Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Harmittaa hankala luonteeni!

Vierailija
12.03.2016 |

Olen herkkä, helposti tulistuva, negatiivinen, en kunnolla osaa hallita tunteitani, jne. Jo lapsesta saakka luonteeni on ollut taakka, koska minusta ei oikein pidetty muiden lasten keskuudessa, ja vanhempanikin häpesivät minua. Jossain vaiheessa tajusin itsekin alkaa hävetä luonteestani johtuvaa käyttäytymistä.

Viimeistään yläasteella osasin jo hyvin peittää luonteeni haitallisia piirteitä, mutten ole edelleenkään oppinut käyttäytymään luontevasti (nyt siis korkeakoulut käyty ja työelämässä). Minua pidetään ihan mukavana (mutta mielistelevänä nössönä), koska osaan hillitä itseni niin hyvin, mutta en vieläkään meinaa löytää ystäviä, koska en osaa antaa itsestäni mitään, ja myötäilen ja mielistelen vaan, koska en voi olla oma itseni.

Miehen olen saanut ja lapsia, ja pelkään yli kaiken, että lapset perivät minulta luonteeni. Toinen on onneksi hyvin erilainen, toisesta en vielä tiedä, koska on niin pieni. Mies välillä säälittää - yritän olla hyvä vaimo, mutta tutussa ja turvallisessa seurassa "oikea" minäni pilkahtelee liian usein pintaan.

Isäni on samanlainen kuin minä, ja hänkin on hyvin yksinäinen.

Kommentit (48)

Vierailija
1/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Lopputulos on geeniensä summa. Sekä edeltävässä että seuraavassa polvessa. Lohduttaudu sillä.

Vierailija
2/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mulla on vähän samaa, mutta minusta on kamalaa, että vanhempasi ovat opettaneet sinulle, että luonnettasi kuuluu hävetä. Se ei ole tervettä vanhemmuutta, piste. Nuohan ovat tunteita ja tunteita kuuluu oppia käsittelemään. Vanhempasi ovat ratkaisseet asian lakaisemalla sen maton alle ja vielä väittäneet isääsikin suunnilleen idiootiksi. Isäsi tuskin on viallinen mitenkään, ehkä hänelle vain on jäänyt ns. tunnelukkoja koska hänen tunteitaan ei ole ymmärretty.

Minäkään en ole löytänyt ystäviä, koska minua on vaikea ymmärtää - jopa itseni. Mutta sen sijaan, että syyttäisin itseäni luonnollisten tunteiden olemassaolosta syytän heitä, jotka eivät niitä tunnistaneet ja pidän itseäni aivan terveenä ja normaalina, etten ole alkanut pettää itseäni vaan tunnistan ongelmani. Ja olen hakenut apua. Ja katkaissut välini jokaiseen, joka alkaa mussuttaa luonnevioistani. Katsokoot peiliin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

2, minkälaista apua olet hakenut, ja onko siitä ollut sinulle apua? Minäkään en haluaisi luovuttaa, koska elämää on vielä niin paljon elettävänä, ja lapsille pitäisi olla parempi esimerkki... en vain tiedä, voiko tästä "toipua", koska olen esittänyt roolia yli 20 vuotta, enkä tiedä enkä muista, millainen olen oikeasti. 

Ap.

Vierailija
4/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Jo se mitä sanot otsikossa kertoo minulle, ettei ongelma ole sinussa, ap. Se on ollut ympäristössäsi. Tuolla kulkee vaikka minkälaisia ihmisiä oikeuttaen vaikka minkälaisen käytöksen jos tunteensa siihen vievät ja periaatteessa se onkin oikeutettua, koska virheetöntä ihmistä ei vain kertakaikkiaan ole vielä syntynyt. Oppia virheistään toki on suotavaa mutta niitä pitää saada käsitelläkin, ei sitä muuten voi oppia, ja se, että kaikki vain tukahduttavat minänsä jotta olisi oikein hajutonta ja mautonta ei ole terveellistä sekään.

2

Vierailija
5/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ala harjoittamaan hyvyyttä niin huomaat että pikku hiljaa ne ominaisuutesi, joita vahvistat ja käytät, muuttuvat vallitseviksi. Älä antaudu paskamaiselle luonteellesi joka saattaa tuhota kaiken. Usko siihen että voit muuttua, olet sen velkaa lapsillesi jotka sentään olet saattanut maailmaan. Onnea matkaan!

Vierailija
6/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

2, minkälaista apua olet hakenut, ja onko siitä ollut sinulle apua? Minäkään en haluaisi luovuttaa, koska elämää on vielä niin paljon elettävänä, ja lapsille pitäisi olla parempi esimerkki... en vain tiedä, voiko tästä "toipua", koska olen esittänyt roolia yli 20 vuotta, enkä tiedä enkä muista, millainen olen oikeasti. 

