Mieheni uusavuttomuus ja lapsellisuus kodinhoidossa

Tästä aiheesta olen lukenut monta muutakin samankaltaista ketjua täältä palstalta. Näiden rohkaisemana päätin aloittaa oman ketjuni meidän tilanteesta, jospa saisin vaikka vertaistukea ja neuvoja muilta palstalaisilta.

Olemme nuori opiskeleva pari, ja itse käyn lisäksi lähes kokopäiväisesti töissä samalla kun viimeistelen tutkintoani. Lapsia ei ole, kaksi koiraa kylläkin. Yhdessä olemme mieheni/poikaystäväni kanssa olleet muutaman vuoden. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin "ensihuuman" laannuttua herännyt arkitodellisuuteen, jossa minä olen vetovastuussa koko kotitaloutemme hoidosta. Tiedän kyllä, että saatoin antaa alkuhuuman sumussa vähän liikaa siimaa.. nautin itse suunnattomasti ruoanlaitosta ja samoin olen tarkka kodin siisteydestä, mutta en kylläkään mikään nipo. Mietin aiemmin, että olenko itse ajanut parisuhteemme tilanteeseen, että mieheni olettaa minun mielellään tekevän kaiken. Tänä päivänä se ei kuitenkaan toimi enää tekosyynä, sillä olen useaan otteeseen puhunut aiheesta. Tämä tuskin on mikään uniikki ongelma tosin..

Joka tapauksessa, tuntuu siltä, että poikaystäväni ikään kuin elää yhteisessä kodissamme huoletonta opiskelijaelämää sillä erotuksella, että hänellä on äiti eli minä huoltamassa häntä. Välillä teen kokeiluja, että en itse tee mitään tai kehota häntä tekemään / ehdota siivousta. Silloin ei tapahdu mitään. Pari päivää sitten pesimme pyykkiä; tätä ennen samat pyykit olivat roikkuneet kuivumassa jo pari viikkoa ja koneeseen laittoa odotti kolme koneellista. En muista, että mies olisi parisuhteemme aikana KERTAAKAAN pessyt pyykkiä oma-aloitteisesti. Joko niin, että minä pesen meidän pyykkimme, koska en jaksa katsella hirveitä pyykkikasoja, tai kehotan häntä tekemään sen, jolloin vastaus on yleensä "joo joo, en jaksa nyt, myöhemmin".. Tiedämme kaikki, mitä tuo myöhemmin tarkoittaa. Hän on suuttunut minulle monesti siitä, kun olen kyllästynyt tähän "myöhemmin" = "ei ikinä" -vastaukseen ja sanoo, että minä käskytän häntä, ja aina kun sanon jostakin sen pitäisi tapahtua sillä sekunnilla. No joo, kyllä. Tätä nykyä sanon, että "ei myöhemmin, vaan nyt" koska muuten ko. kotityö ei tule koskaan tehdyksi. Sama kaava toistuu astianpesukoneen täytön / tyhjennyksen kanssa. Siihen menee oikeasti puoli minuuttia.

Ihmettelen kovasti, miten hän on pärjännyt aiemmin eläessään silloin, kun emme vielä seurustelleet. Ihan totta?? Tiedän myös, ettei minun pitäisi antaa enää siimaa, ja nykyään olenkin melko tiukka näissä asioissa. MUTTA! Heräsin vasta joku aika sitten siihen todelliseen ongelmaan täällä palstaillessani ja lukiessani jonkun kirjoittamaa ketjua ja siihen liittyviä uutisointeja siitä, kuinka miehet "osallistuvat kotitöihin", mutta naiset pyörittävät ja valvovat tätä "projektia". Ja kyllä, monesti varmasti toisinkin päin. Oli miten oli, tässäkin taloudessa todellinen ongelma on se, että mitään ei koskaan tapahtuisi ja kämppä olisi kuin kaatopaikka, ei ikinä puhtaita vaatteita tai tiskejä jne. mikäli minä en valvoisi, että täällä siivotaan / käydään kaupassa / laitetaan ruokaa. Se on tosi raskasta. En jaksa edes riidellä aiheesta, vaikka mies kyllä herkästi suuttuu jos asiasta mainitsen. Ja olen kyllä maininnut monen monta kertaa, en mielestäni edes nalkuttaen enkä todella haasta riitaa, vaan keskustellen asiasta. Tästä päästään toiseen "lapselliseen" piirteeseen: kun yritän aiheesta keskustella, mies alkaa itkeä / huutaa / riidellä. Sanon vain rauhallisesti, että tässä ollaan aikuisia ihmisiä ja myös ns. ikävistä asioista on voitava keskustella rauhallisesti ilman että tarvitsee riidellä. Se on ikään kuin hänen lapsellinen puolustusmenetelmänsä, että kun jotain ikävää nostetaan esiin, hän ei ensinnäkään katso minua silmiin vaan pahimmassa tapauksessa kääntää selän ja menee sohvalla/sängylle selkä minuun päin käännettynä nyyhkyttämään, tai vaihtoehtoisesti hän suuttuu ja alkaa "aina sää..".

