Lue keskustelun säännöt.
Mieheni uusavuttomuus ja lapsellisuus kodinhoidossa
hottentotti
09.03.2016 |
Tästä aiheesta olen lukenut monta muutakin samankaltaista ketjua täältä palstalta. Näiden rohkaisemana päätin aloittaa oman ketjuni meidän tilanteesta, jospa saisin vaikka vertaistukea ja neuvoja muilta palstalaisilta.
Olemme nuori opiskeleva pari, ja itse käyn lisäksi lähes kokopäiväisesti töissä samalla kun viimeistelen tutkintoani. Lapsia ei ole, kaksi koiraa kylläkin. Yhdessä olemme mieheni/poikaystäväni kanssa olleet muutaman vuoden. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin "ensihuuman" laannuttua herännyt arkitodellisuuteen, jossa minä olen vetovastuussa koko kotitaloutemme hoidosta. Tiedän kyllä, että saatoin antaa alkuhuuman sumussa vähän liikaa siimaa.. nautin itse suunnattomasti ruoanlaitosta ja samoin olen tarkka kodin siisteydestä, mutta en kylläkään mikään nipo. Mietin aiemmin, että olenko itse ajanut parisuhteemme tilanteeseen, että mieheni olettaa minun mielellään tekevän kaiken. Tänä päivänä se ei kuitenkaan toimi enää tekosyynä, sillä olen useaan otteeseen puhunut aiheesta. Tämä tuskin on mikään uniikki ongelma tosin..
Joka tapauksessa, tuntuu siltä, että poikaystäväni ikään kuin elää yhteisessä kodissamme huoletonta opiskelijaelämää sillä erotuksella, että hänellä on äiti eli minä huoltamassa häntä. Välillä teen kokeiluja, että en itse tee mitään tai kehota häntä tekemään / ehdota siivousta. Silloin ei tapahdu mitään. Pari päivää sitten pesimme pyykkiä; tätä ennen samat pyykit olivat roikkuneet kuivumassa jo pari viikkoa ja koneeseen laittoa odotti kolme koneellista. En muista, että mies olisi parisuhteemme aikana KERTAAKAAN pessyt pyykkiä oma-aloitteisesti. Joko niin, että minä pesen meidän pyykkimme, koska en jaksa katsella hirveitä pyykkikasoja, tai kehotan häntä tekemään sen, jolloin vastaus on yleensä "joo joo, en jaksa nyt, myöhemmin".. Tiedämme kaikki, mitä tuo myöhemmin tarkoittaa. Hän on suuttunut minulle monesti siitä, kun olen kyllästynyt tähän "myöhemmin" = "ei ikinä" -vastaukseen ja sanoo, että minä käskytän häntä, ja aina kun sanon jostakin sen pitäisi tapahtua sillä sekunnilla. No joo, kyllä. Tätä nykyä sanon, että "ei myöhemmin, vaan nyt" koska muuten ko. kotityö ei tule koskaan tehdyksi. Sama kaava toistuu astianpesukoneen täytön / tyhjennyksen kanssa. Siihen menee oikeasti puoli minuuttia.
Ihmettelen kovasti, miten hän on pärjännyt aiemmin eläessään silloin, kun emme vielä seurustelleet. Ihan totta?? Tiedän myös, ettei minun pitäisi antaa enää siimaa, ja nykyään olenkin melko tiukka näissä asioissa. MUTTA! Heräsin vasta joku aika sitten siihen todelliseen ongelmaan täällä palstaillessani ja lukiessani jonkun kirjoittamaa ketjua ja siihen liittyviä uutisointeja siitä, kuinka miehet "osallistuvat kotitöihin", mutta naiset pyörittävät ja valvovat tätä "projektia". Ja kyllä, monesti varmasti toisinkin päin. Oli miten oli, tässäkin taloudessa todellinen ongelma on se, että mitään ei koskaan tapahtuisi ja kämppä olisi kuin kaatopaikka, ei ikinä puhtaita vaatteita tai tiskejä jne. mikäli minä en valvoisi, että täällä siivotaan / käydään kaupassa / laitetaan ruokaa. Se on tosi raskasta. En jaksa edes riidellä aiheesta, vaikka mies kyllä herkästi suuttuu jos asiasta mainitsen. Ja olen kyllä maininnut monen monta kertaa, en mielestäni edes nalkuttaen enkä todella haasta riitaa, vaan keskustellen asiasta. Tästä päästään toiseen "lapselliseen" piirteeseen: kun yritän aiheesta keskustella, mies alkaa itkeä / huutaa / riidellä. Sanon vain rauhallisesti, että tässä ollaan aikuisia ihmisiä ja myös ns. ikävistä asioista on voitava keskustella rauhallisesti ilman että tarvitsee riidellä. Se on ikään kuin hänen lapsellinen puolustusmenetelmänsä, että kun jotain ikävää nostetaan esiin, hän ei ensinnäkään katso minua silmiin vaan pahimmassa tapauksessa kääntää selän ja menee sohvalla/sängylle selkä minuun päin käännettynä nyyhkyttämään, tai vaihtoehtoisesti hän suuttuu ja alkaa "aina sää..".
Viimeksi joku aika sitten kun kysyin häneltä, että mitähän sinun mielestäsi täällä tänään pitäisi tehdä (meillä oli molemmilla vapaapäivä, eikä oltu siivottu taas vaihteeksi pitkään aikaan yhden kokeiluni lopputuloksena), hän sai lopulta kakistettua ulos että "siivota...?" Tähän vastasin että kyllä, ja olisitko ajatellut sitä, jos en olisi asiasta maininnut. Hän hermostui ja loukkaantui että "tarviiko heti aamulla alkaa syyttämään" ????? Huh huh.. olen myös monesti maininnut siitä, että mielestäni teinit käyttäytyvät tuolla tavalla. Kyllä asioista on voitava keskustella ja tuossakin tilanteessa pyysin (monesti) anteeksi sitä, jos sanoin asiani syyttävään sävyyn, sillä en sitä tarkoittanut.
