keskustelun säännöt.
Suru kun lapset kasvavat
09.12.2025 |
Mulla on ruvennut tulemaan jo ahdistukseen asti surua siitä, kun lapset kasvavat. Vaikka olen samalla siitä tietysti onnellinen ja iloinen, että kehittyvät normaalisti.
Olen viimeaikoina ruvennut miettimään, mitä kaikkea on jäänyt lasten kanssa tekemättä. Vaikka olen aina yrittänyt olla tietoinen ja läsnä hetkessä, silti tuntuu, että kiire ja muu stressi elämässä on vienyt niin paljon voimia, etten tehnyt tarpeeksi sellaisia asioita lasten kanssa mitä olisin halunnut (esim. askarrellut ja leikkinyt). Silloin kun lapset olivat pieniä, sitä oli vaan niin väsynyt.
Nyt sydäntä oikein repii, kun tajuaa että haluaisi palata ajassa taaksepäin. En olisi uskonut, että tämä osuisi omalle kohdalle näin, sillä olen erittäin perhekeskeinen ihminen. Olen ollut paljon kotona, ei oikeastaan omia harrastuksiakaan. Olen ollut omistautunut perheelleni. Mutta samaan aikaan on elämän varrella ollut paljon haasteita, jotka ovat vieneet voimia. Sen vuoksi ei ole jaksanut niin paljoa mitä olisi halunnut.
Miten näin voi päästä käymään, että samaan aikaan on vuosien varrella tiedostanut ajan kulumisen ja yrittänyt tehdä parhaansa ja silti nyt kun lapset ovat jo 11 v ja 15 v niin on kauhean surullinen olo ja tuntuu että tekisi mitä vaan että pääsisi ajassa taaksepäin.
Onko muilla ollut tällaista? Miten selvitä näistä tunteista, jotta pystyisi nauttimaan tästä ajasta? Tiedän että vielä tuon ikäisten kanssa jotain kivaa yhteistä voi tehdä (esim. pelaaminen) mutta askartelu ja leikit eivät enää juurikaan kiinnosta. Ja siitä täytyisi nyt päästä yli.
Kommentit (19)
Mennyt on mennyttä, turha sitä enää haikailla, nauti yhdessäolosta kasvavien lapsiesi kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odottelen lapsenlapsia.
N33
(Kuopus 5v ja vanhin 12v, siinä välissä muutama)
Vaikuttaa kyllä siltä että olet elänyt pelkästään lastesi kautta. Nyt sinulla on pelko "kohdata itsesi" kun lapset ei tarvi sua enää niin paljon ja haluaisit että he olisivat sinun elämäsi ns.pönkittäjiä. Voit jäädä märehtimään pelkoihisi tai sitten opettelet olemaan sinä omana itsenäsi ja alat harrastaa jotain, tapaat kavereita ym. Päästä irti niistä lapsista, voin sanoa että takertuva äiti on aika ahdistava.
Joo, tiedän että melko raakaa tekstiä mutta jos sulla noin voimakkaat ahdistuksen tuntemukset on lasten kasvamisesta niin käsität varmaan itsekin ettei se ole ihan normia. Voit hakea myös keskusteluapua, se olisi hyvä juttu.
Tekemättömät asiat vaan kaduttaa niin.
-ap
Kuulostat takertuvalta marttyyriäidiltä. Mulla on sellainen. Et usko kuinka rasittavaa on vuosi toisensa jälkeen kuunnella puoli-itkuista märinää aiheesta Olenko ollut tarpeeksi hyvä äiti, ja Voi kun saisi vielä kerran sen ajan kun olit pieni, ja Mitä virkaa minulla enää on kun ei kukaan tarvitse minua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa kyllä siltä että olet elänyt pelkästään lastesi kautta. Nyt sinulla on pelko "kohdata itsesi" kun lapset ei tarvi sua enää niin paljon ja haluaisit että he olisivat sinun elämäsi ns.pönkittäjiä. Voit jäädä märehtimään pelkoihisi tai sitten opettelet olemaan sinä omana itsenäsi ja alat harrastaa jotain, tapaat kavereita ym. Päästä irti niistä lapsista, voin sanoa että takertuva äiti on aika ahdistava.