Viimeksi joku aika sitten kun kysyin häneltä, että mitähän sinun mielestäsi täällä tänään pitäisi tehdä (meillä oli molemmilla vapaapäivä, eikä oltu siivottu taas vaihteeksi pitkään aikaan yhden kokeiluni lopputuloksena), hän sai lopulta kakistettua ulos että "siivota...?" Tähän vastasin että kyllä, ja olisitko ajatellut sitä, jos en olisi asiasta maininnut. Hän hermostui ja loukkaantui että "tarviiko heti aamulla alkaa syyttämään" ????? Huh huh.. olen myös monesti maininnut siitä, että mielestäni teinit käyttäytyvät tuolla tavalla. Kyllä asioista on voitava keskustella ja tuossakin tilanteessa pyysin (monesti) anteeksi sitä, jos sanoin asiani syyttävään sävyyn, sillä en sitä tarkoittanut.

Hänellä on myös tapana jättää vaatteita kasoittain sohvalle / PÖYDÄLLE / tuoleille jne. Ne siinä sitten kasaantuvat ja kasaantuvat, kunnes riidan päätteeksi hän ne siitä siivoaa tai minä viikkaan ne kaappiin. Myöskin, jos laitan vaatteet / lojuvat tavarat paikoilleen niin saan kuulla siitä, että siirtelen aina hänen tavaroitaan eikä hän sitten löydä niitä. Olen todennut tähän, että jos hän itse pitäisi tavaroistaan tai vaatteistaan huolta eikä jättäisi niitä lojumaan, minun ei tarvitsisi niitä siirtää. Eräänä päivänä nousi hirveä haloo siitä kun hän ei löytänyt yhtiä housujaan ja väitti, että minä olen taas "pistänyt ne jonnekin". Myöhemmin kävin itse läpi hänen vaatekaappinsa ja siellähän ne olivat siistissä pinkassa (minun järjestelemässäni). Muuten tähän liittyen, aika huvittavaa mutta myös rasittavaa on se, että yksi yleisimmistä keskustelunaloituksista kotona hänellä on "mihin oot pistänyt mun x-asian!" Sanon tämän jo toistamiseen, mutta ihan totta en käsitä, miten hän on selvinnyt elämästä yksin asuessaan.

Myöskään koiria hän ei ikinä vapaaehtoisesti voi käyttää ulkona. Jos olen pitkän päivän töissä, täytyy minun aina erikseen pyytää että hän voisi käyttää ne pissalla. Joskus menen töistä suoraan salille, mutta tämäkin on mahdollista vain jos hän voi käyttää koirat pissalla (5min). Viimeksi hän totesi ettei ole mikään koiranulkoiluttaja minulle...?? Koirat ovat kyllä alunperin minun, mutta silti.. Mielestäni semipieni vaiva siihen nähden, mitä minä joka päivä teen hänen eteensä. Laitan ruuan, siivoan hänenkin jälkensä ja tuon ruoan pöytään.

Niin, ajanpuutteestahan tässä ei ole kyse, sillä hänellä on kaikki päivät aikaa. Luentoja on vähän ja pääasiassa hän on täällä kotosalla. Voi luoja että hyppisin riemusta jos joku päivä tulisin kotiin töistä ja astianpesukone olisi tyhjennetty ja täytetty, lattiat imuroitu ja koirat käytetty ulkona ja ruoka odottaisi pöydässä! Hänellä olisi siis se kahdeksan tuntia aikaa tehdä tämä ( vaikka opiskeleekin, niin jos on kotona niin tällaiset asiat käyvät kädenkäänteessä, ainakin ne itseltäni sujuvat aina niinä päivinä kun olen kotona ja opiskelen). Tai, jos edes YKSI asia näistä olisi tehnynä. No, enpä muista milloin olisi ollut, mutta minähän nämä asiat teen sitten työpäiväni jälkeen.