Hänellä on myös tapana jättää vaatteita kasoittain sohvalle / PÖYDÄLLE / tuoleille jne. Ne siinä sitten kasaantuvat ja kasaantuvat, kunnes riidan päätteeksi hän ne siitä siivoaa tai minä viikkaan ne kaappiin. Myöskin, jos laitan vaatteet / lojuvat tavarat paikoilleen niin saan kuulla siitä, että siirtelen aina hänen tavaroitaan eikä hän sitten löydä niitä. Olen todennut tähän, että jos hän itse pitäisi tavaroistaan tai vaatteistaan huolta eikä jättäisi niitä lojumaan, minun ei tarvitsisi niitä siirtää. Eräänä päivänä nousi hirveä haloo siitä kun hän ei löytänyt yhtiä housujaan ja väitti, että minä olen taas "pistänyt ne jonnekin". Myöhemmin kävin itse läpi hänen vaatekaappinsa ja siellähän ne olivat siistissä pinkassa (minun järjestelemässäni). Muuten tähän liittyen, aika huvittavaa mutta myös rasittavaa on se, että yksi yleisimmistä keskustelunaloituksista kotona hänellä on "mihin oot pistänyt mun x-asian!" Sanon tämän jo toistamiseen, mutta ihan totta en käsitä, miten hän on selvinnyt elämästä yksin asuessaan.
Myöskään koiria hän ei ikinä vapaaehtoisesti voi käyttää ulkona. Jos olen pitkän päivän töissä, täytyy minun aina erikseen pyytää että hän voisi käyttää ne pissalla. Joskus menen töistä suoraan salille, mutta tämäkin on mahdollista vain jos hän voi käyttää koirat pissalla (5min). Viimeksi hän totesi ettei ole mikään koiranulkoiluttaja minulle...?? Koirat ovat kyllä alunperin minun, mutta silti.. Mielestäni semipieni vaiva siihen nähden, mitä minä joka päivä teen hänen eteensä. Laitan ruuan, siivoan hänenkin jälkensä ja tuon ruoan pöytään.
Niin, ajanpuutteestahan tässä ei ole kyse, sillä hänellä on kaikki päivät aikaa. Luentoja on vähän ja pääasiassa hän on täällä kotosalla. Voi luoja että hyppisin riemusta jos joku päivä tulisin kotiin töistä ja astianpesukone olisi tyhjennetty ja täytetty, lattiat imuroitu ja koirat käytetty ulkona ja ruoka odottaisi pöydässä! Hänellä olisi siis se kahdeksan tuntia aikaa tehdä tämä ( vaikka opiskeleekin, niin jos on kotona niin tällaiset asiat käyvät kädenkäänteessä, ainakin ne itseltäni sujuvat aina niinä päivinä kun olen kotona ja opiskelen). Tai, jos edes YKSI asia näistä olisi tehnynä. No, enpä muista milloin olisi ollut, mutta minähän nämä asiat teen sitten työpäiväni jälkeen.
Tähän kaikkeen liittyy myös se, että useista keskusteluista huolimatta minun stressini ja työnmääräni ei ole selvästikään tullut miehelle selväksi. En vain käsitä, miten muuten tosi fiksun ja empaattisen ihmisen on niin vaikea ymmärtää tätä. Hän on kuitenkin älykäs, hauska, seurallinen ja mukava.. no, paitsi vähemmissä määrin minua kohtaan. Kavereiden kesken hän on suosittu ja kaverit tietysti kuittaavatkin tällaiset asiat sillä että no X nyt on sellainen veijari. Hoh hoijaa! Tähän liittyen - ja tästäkin on keskusteltu, tai minä lähinnä pitänyt monologia ja yrittänyt saada häntä keskustelemaan - hän ei oikein pysty asettumaan asemaani ja ymmärtämään sitä, että kun käyn 30 h / viikossa töissä ja siihen opiskelut, koirien ulkoilutukset ja kodinhoito päälle, niin en minä jaksa olla koko ajan menossa ja tekemässä. Ja sitten hän loukkaantuu. Olen yrittänyt sanoa, että minulla on paljon tekemistä, ja kun koko taloudenhoitokin on minun kontollani niin minun aikani ei yksinkertaisesti riitä jatkuvasti puuhaamaan jotakin. Saatan päästä illalla myöhään töistä ja seuraavana päivänä aamuvuoro, ja sillä välin hän tahtoisi lähteä yhdessä käymään oluella tms. ja hengata kavereiden kanssa jne. jne. Olen sanonut monesti, että en jaksa, täytyy mennä suoraan nukkumaan heti kun olen saanut käytyä koirien kanssa lenkillä ja syötyä yms. En tiedä miten muilla työssäkäyvillä pariskunnilla on, puuhaatteko te jotakin jatkuvasti viikolla? Viikonloppu on eri, jos on vapaata. Mutta en minä vapaapäivinäkään jaksa koko ajan olla tekemässä jotakin. Nautin suunnattomasti omasta ajasta ja minulla onkin itsekseni paljon tekemistä, tosiaan opiskelen ja luen paljon, minulla on ns. omat kutsumukseni. Tietenkin vietän mielelläni myös aikaa miehen tai ystävien kanssa, mutta en voi laittaa kaikkea vapaa-aikaani siihen mielenterveyttäni uhraamatta. Ja olen yrittänyt sanoa, että meillä olisi pariskuntana enemmän aikaa yhdessä jos hän tekisi osuutensa kotitöistä. Ymmärrän kyllä, että jotkut ihmiset eivät omaa aikaa kaipaa, mutta minä en näihin kuulu. Mieheni kuuluu, ja siksi hän ei voi ymmärtää, etten halua viettää mahdollisesti viikon ainutta vapaapäivääni ravaamalla ympäri kaupunkia ja tehden sitä sun tätä. Olen sanonut tästäkin, että on kiva viettää aikaa yhdessä, mutta ei joka hetki ja se on normaalia, mehän asumme ja elämme yhdessä, mutta emme ole sama henkilö, vaan kyllä parisuhteessakin ihmisillä saa olla omia harrastuksia ja menoja ja kiinnostuksen kohteita ilman että jatkuvasti täytyy huomioida toista kuin lasta. Olen kertonut, että en voi muuttaa luonnettani hänen vuokseen, ja jos hän ei pysty elämään sen tiedon kanssa tai minun kanssani, on meidän erottava. Eikä tämä ole mikään uhkaus vaan fakta. Tietenkään en voi pakottaa ketään olemaan kanssani.