Ap.

Minä tulin siihen tulokseen että vanhemmistani toinen on käyttäytynyt narsistisesti (ei siis ole narsku) ja löysin narsismia ymmärtävän terapeutin. Siellä paskamaiset luonteenpiirteeni ovat saaneet vastaanottajan, joka käsittää miten ne ovat syntyneet, kun eivät ole tulleet aikoinaan kohdatuiksi eikä käsitellyiksi. Tai näin ainakin toivon. Muunlainenkin terapia voi auttaa, riippuu ihan siitä, minkälainen ilmasto teillä on kotona ollut.

2

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tunnen tämän jutun. Mietin tätä juuri tänään. Aiemmin syytin muita, kun asiat eivät menneet mieleni mukaan, ja tunsin usein tulleeni väärin kohdelluksi. Sitten menin naimisiin. Olen iloinen siitä, että mieheni sietää minua. Olen ollut herkkä, helposti tulistuva, ailahteleva "tunneihminen" ja negatiivinen nostalgikko lapsesta asti.

Lapsieni suhteen olen ollut pahoillani koko heidän elämänsä ajan. Välillä olen syytellyt itseäni, että mieheni iloksi ja rakkaudesta suostuin lapsia hankkimaan. Olen ollut heidänkin suhteensa äkkipikainen ja vaikea. Vaikka sen tiedostaa, ei vain saa itseään muuttumaan. 

Välillä olen tämän suhteen todella alamaissa, sitten mieheni saattaa suuttua, ja sanoa, että se se vasta vihonviimeistä onkin, lopeta tuollainen marttyyrimainen piehtarointi!

Joskus taas mietin, että ainakin tunnistan tämän itsessäni. Ehkä on niitäkin, jotka porskuttavat ilkeinä paholaisina ollenkaan sitä tiedostamatta.

Ja olen siis akateeminen, useimmiten seurassa iloinen ja ystävällinen ihminen. Yritän ainakin... Vai yritänkö sitten liikaa, kun oikeastaan minulla ei ole montaakaan ystävää. Ehkä ihmiset jotenkin aavistelevat, että pinnan alla on jotain muuta?

Hienoa, että kirjoitit aiheesta.

Vierailija
8/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

enkä tiedä enkä muista, millainen olen oikeasti. 

Ap.

Tämä lause kuvaa myös minua.

2

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sama täällä. Ikää on jo yli viidenkymmenen, mahdanko koskaan enää muistaa...

7

Vierailija
10/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Haha, apua, tuo oli kuin mun kirjoitukseni :D Mä olen jo sinut vittumaisen luonteeni kanssa ja varsinkin sen jälkeen kun saimme esikoisemme joka osottautui vielä temperamenttisemmaksi kuin minä niin viimestään hyväksyin, että tällainen minä olen, se on luonteenpiirteeni ihan niin kuin muidenkin. Mieheni on ihan vastakohtani, samoin kuopuksemme ja varmaan tavallaan tasapainoitamme toinen toisiamme kun olemme monta vuotta olleet onnellisesti naimisissa ja rakkaus kukoistaa edelleen kuin alkuaikoina :) Toki työelämässä joutuu tekemään enemmän töitä pysyäkseen samassa "muotissa" kuin muut, mutta muuten en ole enää pahoillani luonteestani, ennemminkin pidän vahvuutena, että en ole niin kuin "kaikki" muut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

2, kiitos paljon, sain lohtua kirjoituksistasi. Täytyy yrittää pureutua tähän nyt syvällisemmin, ja hakeutua terapiaan. 

7, kuulostaapa tutulta! Omat lapseni ovat vielä pieniä, mutta pelkään että minusta tulee heitä kohtaan hankala äiti viimeistään siinä vaiheessa, kun he tulevat murrosikään. Tuo on kyllä myös totta, että on paljon ihmisiä, jotka ovat hyvin ilkeitä, mutta eivät tunnu huomaavan sitä itse, tai ainakaan se ei tunnu heitö haittaavan...

Ap.

Vierailija
12/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

"Oi, sanoi siili, olen tunteellinen siili, olen hyvä, kiltti, hellä. Ja kelläpä, kellä on vastaansanomista? Se vain on surullista, että piikkikuoren alla siilin hellyys piili." Kirsi Kunnasta.

Jo lapsena tajusin, että pitää salata todellinen herkkyys. Ei saa näyttää, että puheet ja teot loukkaavat. Muut tekevät siitä vain pilaa. Olin tavallaan vähän eri taajuudella muitten kanssa. 