Tähän kaikkeen liittyy myös se, että useista keskusteluista huolimatta minun stressini ja työnmääräni ei ole selvästikään tullut miehelle selväksi. En vain käsitä, miten muuten tosi fiksun ja empaattisen ihmisen on niin vaikea ymmärtää tätä. Hän on kuitenkin älykäs, hauska, seurallinen ja mukava.. no, paitsi vähemmissä määrin minua kohtaan. Kavereiden kesken hän on suosittu ja kaverit tietysti kuittaavatkin tällaiset asiat sillä että no X nyt on sellainen veijari. Hoh hoijaa! Tähän liittyen - ja tästäkin on keskusteltu, tai minä lähinnä pitänyt monologia ja yrittänyt saada häntä keskustelemaan - hän ei oikein pysty asettumaan asemaani ja ymmärtämään sitä, että kun käyn 30 h / viikossa töissä ja siihen opiskelut, koirien ulkoilutukset ja kodinhoito päälle, niin en minä jaksa olla koko ajan menossa ja tekemässä. Ja sitten hän loukkaantuu. Olen yrittänyt sanoa, että minulla on paljon tekemistä, ja kun koko taloudenhoitokin on minun kontollani niin minun aikani ei yksinkertaisesti riitä jatkuvasti puuhaamaan jotakin. Saatan päästä illalla myöhään töistä ja seuraavana päivänä aamuvuoro, ja sillä välin hän tahtoisi lähteä yhdessä käymään oluella tms. ja hengata kavereiden kanssa jne. jne. Olen sanonut monesti, että en jaksa, täytyy mennä suoraan nukkumaan heti kun olen saanut käytyä koirien kanssa lenkillä ja syötyä yms. En tiedä miten muilla työssäkäyvillä pariskunnilla on, puuhaatteko te jotakin jatkuvasti viikolla? Viikonloppu on eri, jos on vapaata. Mutta en minä vapaapäivinäkään jaksa koko ajan olla tekemässä jotakin. Nautin suunnattomasti omasta ajasta ja minulla onkin itsekseni paljon tekemistä, tosiaan opiskelen ja luen paljon, minulla on ns. omat kutsumukseni. Tietenkin vietän mielelläni myös aikaa miehen tai ystävien kanssa, mutta en voi laittaa kaikkea vapaa-aikaani siihen mielenterveyttäni uhraamatta. Ja olen yrittänyt sanoa, että meillä olisi pariskuntana enemmän aikaa yhdessä jos hän tekisi osuutensa kotitöistä. Ymmärrän kyllä, että jotkut ihmiset eivät omaa aikaa kaipaa, mutta minä en näihin kuulu. Mieheni kuuluu, ja siksi hän ei voi ymmärtää, etten halua viettää mahdollisesti viikon ainutta vapaapäivääni ravaamalla ympäri kaupunkia ja tehden sitä sun tätä. Olen sanonut tästäkin, että on kiva viettää aikaa yhdessä, mutta ei joka hetki ja se on normaalia, mehän asumme ja elämme yhdessä, mutta emme ole sama henkilö, vaan kyllä parisuhteessakin ihmisillä saa olla omia harrastuksia ja menoja ja kiinnostuksen kohteita ilman että jatkuvasti täytyy huomioida toista kuin lasta. Olen kertonut, että en voi muuttaa luonnettani hänen vuokseen, ja jos hän ei pysty elämään sen tiedon kanssa tai minun kanssani, on meidän erottava. Eikä tämä ole mikään uhkaus vaan fakta. Tietenkään en voi pakottaa ketään olemaan kanssani.

Ja monesti mietinkin, onko tällä suhteella tulevaisuutta. Kasvaako se tuosta ja oppii? Ei minulla ole aikaa eikä kiinnostusta holhota ketään, etenkään, kun siitä saa vain huutoa ja paskaa niskaan. Meillä on kuitenkin paljon hyvää ja viihdymme toistemme seurassa, hän on hauska vaikkakin ns. "vaativa" (vaatii siis paljon huomiota ja aikaa..). Meillä on myös samoja kiinnostuksen kohteita, etenkin älyllisesti, viihdymme molemmat luonnossa ja tulevaisuuden haaveemme ovat samankaltaisia. Mutta tällä hetkellä ja pitkään vain ovat vaivanneet nämä samat asiat, ja ne painavat joka päivä arjessa.

Noh, olen päättänyt että mietin tätä asiaa ja jos hän ei paranna tapojaan on vakavan keskustelun paikka. Erosta on tosin puhuttu aiemminkin, mutta olemme päättäneet jäädä yhteen ja meillä meneekin nyt paremmin kuin vielä muutama kuukausi sitten. Omalta kannaltani eron ajattelua tosin vaikeuttaa myös se, että tiedän että hän romahtaisi täysin ja se särkee sydämeni. Itse on olen tavallaan hieman "kylmäkiskoisempi" ja pystyn ajattelemaan asiaa käytännöllisesti.

Mutta sitten kiinnostavimpaan kohtaan: muiden vastaavien ketjujen innoittamana olen päättänyt aloittaa nyt päättymättömän kokeilun kodinhoidossa. Toisin sanoen, joko kokeilu päättyy lopulta eroon tai siihen, että mies parantaa tapansa. En aio enää pestä hänen pyykkejään, en huomauttaa hänelle siivoamisesta, ruoanlaitosta, koirien hoidosta jne. Yleensä minun kontollani on myös laskuista/vuokranmaksusta huolehtiminen. Noh, tietenkin aion huomauttaa vuokranmaksusta (vaikka maksankin siitä suurimman osan) mutta hänen omat asiansa jätän tästä lähin itselleen, aikuinen ihminen kun on.

Jos teitä kiinnostaa niin päivittelen tänne tuloksia ja uusia käänteitä. Tulipas tästä pitkä avautuminen.. toivottovasti jaksatte lukea!