Ja monesti mietinkin, onko tällä suhteella tulevaisuutta. Kasvaako se tuosta ja oppii? Ei minulla ole aikaa eikä kiinnostusta holhota ketään, etenkään, kun siitä saa vain huutoa ja paskaa niskaan. Meillä on kuitenkin paljon hyvää ja viihdymme toistemme seurassa, hän on hauska vaikkakin ns. "vaativa" (vaatii siis paljon huomiota ja aikaa..). Meillä on myös samoja kiinnostuksen kohteita, etenkin älyllisesti, viihdymme molemmat luonnossa ja tulevaisuuden haaveemme ovat samankaltaisia. Mutta tällä hetkellä ja pitkään vain ovat vaivanneet nämä samat asiat, ja ne painavat joka päivä arjessa.
Noh, olen päättänyt että mietin tätä asiaa ja jos hän ei paranna tapojaan on vakavan keskustelun paikka. Erosta on tosin puhuttu aiemminkin, mutta olemme päättäneet jäädä yhteen ja meillä meneekin nyt paremmin kuin vielä muutama kuukausi sitten. Omalta kannaltani eron ajattelua tosin vaikeuttaa myös se, että tiedän että hän romahtaisi täysin ja se särkee sydämeni. Itse on olen tavallaan hieman "kylmäkiskoisempi" ja pystyn ajattelemaan asiaa käytännöllisesti.
Mutta sitten kiinnostavimpaan kohtaan: muiden vastaavien ketjujen innoittamana olen päättänyt aloittaa nyt päättymättömän kokeilun kodinhoidossa. Toisin sanoen, joko kokeilu päättyy lopulta eroon tai siihen, että mies parantaa tapansa. En aio enää pestä hänen pyykkejään, en huomauttaa hänelle siivoamisesta, ruoanlaitosta, koirien hoidosta jne. Yleensä minun kontollani on myös laskuista/vuokranmaksusta huolehtiminen. Noh, tietenkin aion huomauttaa vuokranmaksusta (vaikka maksankin siitä suurimman osan) mutta hänen omat asiansa jätän tästä lähin itselleen, aikuinen ihminen kun on.
Jos teitä kiinnostaa niin päivittelen tänne tuloksia ja uusia käänteitä. Tulipas tästä pitkä avautuminen.. toivottovasti jaksatte lukea!
Kommentit (98)
Vierailija kirjoitti:
Olisiko sun mahdollista muuttaa väliaikaisesti toisaalle, esim. kaverin luokse? Siinäpähän nähdään pärjääkö se onneton yksinään. Tai jos ei tosiaan ole mahdollista, teet vain itsellesi ruokaa ja peset omat pyykkisi. Kuinka iso asunto teillä on, olisiko sinun mahdollista ottaa yksi huone vain itsellesi käyttöön?
Hmm periaatteessa joo, lomalla se voisi olla mahdollista. Ei meillä hirveän iso asunto ole, kaksio, joten omaa huonetta ei ole mahdollista ottaa.. Tosin ollaan mietitty muuttoa isompaan.
Ai että olisi kyllä ihanaa, jos olisi oma huone!! Tai miehellä oma, jossa voisi elää sikolätissä. Taidan kyllä alkaa tehdä niin, että laitan ruokaa vain jos mieskin on hoitanut osuutensa, en jaksa paapoa. Joku mainitsi ylemmyydentunteesta, mitä voisin siihen vastata? En tahtoisi olla ylemmyydentuntoinen tai tällaisessa asemassa. Haluan aikuisen parisuhteen. Luultavasti ne ihmiset jotka ovat saman kokeneet tietävät mistä puhun. Miten se on ylemmyydentunnetta, jos en hyväksy sitä, että toinen vain laiskottelee ja kiukuttelee ja odottaa kaiken valmistuvan hänelle kuin manulle illallinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin tekstisi, ei omasta mielestäni liian pitkä vaikka tavallista pidempi olikin :) onpahan ainakin selvää että asia on sinulle tärkeä etkä mikään aplla nykyään niin yleinen trolli.
Mulla ei muuten mitään erityisempiä neuvoja ole kuin että kannustan tuossa valitsemassasi ratkaisussa! Muistathan käydä päivittelemässä miten tilanne edistyy. Ja niinkuin joku muu toisessa aloituksessa oli tilanteen ratkaissut, onko myös sinun miehelläsi "oma tila" johon voit aina hänen tavaroitaan siirtää? 😁 luulisi sinunkin miehellesi asia konkretisoituvan kun näkee miten työpöydälleen tms alkavat tavarat kasaantumaan.. Tsemiä!
Harmi kyllä ei ole omaa tilaa! Mutta ehkä tulevaisuudessa, jos löydetään isompi asunto. Tosin oleskeluhuone on meillä tavallaan minun pieni rauhoittumistilani, kun oven saa kiinni. Joku siitä mainitsikin, että voisin antaa tuon tekstin miehelle luettavaksi. Voisin sitä harkitakin, sillä nyt kun sen kirjoitin tajusin miten paljon asiaa on ja että se on minua painanut. En tiedä, miten mies siihen reagoisi. Luultavasti alkaisi itkeä/loukkaantuisi.