Joo, tiedän että melko raakaa tekstiä mutta jos sulla noin voimakkaat ahdistuksen tuntemukset on lasten kasvamisesta niin käsität varmaan itsekin ettei se ole ihan normia. Voit hakea myös keskusteluapua, se olisi hyvä juttu.
Ymmärrän kyllä ettei varmaan olekkaan ihan normaalia ahdistua näin, vaikka toki on monia, jotka sitten katuvat vasta vanhuksena. Sen vuoksi tässä keskustelua halusinkin avata.
Tosiaan vaan sitä kaduttaa, että ei tullut tehtyä enemmän yhdessä asioita, joita oli halunnut. Ja että olisiko sille omalle väsymykselle ja kiireelle voinut tehdä jotain (vaikka en todellakaan mikään uraäiti ole ollut vaan osa-aikatyössä sekä pitkään myös työttömänä). Joo tiedän, mennyt on mennyttä mutta se on jotenkin vaan niin surullista ja sydäntäraastavaa kun uutta tilaisuutta ei enää saa.
Täytyy toki yrittää osata olla kiitollinen siitä mitä tuli tehtyä lasten kanssa ja niistä kokemuksista mitä sai. Vaikka niitä olisi voinut olla enemmänkin.
Voi olla että täytyisi hakea keskusteluapua.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat takertuvalta marttyyriäidiltä. Mulla on sellainen. Et usko kuinka rasittavaa on vuosi toisensa jälkeen kuunnella puoli-itkuista märinää aiheesta Olenko ollut tarpeeksi hyvä äiti, ja Voi kun saisi vielä kerran sen ajan kun olit pieni, ja Mitä virkaa minulla enää on kun ei kukaan tarvitse minua.
En tuollaiseksi ole kyllä ajatellut ryhtyä. Tämä on enemmänkin oman pääni sisällä. Kuten sanoin, on hienoa silti että lapset kasvavat ja itsenäistyvät.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mus surettaa, että meillä jäi lapsiluku yhteen miehen toiveesta. Lapsi kohta täysi-ikäinen ja itse en enää lapsia saa ikäni puolesta.
Vierailija kirjoitti:
Tekemättömät asiat vaan kaduttaa niin.
-ap
Mitkä asiat jäivät tekemättä? Matkustelu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllähän lasten aikuistumisen kuuluu suru. Monilapsisessa perheessä on eletty 20-30 vuotta lasten ehdoilla, ja lasten ilot ja surut ovat olleet vanhemman tärkein tehtävä, vaikka toki on se muukin elämä, työ jne.
Mutta yhtäkkiä ollaankin kaksin. Elämän arvokkain tehtävä on tehty. Tottakai ollaan vielä valmiina tukemaan ja auttamaan jatkossakin, mutta se ei enää ole päivittäistä.
Eikä se aikuistuminen ole niin helppoa. Jos on useampi nuori aikuinen lapsena, on varmasti myös huolia siitä, löytääkö kukin paikkansa elämässä. Eli täysin huoleton ei kuitenkaan ole. On vain kyvytön poistamaan vaikeuksia lapsensa elämästä.
Eli. Lapset ovat ylivoimaisesti suurin rakkaus ja onni, mitä ihminen voi kokea. Ja myös suurin suru, stressi ja ahdistus, mitä ihminen voi kokea, liittyy lapsiin tavalla tai toisella. Ymmärrän ihmisiä, jotka päätyvät lapsettomuuteen. He jäävät valtavan paljosta paitsi, mutta heitä ei sido loppuelämäänsä huoli siitä, miten lapset pärjäävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa kyllä siltä että olet elänyt pelkästään lastesi kautta. Nyt sinulla on pelko "kohdata itsesi" kun lapset ei tarvi sua enää niin paljon ja haluaisit että he olisivat sinun elämäsi ns.pönkittäjiä. Voit jäädä märehtimään pelkoihisi tai sitten opettelet olemaan sinä omana itsenäsi ja alat harrastaa jotain, tapaat kavereita ym. Päästä irti niistä lapsista, voin sanoa että takertuva äiti on aika ahdistava.
