Lue keskustelun säännöt.
Onko se nyt niin kamalaa, jos lapsella ei ole sisaruksia?
09.03.2016 |
Meillä on 2.5-vuotias tyttö. Ensin ajateltiin tehdä toinen heti perään, mutta vielä tähän päivään mennessä ei vain ole tullut sellaista fiilistä, että olisimme halunneet. Mies on työelämässä eikä voi urasyistä jäädä perhevapaalle. Minulla on opiskelut kesken ja tarkoitus jatkaa syksyllä opintoja, kun tytär täyttää kolme. En halua viivyttää yliopisto-opintojani (4v. jäljellä) enää yhtään enempää. Vauva-arjen aloittaminen alusta esikoisen ollessa kouluikäinen tuntuu ihan hölmöltä. Pikkuhiljaa on alkanut tuntua siltä, että meille riittää tämä yksi lapsi.
Sukulaiset ja kaverit kauhistelee, kun olen alkanut vastata uteluihin toisesta lapsesta, että "tuskin koskaan". Olen luullut, että yksilapsisuus on yleistynyt, mutta ei näköjään meidän tuttavapiirissä. Kuitenkin pitäytyminen tässä yhdessä tuntuu päivä päivältä paremmalta ratkaisulta. Niin henkisesti kuin taloudellisestikin.
Kommentit (110)
On kauheaa. 40- vuoden kokemuksella totean näin. T: Ainokainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mikä sitten on kauheaa? Jotenkin tuntuu, että ihmiset, joilla joko on todella hyvä suhde sisareen tai ei ole sisarusta, joskus idealisoivat sitä sisarussuhteen merkitystä. Ei se sisar ole (välttämättä, useinkaan) mikään hengenheimolainen ja ystävistä parhain vain sukulainen siinä missä muutkin. Varmasti useimmille ihan kiva, joillekin ainoa kaveri, ja monet eivät ole käytännössä lainkaan tekemisissä.
Tutkimusten mukaan ainoat lapset kouluttautuvat korkeammalle kuin monilapsisten perheiden lapset (huom. tilastollinen yleistys), he ovat tasapainoisia ja heillä on vähemmän mielenterveysongelmia (huom. taas tilastollisesti). Ainoan lapsen osa ei tilastojen valossa kovin kamala ole, kun ottaa huomioon senkin, kuinka paljon aikaa ja panostusta sekä varallisuuden suuntaamista hän voi vanhemmiltaan saada. Oma ystäväni, ainoa lapsi, sanoi kerran, että on ihanaa kun maailmassa on paikka (äidin koti), jossa hän on se Ainoa ja tärkein tässä maailmassa.
Olen ainoa lapsi, mutta ei se ole yhtään kamalaa. Miksi pitäisi hankkia toista jos se ei tunnu hyvältä ratkaisulta? Itse ainakin vietin lapsena aikaa leikkien serkkujen ja ystävien kanssa..
Itse olen saanut lapsen ensimmäisenä ystäväpiiristäni vuonna 2012. Ystäväni ovat minun jälkeeni tasaiseen tahtiin saaneet lapsia, useimmilla on kaksi lasta 1,5 - 2 vuoden ikäerolla. Ovat kauhistelleet, miksi meillä on vain yksi, sillä helpostihan se kaksi menee siinä kuin yksikin.
Tästä huolimatta olen kuunnellut lähes alusta asti heistä JOKAISEN valitusta siitä, kuinka on rankkaa kahden lapsen kanssa ja aina väsyttää ja ketuttaa ja milloin mitäkin. Ja samassa lauseessa kannustavat minua aloittamaan saman "helvetin" mitä itse omien sanojensa mukaan käyvät läpi? En ymmärrä. Yksi riittää meille ja koen, että tämä on meidän tapauksessamme ainakin toistaiseksi paras ratkaisu. :) Näin voimme keskittyä täysillä vain tähän yhteen lapseen ja hänen elämänsä tukemiseen.