Niin ja ap:lta nämä edelliset siis!
Pahoittelen kun vastailen vasta nyt, eilen olin töissä ja sitten illalla ei ollutkaan omaa aikaa niin en voinut palstailla :)
Haha.. tänään taas pestiin pyykkiä, vaihdettiin lakanat ym. niin sitä oli runsaasti. Pesin ekan koneellisen ja laitoin pyykit roikkumaan, sitten sanoin miehelle että hän voisi täyttää toisen ja laittaa pyykit kuivumaan. Tähän vastaus oli ensin "en jaksa", johon totesin että no kyllä sitä pyykkiä on pestävä mut ihan miten ite katot parhaaksi. Meni sitten kuitenkin laittaa pyykit koneeseen, mutta ei löytänyt pyykinpesuainetta. Piti tulla se kädestä pitäen näyttämään.
Vierailija kirjoitti:
Yhden pienen ajatusvirheen huomasin aloituksessasi. Sanot, että miehesi on sellainen, joka ei tarvitse omaa aikaa, mutta sinä tarvitset. Mitä mies sitten tekee kotona päivät pitkät? Eikö sillä ole päivisin joka ikinen päivä koko päivä sitä omaa aikaa? Ei ihme, että jaksaa illalla innostua ihmisten näkemisestä.
Älä siis kuvittele, että olisitte tuossa asiassa erilaisia. Miehellä on omaa aikaa silloin, kun sinä olet töissä. Jos hänellä ei sitä olisi, niin ei ehkä hänkään jaksaisi illalla enää mihinkään lähteä.
Tämä on kyllä totta! Hänellä on kaikki päivät aikaa ja siinä mielessä nauttii myös omasta ajastaan, eikä tarvitse sitä enää illalla kun minäkin olen kotona. Kohta saattaa olla sellainen tilanne, että mieskin menee töihin. Odotan tätä innolla sillä luulen hänen viimeistään silloin huomaavan, miten sitä omaa aikaa ei olekaan niin paljon kuin ennen. Itse taas pystyn pian ehkä jäämään pois töistä ainakin vähäksi aikaa ennen kuin oman alan hommat odottaa. Kaikki kääntyisikin pääalalleen! Voisin itsekin alkaa röhnöttää sohvalla makkaraa mussuttaen :D haha ei vaan.
Siinä mielessä mies ei myöskään laiskottele, että hänellä on kyllä kotona tekemistä eikä loju telkkaria katsellen. Mutta kotitöitä ei vaivaudu tekemään, eikä muutenkaan mitään ns. palveluksia. Sain kyllä kukkia naistenpäivänä, taisi olla toinen kerta koko seurustelun aikana :D Tänään käytiin minun tarjoamalla pizzalla, ja kun mies meni hakemaan vettä ja pyysin täyttämään myös minun lasini, ei hän suostunut sitä tekemään, koska ei ole kuulemma palvelija.. Jeps. En usko, että samanlaisessa tilanteessa hän käyttäytyisi esim. ystäviään kohtaan näin. Mutta joo, en minäkään aina ystävällisin ole. Kukapa aina jaksaisi olla. Mutta en ymmärrä sellaista tarpeetonta ilkeyttä etenkään omaa puolisoa kohtaan.
Olen myös pohtinut, ehkä hän olisi itsekin onnellisempi ilman minua ja jonkun toisen kanssa. Meillä on hyviä hetkiä ja helppo olla yhdessä, mutta välillä tuntuu että olemme taistelupareja emmekä tiimi, ja hänkin kärsii minun erilaisesta luonteestani. Kuitenkaan hän ei tahdo erota vaan itkee jos siitä yrittää keskustellakin.
- AP
Vierailija kirjoitti:
Liian "sivistynyttä" touhua. Suosittelen kans totaaliräjähdystä; paiskaat äijän kamat lattialle tai ainakin jotain särkyvää ja karjaiset VOI JUMALAUTA. Sitten annat tulla oikein antaumuksella, mitä sä oikeesti siitä äijästä ja sen viuruttamisesta aattelet.
Auttaa takuuvarmasti.
Upeaa :D :D Nostan hattua niille jotka ovat näin tehneet!! Kerran olen paiskannut mäkin pirtelöt maahan, mies suuttui ja nosti hirveän haloon kun kaadon vahingossa limpparia auton lattialle (todellakin vahingossa). Tein sen kuulemma koska en välitä. Meni hermo siihen marttyyrihommaan ja huutoon niin minäkin hermostuin.
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hä. Tottakai mies (poika) alkaa itkeä, kun olet saanut tosiasioista vihiä. Käyttää itkemistä lyömäaseena, jotta lopettaisit hänen ahdistelun ja syyllistyisit vielä enemmän ja passaisit enemmän. Sanoisi hän ihan mitä vaan, niin jäisi kiinni sinun passauttamisesta.
Ootko oikeasti tosissas että
- maksat suurimman osan menoista
- teet kaikki kotityöt
- käyt töissä eli tuot rahaa pöytään ?Tulevaisuudessa hoidat sitten lapsetkin ja vanhana tuo mies ehkä sairastuu ja joudut hoitamaan häntä kokopäiväisesti. Mitä itse saat? Huomaatko, että joka päivä tätä lisää on vain etu miehelle? Jos hän asuisi yksin, niin hoitaisi nuo kaikki itse.
Tämä on kyllä miettimisen arvoinen asia. Ja kyllä asia näin on. Kyllähän se mietityttää, mitä minulle jää tästä käteen. Yritän säästää rahaa ja mies ei oikein tee mitään sen eteen, että tekisi oman osuutensa.