Isäni kanssa ymmärsimme toisiamme melkein ilman sanojakin. Tajuamme vivahteita ja olemme mielestäni kumpikin tosi kilttejä pohjimmiltamme. Mutta kiihdymme ja innostumme herkästi. Mietimme asioita todennäköisesti myös muita enemmän, olemme aikalailla "pään sisällä". Eikä isälläkään ole kuin tuttuja, ei ystäviä. Kuulostaako tämä tutulta?

7

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä en oikein tajua miten sen vittumaisen luonteen kanssa ollaan sinut... Vaikka ehkä se on just se, että kun ei ole saanut käsitellä sitä puolta (äitini kielsi sen kokonaan, sitä muka ei ollut olemassa, kun hän huutamalla vaiensi sen, vaikka aina huusin takaisin, mut sit ne mun vaikeat tunteet oli jo "kuopattu" ja äiti saikin "kätevästi" vain syyttää mua huutamisesta) koskaan niin ei kykene olla sinut sen kanssa.

Ja kun ei ole sinut on norsun kokoinen syyllisyys niskassa JOKA taas aiheuttaa entistä huonomman fiiliksen :(

Mutta olen jo saanut apua terapiastani, vaikkakin se on aika aluillaan, kun kerran tiedostat homman ap niin varmasti saat säkin apua!

2

Vierailija
14/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Tunnen tämän jutun. Mietin tätä juuri tänään. Aiemmin syytin muita, kun asiat eivät menneet mieleni mukaan, ja tunsin usein tulleeni väärin kohdelluksi. Sitten menin naimisiin. Olen iloinen siitä, että mieheni sietää minua. Olen ollut herkkä, helposti tulistuva, ailahteleva "tunneihminen" ja negatiivinen nostalgikko lapsesta asti.

Lapsieni suhteen olen ollut pahoillani koko heidän elämänsä ajan. Välillä olen syytellyt itseäni, että mieheni iloksi ja rakkaudesta suostuin lapsia hankkimaan. Olen ollut heidänkin suhteensa äkkipikainen ja vaikea. Vaikka sen tiedostaa, ei vain saa itseään muuttumaan. 

Välillä olen tämän suhteen todella alamaissa, sitten mieheni saattaa suuttua, ja sanoa, että se se vasta vihonviimeistä onkin, lopeta tuollainen marttyyrimainen piehtarointi!

Joskus taas mietin, että ainakin tunnistan tämän itsessäni. Ehkä on niitäkin, jotka porskuttavat ilkeinä paholaisina ollenkaan sitä tiedostamatta.

Ja olen siis akateeminen, useimmiten seurassa iloinen ja ystävällinen ihminen. Yritän ainakin... Vai yritänkö sitten liikaa, kun oikeastaan minulla ei ole montaakaan ystävää. Ehkä ihmiset jotenkin aavistelevat, että pinnan alla on jotain muuta?

Hienoa, että kirjoitit aiheesta.

Ensinnäkin, se on hyvä, että sinulla on edes muutama ystävä. Suurimalla osalla ihmisistä on oikeasti vain muutama ystävä. Heillä jotka hallitsevat hyvin small talkin saattaa sitten olla myös sen lisäksi paljon tuttuja. Ei ystäviä välttämättä haittaa edes kovin se negatiivisuus, mutta itsekkyys on pahasta ja se kyllä tuhoaa ihmissuhteet. Samoin se jos tuntee kokoajan, että toinen kohtelee huonosti. Minun on suht helppoa saada ystäviä ja lähes aina ne saa alkunsa samalla tavalla. Viettämällä paljon aikaa heti alussa yhdessä. Tunteja, jolloin jaat molemmin puolisia kokemuksia ja pääset oikeasti toisen elämään sisälle. Toinen mikä tekee ystäväksi toisen helposti on ns. yhteinen vihollinen. Eli vaikka jos lapsillanne on sama sairaus, törkeä opettaja, pomonne on ilkeä jne. sitä voi pitää yhteisenä vihollisena ja siirtää kaikki negatiiviset tunteet siihen ja sitä ystävää ns. ystävänä eikä jätesäkkinä.

En usko, että yrität liikaa, vaan sinulla on ehkä pikemmin liiankin ruusuinen kuva kuinka iloista se ystävyyden kuuluisi olla. Voit siis ihan vapaasti olla myös negatiivinen välillä, mutta älä ystävääsi kohtaan vaan hänen kanssaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä en taas tajunnut olevani herkka ollenkaan. Olin kova huutamaan äidille takaisin. Protestoin varmaankin sitä, että mua ei ymmärretty eikä nähty. En silti ollut vaikea koulusssa, kovis, villi nuoruus, eikä mitään sellaista. Silti äiti saattoi miettiä, että pitäiskö mut laittaa kasvatuslaitokseen. Aivan älytöntä.