-N24
Etelä-Euroopan maissa perheet ovat paljon pienenpiä kuin Suomessa ja naiset synnyttävät keskimäärin vain yhden lapsen. Suomessa uudistetaan koulutusjärjestelmää ja muuta sosiaalipoliittista järjestelmää tulevina vuosina niin rankasti, että kannattaa oikeasti varautua korkeisiin lukukausimaksuihin ja muuhun rahanmenoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketä varten lapsia tehdään? Sukulaisia? Sitä jo olemassaolevaa lasta varten? Jollei teistä oikeasti tunnu siltä että syliin ja kotiin mahtuisi vielä yksi, niin turha (ainakaan nyt) asiaa miettiä.
Teette just niin kuin teistä tuntuu parhaalta!
Toisaalta et voi tietää mitkä ovat ajatuksenne vaikkapa neljän vuoden päästä. Eli ei kannata lyödä lopullisesti asiaa lukkoon noin nuorena.
Erityisen hölmöä on ajatella, että kaikille sopii sama ratkaisu. Suomessa oletetaan, että perheet tekevät sen kaksi lasta noin 2 vuoden ikäerolla. Me halusimme lapset suuremmalla ikäerolla (6 vuotta) ja sitä hämmästeltiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamalampaa on, jos on sisaruksia joiden kanssa ei tule toimeen ja elämä on yhtä kyräilyä lapsesta saakka. Aina ei vain persoonallisuudet osu yhteen.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kamalaa. Samalla tavalla vois ajatella että kauheeta jos ei oo koiraa tai asu omakotitalossa. Miehen sisarukset aiheuttaa pelkkää harmia (päihdesekoiluja, työttömyyttä, 2 vanhempaa veljeä) eikä heistä ole kyllä apua vanhempien hoidossa, päinvastoin. Oma siskoni on rakas, mutta meillä on vain yksi lapsi eikä useampia tule. Ihmisellä voi olla muitakin läheisiä kuin sisarukset!
Meidän lapsella on varmaan todella kauheata, kun ei ole sisaruksia, eikä koirakaan, eikä edes asuta omakotitalossa ;D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämässä voi tapahtua aika paljon kamalampia asioita kuin se, että on ainoa lapsi. Varsinkin, jos lapsi on rakastettu ja häntä tuetaan ja hän saa tasapainoisen lapsuuden - mikä siinä olisi niin kamalaa? Ymmärrän sen, miksi monet tahtovat "tehdä sisaruksen", mutta mä en tajua sitä, miksi yksilapsisuus on olevinaan joku iso juttu niille, joilla on useampia lapsia, ikään kuin se yksilapsinen olisi aina selityksen velkaa kaikille.
Minulle se oli kamalaa. Asuimme vielä kaiken lisäksi paikassa, jossa ei paljoa muita lapsia näkynyt. Olin todella yksinäinen lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että on kamalaa olla ainoa lapsi.Nyt aikuisena olen lähentynyt veljeni kanssa,mutta kun asuimme saman katon alla,koko lapsuus tuntui olevan yhtä tappelua.Lisäksi äiti aina suosi pikkuveljeä.Haaveilin usein,että olisin ainoa lapsi.Ja on väärin kun jotkut sanovat että "pikkusisaruksesta saa leikkikaverin".Jos on muutamakin vuosi ikäeroa,ei siitä vauvasta kauheasti ole leikkikaveriksi.Eli ei kannata tehdä toista lasta vain siksi,että ensimmäinen saisi sisaruksen.Jos muuten tulee fiilis,että oikeasti haluatte toisen lapsen,teette sen.Joissain perheisssä on lapsia isollakin ikäerolla,esimerkiksi kaverini on perheensä iltatähti,hänen vanhimmat sisarukset olivat aikuisia kun hän syntyi.Eli ei kannata ottaa asiasta turhia paineita.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minusta aika kamalaa olisi jos siskoni ei olisi.
Niin mäkin ajattelen nyt aikuisena veljestäni,mutta ei se lapsena kyllä siltä tuntunut :D Mulla on vieläkin arpia muistona riidoista.Vaikka kasvoimme molemmat äidin kanssa,"tutustuin" veljeeni kunnolla vasta aikuisena,nykyisin olemme läheisiä. Eli ei se välttämättä ole kamalaa jos ei ole sisaruksia,mutta voi niistä olla paljon iloakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole kamalaa.