Olen ajatellut myös näiden kommenttien myötä, että alan lisäksi toimimaan siten, että jos mies ei hoida perusasioita ei kotitöitä yms. en minäkään ole valmis tulemaan vastaan ja ns. pitämään hauskaa hänen kanssaan. "Ensin työt, sitten huvit", näinhän se sanonta menee. Jos hän valittaa, etten vietä aikaa hänen kanssaan, voin todeta että etpä sinäkään minua tule vastaan ja tee omaa osuuttasi. Jos asia ei muutu, aion myös kysyä miltä hän luulee tilanteen tuntuvan näkökulmastani, ja mitä minä tästä saan sinun mielestäni.
Tavallaan välillä tekisi mieli potkia pihalle, mutta ahdistaa ajatuskin siitä mihin se menisi ja pärjäisi, ja miten sen sydän särkyisi. Ja toisaalta on myös paljon hyviä asioita, joista en tahtoisi luopua.
- ap
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan välillä tekisi mieli potkia pihalle, mutta ahdistaa ajatuskin siitä mihin se menisi ja pärjäisi, ja miten sen sydän särkyisi. Ja toisaalta on myös paljon hyviä asioita, joista en tahtoisi luopua.
- ap
Eli et voi erota, koska ajattelet että mies ei pärjäisi ilman sinua. Mietipä nyt hei itsekin, kuinka hyvä syy tuo on pysyä suhteessa. Sitäpaitsi mies pärjäsi kyllä ilman sinua ennen seurusteluannekin, ja pärjäisi sen jälkeenkin.
En usko että olette hyvät kumppanit toisillenne. Yksittäisiä asioita ihminen voi korjata, mutta kertomastasi tulee esiin niin paljon epäsopivuuksia, että en usko että ne ovat korjattavissa. "Pahin" on mielestäni tuo, että mies on niin raukka että taantuu seurassasi ihan lapseksi. Olet yksinkertaisesti liian dominoiva hänen kumppanikseen (ja hän sinuun verrattuna liian lapatossu), eikä sellainen luonteenpiirre yleensä muutu aikuisella enää mihinkään. Sinä kyllästyt hänen avuttomuuteensa, ja hän kyllästyy sinun dominoivuuteesi, ts. rahvaasti sanottuna hänellä ei ole tarpeeksi palleja kestääkseen dominoivaa naista. Sinä tarvitset jämäkämmän kumppanin joka ei säikähdä sinua, ja hän jonkun perinteisen hiirulaisnaisen jonka seurassa hänkin kokee voivansa olla mies ja aikuinen. Jonkun sellaisen seurassa hän todennäköisesti käyttäytyisi ihan eri lailla. Te tuotte toisistanne huonoimmat puolet esiin.
Ja tämän kaiken sanon ihan sillä, että itse olen sun kaltainen nainen, eikä yksikään suhde tuollaisen man-childin kanssa ole onnistunut. On tosi rankkaa yrittää käsitellä koko ajan miestä kuin pikku prinsessaa joka loukkaantuu kaikesta, siinä kuolee koko parisuhde lopulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokemuksesta voin sanoa, ettei niistä kokeiluista eikä puhumisista ole mitään hyötyä, ei se siitä muutu. Mieti haluatko vielä 10 vuoden päästä hoitaa kaiken itse, kotityöt, omat työt, koirat ja vielä mahdolliset lapset. Jos et niin lähde. On olemassa myös miehiä jotka tajuaa tehdä asioita kotona ilman käskemistä.
Kait se mies nyt itkee erosta, kun on menettämässä kodinhoitokonetta. Yksin asuessa se joutuisi tekemää kotiaskareita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tänään mulla on vapaapäivä ja taas ois pitänyt tehdä sitä sun tätä ja touhuta. Ja taas on pitkä työputki edessä, tosiaan tää yks välipäivä tässä. Sanoin sitten että en halua tehdä tänään mitään vaan relata ja kerätä voimia, pitäs vähän lukeakin. Mies on asioilla eikä vastannut viestiin muuta kun ok, varmaan loukkaantui. Mutta päätin nyt että ei mun tarvitse kaikkea vapaa-aikaa väsähtäneenä (olen lisäksi flunssassa) käyttää toisen miellyttämiseen, kaipa aikuinen ihminen keksii muutakin tekemistä. Mulle riittäisi ihan hyvin yhdessä tekemiseksi telkun katsominen tai kirjaan syventyminen (tai palstailu :D ) ja yhdessä sohvalla makoilu, sekä ruoanlaitto illalla.
Kysyn vielä tällaista: millaista teidän muiden parisuhteessa elävien arki on, lapsettomien tai "lapsellisten"? Mitä teette yhdessä ja miten usein? Onko se joku oletus, että arkisin pitäisi jatkuvasti puuhata yhdessä tai vapaapäivinä olla jotakin tekemistä? Itse en tällaista kaipaa, riittää kun silloin tällöin tehdään jotain kivaa ja sitten jaetaan se arki ja on joku siinä lähellä.
Me kyllä keskustellaan paljon, luetaan samoja kirjoja, katsotaan samoja elokuvia ja sarjoja. Tykätään hyvästä ruoasta (kukapa ei) ja mieskin on viimeaikoina hieman ruoanlaitosta kiinnostunut, mutta ei vielä oikein osaa, olen kyllä opettanut. Leipoa osaa ja toisinaan tekeekin leipää, mikä on mahtavaa. Minusta tällaisten arkisten asioiden yhdessä tekeminen on parasta, enkä jaksa stressata siitä että pitäisi olla jotain erityistä ohjelmaa jatkuvasti. Pidän vaatimattomasta arjesta.
- ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hä. Tottakai mies (poika) alkaa itkeä, kun olet saanut tosiasioista vihiä. Käyttää itkemistä lyömäaseena, jotta lopettaisit hänen ahdistelun ja syyllistyisit vielä enemmän ja passaisit enemmän. Sanoisi hän ihan mitä vaan, niin jäisi kiinni sinun passauttamisesta.