Joo, tiedän että melko raakaa tekstiä mutta jos sulla noin voimakkaat ahdistuksen tuntemukset on lasten kasvamisesta niin käsität varmaan itsekin ettei se ole ihan normia. Voit hakea myös keskusteluapua, se olisi hyvä juttu.
Ymmärrän kyllä ettei varmaan olekkaan ihan normaalia ahdistua näin, vaikka toki on monia, jotka sitten katuvat vasta vanhuksena. Sen vuoksi tässä keskustelua halusinkin avata.
Tosiaan vaan sitä kadutta
Hienosti on ihmiset aivopesty siihen että elämän kipeisiin muutoskohtiin tarvitaan keskusteluapua jonkun latteuksia ja itsestäänselvyyksiä laukovan ammatti"auttajan" kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja paradoksaalista ehkä sekin, että olen introvertti ja herkkä, jonka vuoksi lapsiperhe-elämä on myös kuormittanut. Mutta silti olen perhekeskeinen ja tykännyt tehdä asioita lasten kanssa -> jotka taas ovat helposti vieneet voimia.
-ap
Tee lisää lapsia. Vuoden välein kun teet niin elät unelmaasi koko elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekemättömät asiat vaan kaduttaa niin.
-ap
Mitkä asiat jäivät tekemättä? Matkustelu?
Ei vaan olisin halunnut enemmän puuhailla, esim. askarrella ja leikkiä.
-ap
Kyllä haikeus ajoittain tulee, mutta sehän on hyvä tunne.
Ap, olen kokenut aivan samanlaisia tunteita, ja ei niissä ole mitään pahaa, toisin kun täällä on kommentoitu. Ongelmaksi se muodostuu jos lasten edessä märehtii.
Itselleni oli aivan valtava kriisi kun esikoinen aloitti koulun. Kuopus on vielä 4v, eli pieni toki, mutta kasvaa kovaa vauhtia. Itselläni ollut aina ongelmia jaksamisen kanssa, ja haluaisin jaksaa lasten kanssa enemmän touhuja, kuin mitä jaksan. Ja haluaisin haluta leikkiä, olen huono siinä. Välillä nämä kaikki mietteet saa minut ihan allapäin olevaksi ja itkuiseksi. Mielestäni se kertoo nimenomaan siitä että lapset ovat rakkaita ja tärkeintä maailmassa <3
Vähän samanlaisia fiiliksiä täällä. Lapset 12 ja 10. Molemmilla murrosikä jo alkanut ja kova tarve itsenäistyä. Nyt aloin pikkuhiljaa olla valmis ajatukselle kolmannesta lapsesta, josta mies on jo pidempään haaveillut. Meinattiin jo lähteä yrittämään, kunnes yhtäkkiä sain diagnoosin vaikeasta ja pitkälle edenneestä endometrioosista, joka on ilmeisesti jyllännyt vuosikausia lähes täysin oireettomana. Olen 36-vuotias. Magneettikuvauksista kävi ilmi, että munanjohtimet täynnä verta ja täysin tukossa. Kuulemma luonnollisen raskauden todennäköisyys on n. 2%, ja melko matala myös jopa hedelmöityshoitojen avulla. Lisäksi tosiaan kaksi isoa endometrioomaa molemmissa munasarjoissa. Ehkä parempi siis vain jättää haaveeksi se kolmas lapsi. Otan positiivisena siis sen, että tein lapset silloin nuorena kun siihen vielä pystyin. Jos olisin odottanut, niin olisi voinut olla jo myöhäistä. Ei olisi tullut mieleenkään, että näinkin voisi käydä...
Se on kyllä nykyään monelle tärkeää että käy kuormittavissa töissä ja siinä ei sitten ole aikaa oikeasti tärkeille asioille. Sehän ei ole kansalaisten syy vaan sen että nykyinen yhteiskunta on tällainen. Harva edes osaa käsittää oman elämänsä älyttömyyttä.
ap voi tehdä muutoksen nyt tai jatkaa samaa rataa kuin aiemmin.
Kasva aikuiseksi.
No, elämä vielä opettaa.