Vasta aikuisena olen alkanut miettiä - mieheni ansiost tavallaan varmaan - että oon varmaan tosi herkkä. Mutta se herkkyys ei ole mulle tuttua, sehän on tavallaan sitä heikkoutta, jota just mäkään en voinut elää enkä näyttää, koska äiti iski aina siihen moitteella. Ja ylläripylläri isääni olen tullut minäkin ja isässä ei äidistä muuta melkeinpä ollutkaan kuin vikoja.

2

Vierailija
16/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Luonteen haitallisten piirteiden peittämistä taidetaan yleisemmin kutsua "käytöstavoiksi".

Vierailija
17/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nyt kun oikein asiaa kääntelen, olisiko myös minun tapauksessani narsismilla jotain tekemistä? Isäni on äitini mielestä varsin narsistinen henkilö, mutta minusta isä ei "tee sitä tahallaan" eikä ilkeyttään. Hän on hyvin "totuudellinen", ja hakee tiettyä "hyvyyttä" koko ajan elämässään. Mutta tunteittensa vietävänä hän kyllä loukkaa toisia ja on hankala ja äkkipikainen. Tai ehkä meillä on joitain autistisen persoonallisuuden piirteitä, siis taipumusta ajatella "meidän tavalla", ja tuo jonkun mainitsema "olenpahan erilainen kuin muut" voi myös pitää jotain totuuden siementä sisällään... Jonkinlainen ylpeyskin siis kuuluu kuitenkin kuvioon...

Vierailija
18/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Luonteen haitallisten piirteiden peittämistä taidetaan yleisemmin kutsua "käytöstavoiksi".

Joo joo, näin äitinikin sanoisi, mutta aloittakoot ihan itsestään vain! Omalle lapselle huutaminen ei ole hyvää käytöstä.

En siis dissaa sitä mitä sanot, mutta mitä se auttaa, kun jos ihmisellä on paha olla 24/7 niin ei se jaksa käyttäytyä! Ja varsinkin lähisuhteissa se maski pettää. Ja varmaan äidilläni oli paha olla.

2

Vierailija
19/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

7, kuulostaa erittäin tutulta! Oikeastaan koko kirjoituksesi. Esim. tuo eri taajuudella oleminen... olen kuulunut moniin eri yhteisöihin (koulussa, opiskellessa, harrastuksissa, töissä, jne.), mutta en ikinä kuulu kunnolla joukkoon vaikka yrittäisin kuinka. Kaikki muut aina löytävät oman kuppikuntansa, mutta minulle ei löydy edes yhtä hyvää ystävää. En kuitenkaan osaa kunnolla sanoa, mistä se johtuu. Koen myös, että ymmärrän muita ihmisiä, heidän motiivejaan, käytöstään ym. nopeasti ja helposti, ja olen siksi hyvin ymmärtäväinen ja hyväksyvä. Eli tavallaan koen olevani sosiaalisesti lahjakas, mutta en silti osaa ilmentää sitä käytännössä.

Sinä selvästi osaat analysoida hyvin näitä piirteitäsi. Oletko oppinut selviytymään niiden kanssa paremmin, kun tunnistat niitä?

Ap.

Vierailija
20/48 |
12.03.2016 |
Näytä aiemmat lainaukset

mulla oli ennen yksi sun luonteinen kaveri. tykkäsin hänestä, mutta hän oli todella arvaamaton, saattoi esim. suuttua jostain viattomasta vitsistä jolle kaikki muut nauroivat. joskus hänen totisuutensa ja negatiivisuutensa myös tarttui minuun ja se oli kauhean ahdistavaa. olisin silti halunnut olla hänen ystävänsä, mutta hän yllättäen laittoi minuun välit poikki kertomatta syytä. oli ilmeisesti loukkaantunut jostain. mun neuvoni sulle on se, että jos saat hyviä ystäviä, niin yritä ymmärtää että kaikki ovat erilaisia eivätkä hyvät ystävät ja rakkaat ihmiset sano asioita loukatakseen sinua. jotkut vain ovat suorapuheisia tai omaavat ronskin huumorintajun. ota sellainen asenne, että toisilta voi oppia ja myös sinulla on annettavaa. toiset voivat oppia sinulta esim. herkkyyttä ja sinä voit oppia toisilta rentoutta, hauskuutta ja itsevarmuutta. muutenkin elämä on kaikin puolin parempaa, kun ottaa huumorin osaksi jokapäiväistä elämää! :) niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan ;)