Ootko oikeasti tosissas että
- maksat suurimman osan menoista
- teet kaikki kotityöt
- käyt töissä eli tuot rahaa pöytään ?Tulevaisuudessa hoidat sitten lapsetkin ja vanhana tuo mies ehkä sairastuu ja joudut hoitamaan häntä kokopäiväisesti. Mitä itse saat? Huomaatko, että joka päivä tätä lisää on vain etu miehelle? Jos hän asuisi yksin, niin hoitaisi nuo kaikki itse.
Tämä on kyllä miettimisen arvoinen asia. Ja kyllä asia näin on. Kyllähän se mietityttää, mitä minulle jää tästä käteen. Yritän säästää rahaa ja mies ei oikein tee mitään sen eteen, että tekisi oman osuutensa.
Olen ajatellut myös näiden kommenttien myötä, että alan lisäksi toimimaan siten, että jos mies ei hoida perusasioita ei kotitöitä yms. en minäkään ole valmis tulemaan vastaan ja ns. pitämään hauskaa hänen kanssaan. "Ensin työt, sitten huvit", näinhän se sanonta menee. Jos hän valittaa, etten vietä aikaa hänen kanssaan, voin todeta että etpä sinäkään minua tule vastaan ja tee omaa osuuttasi. Jos asia ei muutu, aion myös kysyä miltä hän luulee tilanteen tuntuvan näkökulmastani, ja mitä minä tästä saan sinun mielestäni.
Tavallaan välillä tekisi mieli potkia pihalle, mutta ahdistaa ajatuskin siitä mihin se menisi ja pärjäisi, ja miten sen sydän särkyisi. Ja toisaalta on myös paljon hyviä asioita, joista en tahtoisi luopua.
- ap
Tämä on läheisriippuvaisen tekstiä. Inhoan itse asiassa tuota koko sanaa, kun sen myötä asioista tehdään helposti mustavalkoisia. Mutta kyllä vain tekstistäsi tuo nyt tuli mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan välillä tekisi mieli potkia pihalle, mutta ahdistaa ajatuskin siitä mihin se menisi ja pärjäisi, ja miten sen sydän särkyisi. Ja toisaalta on myös paljon hyviä asioita, joista en tahtoisi luopua.
- ap
Eli et voi erota, koska ajattelet että mies ei pärjäisi ilman sinua. Mietipä nyt hei itsekin, kuinka hyvä syy tuo on pysyä suhteessa. Sitäpaitsi mies pärjäsi kyllä ilman sinua ennen seurusteluannekin, ja pärjäisi sen jälkeenkin.
En usko että olette hyvät kumppanit toisillenne. Yksittäisiä asioita ihminen voi korjata, mutta kertomastasi tulee esiin niin paljon epäsopivuuksia, että en usko että ne ovat korjattavissa. "Pahin" on mielestäni tuo, että mies on niin raukka että taantuu seurassasi ihan lapseksi. Olet yksinkertaisesti liian dominoiva hänen kumppanikseen (ja hän sinuun verrattuna liian lapatossu), eikä sellainen luonteenpiirre yleensä muutu aikuisella enää mihinkään. Sinä kyllästyt hänen avuttomuuteensa, ja hän kyllästyy sinun dominoivuuteesi, ts. rahvaasti sanottuna hänellä ei ole tarpeeksi palleja kestääkseen dominoivaa naista. Sinä tarvitset jämäkämmän kumppanin joka ei säikähdä sinua, ja hän jonkun perinteisen hiirulaisnaisen jonka seurassa hänkin kokee voivansa olla mies ja aikuinen. Jonkun sellaisen seurassa hän todennäköisesti käyttäytyisi ihan eri lailla. Te tuotte toisistanne huonoimmat puolet esiin.
Ja tämän kaiken sanon ihan sillä, että itse olen sun kaltainen nainen, eikä yksikään suhde tuollaisen man-childin kanssa ole onnistunut. On tosi rankkaa yrittää käsitellä koko ajan miestä kuin pikku prinsessaa joka loukkaantuu kaikesta, siinä kuolee koko parisuhde lopulta.
Kiitos tästä vastauksesta, sanot ääneen sen mitä en itse uskalla. Kaikki tämä on varmastikin totta. En silti ole niin rohkea että nyt jättäisin miehen. Sait minut kuitenkin ajattelemaan, että sulattelen tätä asiaa ja katson, tapahtuuko lähiaikoina mitään edistystä. Jos ei, näytän hänelle "kirjeeni" tänne palstalle ja kerron, ettemme ole sopivia toisillemme ja meidän on erottava. Etenkään tuota kiukuttelua en jaksa. Viimeinen lauseesi kuvaa tunteitani paremmin kuin hyvin.. oletko minä? Koko ajan on päällä sellainen jännite, että mistähän se taas loukkaantuu. Monet asiat ovat täysin mitättömiä ja kummia. Niin kuin eräänä päivänä otin vahingossa miehen sytkärin mukaan töihin, tästäkin piti mainita monen monta kertaa ja sanoin että kyllä, ymmärrän mitä sanoit ja pyysin anteeksi, se oli vahinko, eikä tämä tosiaankaan ole nyt mikään iso asia. Itselle ei tulisi mieleenkään loukkaantua tuollaisesta. Voihan asioista harmistua, mutta ei niin, että loukkaantuu tai suuttuu toiselle.
- ap
Vierailija kirjoitti:
Sankarini, ap!
Minä juuri jokin aika sitten avasin keskustelun samasta aiheesta. Olen se jonka mies suuttui kun yritin auttaa häntä ripustamaan pyykit paremmin.
Meillä myös arki on aivan minun harteillani ja asiasta on puhuttu paljon. Mies ei tee juuri mitään ellen erikseen pyydä.
Oletko harkinnut eroa? Mitä miehesi vastaa, kun puhutte aiheesta?