Meillä muksut aina tahtoo joitain muita sisaruksia kuin omiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa kun yksin huolehtii kahdesta (erillään asuvasta) monisairaasta, dementoituvasta vanhuksesta, jotka eivät saa hoitopaikkaa, on se aika kamalaa. Joka päivä toivon, että olisi sisaruksia jakamassa tätä rumbaa.
Kuinka vanha olet? Luulisi, että jos vanhempasi ovat dementoituneita, myös sinulla olisi aikuisia lapsia ja ehkä mies? Elämänkumppani? Vanhemmillasi lapsenlapsia, jotka haluavat hoitaa isomummia?
Minä täytin vasta 30-v ja vanhempani ovat jo 70-vuotiaita. Vanhempani eivät ole dementoituneet mutta minun lapsistani osa on vielä tekemättä joten heistä ei olisi apua vanhusten hoidossa ainakaan pariinkymmeneen vuoteen.
Olin 7 vuotta ainoa lapsi. Ei se ollut mitenkään kamalaa, minulla oli paljon ystäviä ja olen myös aina osannut viihtyä ja leikkiä hyvin yksinkin. Mutta kyllä siskoni on minulle tärkeä ihminen.
Sain oman lapsen 40-vuotiaana. On Korkeimman kädessä, saanko hänelle joskus vielä sisaruksen. Mutta nyt olen kiitollinen tästä lapsesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siinä vaiheessa kun yksin huolehtii kahdesta (erillään asuvasta) monisairaasta, dementoituvasta vanhuksesta, jotka eivät saa hoitopaikkaa, on se aika kamalaa. Joka päivä toivon, että olisi sisaruksia jakamassa tätä rumbaa.
Kuinka vanha olet? Luulisi, että jos vanhempasi ovat dementoituneita, myös sinulla olisi aikuisia lapsia ja ehkä mies? Elämänkumppani? Vanhemmillasi lapsenlapsia, jotka haluavat hoitaa isomummia?
Minä täytin vasta 30-v ja vanhempani ovat jo 70-vuotiaita. Vanhempani eivät ole dementoituneet mutta minun lapsistani osa on vielä tekemättä joten heistä ei olisi apua vanhusten hoidossa ainakaan pariinkymmeneen vuoteen.
Mun vanhemmat täyttää kohta 70. Ei he ainakaan vielä tarvitse mitään hoitoa vaan ihan ovat kuin ennenkin. Mummoni alkoi tarvita apua vasta 85+
En usko. Meillä on yksi koulunsa juuri aloittava ja itse olen valmistumassa. Ei tulisi pieneen mieleenkään aloittaa kaikkea taas alusta, varsinkin kun ensimmäinen on hieman normaalia vaativampi lapsi ja itse tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa ja harrastuksia. En ole koskaan ollut mikään äitimäinen, enkä lapsirakas, tärkein syy olla tekemättä toista lasta meillä on se, ettei ole järkeä tehdä toista kaveriksi ja suunnilleen selviytymään yksikseen, koska minun jaksaminen on jo yhden kanssa kortilla.
Onneksi kuitenkin serkkuja, pikkuserkkuja, kaverien lapsia löytyy ja ollaan usein tekemisissä, plus lapsi ystävystyy helposti uusien lastenkin kanssa, joten yksinäistä harvemmin on. Lapsella on ääniaistiyliherkkyys, joten hänellekkin on hyväksi, että päiviin mahtuu niitä hiljaisia ja rauhallisia hetkiä normaalia enemmän.
Se olisi kamalaa, jos ihmiset olisi fiksuja. Mutta kun ei ne ole.Tehkää vaan monta lasta, niin onhan useampia tappelemassa perinnöistä.
Olen 60-vuotias leski. Miehenikin oli ainoa lapsi. Emme saaneet lapsia. Minulla oli pitkään huolehdittavana myös anoppini, samoin dementikko. Tuntuu pahalta sanoa, mutta oli helpotus kun hän kolme vuotta sitten kuoli. Jäi kolmas kohde siitä rumbasta pois. Ja olen työelämässä vielä, meinaan uupua taakan alle.