Onko se nyt niin kamalaa, jos lapsella ei ole sisaruksia?

Minäkin sanon sen, että lapsia pitää tehdä tasan sen verran kuin aidosti haluaa ja jaksaa. Oli se yksi tai viisi. Minusta yhtään lasta ei pidä tehdä sillä ajatuksella että ekalla on sitten sisarus. Se toinen voi olla ihan mitä vaan.

Minä pärjäisin ilman sisaruksiani. Meillä on 5v lapsi ja kohta syntyy toinen. Tämä toinen on ihan haluttu omana itsenään, ei sisarukseksi esikoiselle tosin kiva juttuhan se on että esikoiselle tämä tuntuu nyt tärkeältä. Olisimme kyllä voineet hyvin olla yksilapsisiakin jos ei paloa toiseen olisi ollut.

Ei ole kamalaa. Olen ainut lapsi ja saanut vanhempieni jakamattoman huomion, mutta en ole itsekäs ja hemmoteltu. Yksinäistä ei ole ollut koskaan, koska on ollut serkkuja ja kavereita sekä isovanhemmat asuneet samassa talossa.

Anteeksi, en jaksa tapojeni vastaisesti lukea koko ketjua. Mutta. Jokainen yksilö on erilainen ja jokainen saa omat kokemuksensa elämästä. Yksi yhteinen nimittäjä ihmisille kuitenkin on: aidan toisella puolella on aina vihreämpää. Sisarukseton toivoo todennäköisesti jossain kohtaa sisarusta, sisarusparven jäsen toivoo joskus olevansa ainoa. Kumpikin voi kuitenkin olla tosi onnellinen, elämässä on niin paljon muutakin kuin perhesuhteet. Sisaruksellisuus ei ole automaattisesti hyvä juttu. Ymmärrän, jos kyselyt väsyttää. Näin "nuorena" velana olen aivan varma, etten hanki koskaan lapsia, eikä kantaani ymmärretä "koska kyllä se biologinen kello vielä" ja voi jumalauta... jos lapset tai toinen lapsi ei tunnu hyvältä, en suosittele hankkimaan sitä vain, jotta ainokainen ei olisi ainokainen. Ainoalla lapsella on tässä taloustilanteessa ihan eri mahdollisuudet esim. harrastaa kuin monilapsisen perheen lapsella.

Mulla on monta sisarusta. En ole koskaan ollut läheinen niiden kanssa, ikäeroa 4-10 vuotta. En ole koskaan "tarvinnut" heitä, heistä ei ole ollut mitään tukea. Ajattelen edelleen, että jos olisin ollut ainoa lapsi, elämäni olisi voinut olla helpompaa. Eivät sisarukset ole aina merkityksellisiä. Toisaalta tiedän, että esim. pikkusiskolleni minä olen ollut tärkeä hahmo elämässä, vaikka itse taas olen kokenut sisaren pelkkänä riesana - ja koen edelleen.

n28

Sisarus on parasta mitä vanhemmat voi lapselle antaa. 😍 Kyllä sitä lasta oppii rakastamaan, vaikka ei olisi aluksi niin paljon edes halunnut lisää lapsia.

Ei oo

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa kun yksin huolehtii kahdesta (erillään asuvasta) monisairaasta, dementoituvasta vanhuksesta, jotka eivät saa hoitopaikkaa, on se aika kamalaa. Joka päivä toivon, että olisi sisaruksia jakamassa tätä rumbaa.

Minulla on sisaruksia 3kpl, mutta kukaan heistä ei jaa kanssani "taakkaa" vanhemmistamme. 

Välimatkasta ei ole kysymys.

Mun tuttavapiirissä ainoat lapset, tai iltatähdet joilla on suuri ikäero vanhempaan sisarukseen, ovat pärjänneet parhaiten.

Ovat saaneet vanhempiensa jakamattoman huomion ja oppineet tuntemaan itsensä tärkeiksi. Siksi ovat hyvällä itsetunnolla varustettuja.

Sisarusten välinen kilpailu ei aina ole terveellistä. Monet mun tuntemani sisarukset eivät ole väleissä enää aikuisena, eivätkä pysty antamaan anteeksi. 

Omat lapseni ovat toistensa parhaat kaverit, mutta itselläni on ollut vaikeaa sisarusteni kanssa. Meillä on pienet ikäerot, ja olen keskimmäinen, joten olen tottunut olemaan se sovittelija ja kiltti. Siksi muut sisarukset ovat kävelleet ylitseni mennen tullen, ja aikuisena kun olen oppinut pitämään rajoistani kiinni, he ovat suuttuneet kun en enää olekaan se kiltti.

On ihan hyvä olla ainoa lapsi, kunhan saa sosiaalisia virikkeitä muualta. Sisaruus ei todellakaan ole aina rikkaus. Hyvät ystävät ovat arvokkaampia. 

Vastaan koska mielestäni n. kahden vuoden jälkeen esikoisesta aloin odottaa toista jonka päätin pitää. Oli vaikeaa koska olin enimmäkseen yksin lasten kanssa mutta nyt kun lapset jo isoja on heistä iloa ja turvaa toisilleen. Itse elin ns ainoana lapsena koska ainoa sisar 8 v vanhempi ja eli eri maailmassa.

Ei siitä sisaruksesta ole sille ekalle lapselle välttämättä enemmän positiivista kuin negatiivista. Mulla on sisar, ja valitettavasti rehellisesti sanottuna koen että eipä hänestä paljoa iloa ole mulle ollut, mutta haittaa kyllä. Esim. vanhempani suosivat häntä (vaikka itse olen ollut meistä se menestyneempi), luonteet ei kohtaa, elämät menneet ihan eri tavalla, ei ole oikein yhteistä tarttumapintaa Ei olla ikinä oltu lähellekään toistemme parhaita kavereita. Jännä miten vaikuttaa vielä aikuisuudessakin lapsuuden epäreilu kohtelu. Paitsi että tässä tapauksessa se suosiminen vaan jatkuu. Mutta: ei kannata tehdä (enempää) lapsia ellei ihan oikeasti sitä halua! Ei ole mitään takuutakaan minkälainen siitä toisesta tulee, se voi olla ihan erilainen kuin eka, voi olla sairas, hankala muuten vaan, tietysti voi olla ekaa parempikin jos tuuri käy!

Vierailija kirjoitti:

. . . Eniten kauhistelivat monilapsiseen perheiden vanhemmat, riippumatta siitä, olivatko ystäviä vai sukulaisia. "Kyllä kaksi menee siinä missä yksikin!" . . .

Ei MENE kaksi siinä missä yksikin! Teit mitä hyvänsä, menit minne hyvänsä, kaksi varsinkin eri-ikäistä on paljon hankalampaa kuin yksi. Kauhistelevat monilapsiset perheet eivät ehkä harrasta tai matkusta tai ylipäänsä liiku niin paljon. Sitäpaitsi tämä on myös taloudellinen kysymys. Tiedän, koska omien lasteni ikäero on 3 vuotta.