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on vähän saman tyyppinen tilanne: miehellä on hyvin suurpiirteinen siisteyskäsitys ja minulla ei. Miehellä on puutteelliset konfliktinratkaisutaidot (menee lukkoon erimielisyyksistä) ja minulla hyökkäävä keskustelutapa.
Yhdessä olon aluksi siivoamiseen sai todella patistella. Tein jo tuolloin aika ison osan siivoamisesta itse ihan hyvillä mielin, mutta alkaahan se ketä tahansa vituttaa, jos edes roskapussin vaihtaminen ja omien jälkien siivoaminen on ylivoimaista. Mielestäni kerroin ihan asiallisesti, että liika on liikaa. Kerroin että voin hoitaa pikkutarkan siivoamisen itse, mutta sellaista perussiisteyttä odotin mieheltä. Mies loukkaantui kun ei saa kotonaan elää miten haluaa ja kun kotityöt on niiiin raskaita.
Mutta no, eihän se puhumalla mennyt perille. Perille alkoi mennä vasta siinä vaiheessa, kun tulin usein sotkuiseen kotiin 8h opiskelupäivän ja 5h työvuoron jälkeen. Aloin sitten siinä klo 22 jälkeen kotiinpäästyäni aina siivoamaan ensimmäiseksi. Iltapala, sohvalla halailu ja nukkumaanmeno ei tullut kyseeseen, jos tiskipöydällä oli röykkiöittäin haisevia astioita (ja tiskikone täynnä puhtaita), kaikki tavarat levitelty pitkin kämppää ja keittiön tasot rasvassa ja kaakaojauheessa. Siivosin yleensä itkien, koska olin luonnollisesti ihan helvetin väsynyt tuollaisina päivinä (joita oli siis jatkuvasti). Päätin siis että teen sitten yksin vaikka kaiken nin kauan kuin jaksan. Ajattelin että ei kai se miehen vika ole jos minä en halua elää sotkussa.
Mies sitten aikansa katseli vierestä tätä touhua, ja lopulta totesi että jos haluaa musta seuraakin itselleen, kannattaisi ehkä olla sotkematta niin paljon ja kyetä joskus tyhjentämään se tiskikone. Miehelle on aina ollut tärkeää läheisyys, ja tuossa joutui huomaamaan että itkien keittiön tasoa iltamyöhään puunaavalta puolisolta sitä oli vaikea saada. Yritti tietty ensin ehdottaa, että siivoaisin joskus toiste - eli seuraavana päivänä, kun sotkua olisi kasaantunut vaan lisää ja olisin ollut yhtä väsynyt.
Nykyään mies on siistimpi, kun tietää että jos kotityöt kasautuu vain mulle, se on ihan oikeasti pois yhteisestä ajasta. Keittiön siisteydestä nipotan joskus, mutta ihan siksi, että ruoanlaitto on mun vastuulla ja inhoan sotkuista työympäristöä. Eli jos mies pääsee joka päivä valmiiseen pöytään, odotan että saan hyvät puitteet ruoanlaitolle.
Syytän ihan avoimesti tästä ongelmasta appivanhempiani, jotka ovat kasvattaneet jälkikasvunsa ajattelemaan, etteivät miehet tee kotitöitä, sotkevat vain. Naiset tekevät oman työnsä päälle kaikki kotityöt samalla kun miehet raapivat perseitään ja harrastavat jotain omia kivoja juttuja. Mistään ei keskustella ja kaikesta loukkaannutaan. Ovat hankalaa ikäluokkaa.
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei ap.
Yritän sinulle lyhyesti pitkään kirjoitukseesi. Minulle tuli mieleen kolme asiaa.
1) Vuorovaikutus
Millä tavalla voisitte parantaa vuorovaikutustanne niin, että olisitte selkeästi kaksi tasa-arvoista ihmistä suunnittelemassa ja ideoimassa yhteistä suhdettanne, ajanviettoanne yms? Vuorovaikutus on parisuhteen tärkein ja samalla kompastuttavin elementti. Se, miten puhumme, vaikuttaa toiseen ja kertoo arvostuksistamme. Parisuhteen vuorovaikutusta, viestintää ja kommunikaatiota tarvitsee yleensä opetella koko elämä, mutta toisaalta kyse on taidoista, jotka myös voi oppia! Nimenomaan harjoitella ja oppia. Miltä kuulostaisi napata johonkin viikonloppuun parisuhdeviestinnän kurssi?2) Hierarkia ja roolit
Jokin kirjoituksessasi sai minut miettimään, oletko taipuvainen asettumaan joko toisen ala- tai yläpuolelle. Missä määrin siis itse otat vanhemman roolin parisuhteessasi? Mitä todellinen tasa-arvo ja rinnakkainen, epähierarkkinen suhde sinulle merkitsee? Vallankäyttö hiipii suhteeseen helposti ja nitistää tunteita.
3) Itse työt ja sopiminen
Jos kohdan 1 vuorovaikutus toimii, löydätte mallin, johon molemmat voivat ilomielin sitoutua. Tarkoitus on luoda sopimus, jolla asiat hoidetaan kuin hampaiden pesu iltaisin. Siinä kumpikaan ei kontrolloi toisen suoritusta, vaan kyse on kummankin osapuolen omasta sitoumuksesta. Esimerkiksi se voi olla, että X hoitaa pyykit ja Y kauppakäynnit. Tai että X hoitaa ne tiistaisin ja Y torstaisin. Töiden ei tarvitse mennä mitenkään matemaattisesti tasan, vaan kyse on siitä, että määritellään mitkä hommat kotona edistävät elämistä ja miten ne hoidetaan.Saitko näistä ehkä umpimähkään heittämistäni ajatuksenpätkistä mitään iloa? Miltä kuulostaa? Osuiko yhtään villakoiran ytimeen vai menikö ihan huti.
Olin jo aikaisemmin vastaavinani tähän mutten tajunnut lainata. Nämä neuvot kuulostavat hyvältä. Aion ehkä illalla ruoan jälkeen kysyä, mitä mieltä olisi tällaisesta järjestelystä. Jos ei halua aiheesta puhua, niin.. no en tiedä.
Joku myös sanoi, että jos ei kiinnosta huolehtia yhteisestä kodista, etsii oman kämpän. Olen näin miehelle sanonutkin. Nyt katson miten kokeilu menee, pakkohan sitä on yrittää. Vaikka olen kyllästynyt niin en tahdo silti heittää tätä suhdetta heti hukkaan kun uskon, että miehessä on potentiaalia. Jos mies ei tule minua yhtään vastaan asiassa, sitten varmastikaan asialle ei mitään voi tehdä ja meidän on jatkettava teitämme erikseen.
- ap
Vierailija kirjoitti:
Meillä on vähän saman tyyppinen tilanne: miehellä on hyvin suurpiirteinen siisteyskäsitys ja minulla ei. Miehellä on puutteelliset konfliktinratkaisutaidot (menee lukkoon erimielisyyksistä) ja minulla hyökkäävä keskustelutapa.
Yhdessä olon aluksi siivoamiseen sai todella patistella. Tein jo tuolloin aika ison osan siivoamisesta itse ihan hyvillä mielin, mutta alkaahan se ketä tahansa vituttaa, jos edes roskapussin vaihtaminen ja omien jälkien siivoaminen on ylivoimaista. Mielestäni kerroin ihan asiallisesti, että liika on liikaa. Kerroin että voin hoitaa pikkutarkan siivoamisen itse, mutta sellaista perussiisteyttä odotin mieheltä. Mies loukkaantui kun ei saa kotonaan elää miten haluaa ja kun kotityöt on niiiin raskaita.
Mutta no, eihän se puhumalla mennyt perille. Perille alkoi mennä vasta siinä vaiheessa, kun tulin usein sotkuiseen kotiin 8h opiskelupäivän ja 5h työvuoron jälkeen. Aloin sitten siinä klo 22 jälkeen kotiinpäästyäni aina siivoamaan ensimmäiseksi. Iltapala, sohvalla halailu ja nukkumaanmeno ei tullut kyseeseen, jos tiskipöydällä oli röykkiöittäin haisevia astioita (ja tiskikone täynnä puhtaita), kaikki tavarat levitelty pitkin kämppää ja keittiön tasot rasvassa ja kaakaojauheessa. Siivosin yleensä itkien, koska olin luonnollisesti ihan helvetin väsynyt tuollaisina päivinä (joita oli siis jatkuvasti). Päätin siis että teen sitten yksin vaikka kaiken nin kauan kuin jaksan. Ajattelin että ei kai se miehen vika ole jos minä en halua elää sotkussa.
Mies sitten aikansa katseli vierestä tätä touhua, ja lopulta totesi että jos haluaa musta seuraakin itselleen, kannattaisi ehkä olla sotkematta niin paljon ja kyetä joskus tyhjentämään se tiskikone. Miehelle on aina ollut tärkeää läheisyys, ja tuossa joutui huomaamaan että itkien keittiön tasoa iltamyöhään puunaavalta puolisolta sitä oli vaikea saada. Yritti tietty ensin ehdottaa, että siivoaisin joskus toiste - eli seuraavana päivänä, kun sotkua olisi kasaantunut vaan lisää ja olisin ollut yhtä väsynyt.
Nykyään mies on siistimpi, kun tietää että jos kotityöt kasautuu vain mulle, se on ihan oikeasti pois yhteisestä ajasta. Keittiön siisteydestä nipotan joskus, mutta ihan siksi, että ruoanlaitto on mun vastuulla ja inhoan sotkuista työympäristöä. Eli jos mies pääsee joka päivä valmiiseen pöytään, odotan että saan hyvät puitteet ruoanlaitolle.
Syytän ihan avoimesti tästä ongelmasta appivanhempiani, jotka ovat kasvattaneet jälkikasvunsa ajattelemaan, etteivät miehet tee kotitöitä, sotkevat vain. Naiset tekevät oman työnsä päälle kaikki kotityöt samalla kun miehet raapivat perseitään ja harrastavat jotain omia kivoja juttuja. Mistään ei keskustella ja kaikesta loukkaannutaan. Ovat hankalaa ikäluokkaa.
Kuulostaa tutulta. Olenkin sen jo pariin otteeseen sanonut täällä, mutta kyllä täytyy minunkin tehdä selväksi että se on yhteisestä ajasta pois jos mies ei tee omaa osuuttaan. Ilo on kuulla, että sinun miehesi on parantanut tapojaan. Minäkin ajattelen juuri tähän tyyliin: perusasiat on hoidettava ja minä voin huolehtia siitä pikkutarkasta näperryksestä, en vaadi sitä mieheltä jota ei kiinnosta.
- ap
Vierailija kirjoitti:
Meillä on vähän saman tyyppinen tilanne: miehellä on hyvin suurpiirteinen siisteyskäsitys ja minulla ei. Miehellä on puutteelliset konfliktinratkaisutaidot (menee lukkoon erimielisyyksistä) ja minulla hyökkäävä keskustelutapa.
Yhdessä olon aluksi siivoamiseen sai todella patistella. Tein jo tuolloin aika ison osan siivoamisesta itse ihan hyvillä mielin, mutta alkaahan se ketä tahansa vituttaa, jos edes roskapussin vaihtaminen ja omien jälkien siivoaminen on ylivoimaista. Mielestäni kerroin ihan asiallisesti, että liika on liikaa. Kerroin että voin hoitaa pikkutarkan siivoamisen itse, mutta sellaista perussiisteyttä odotin mieheltä. Mies loukkaantui kun ei saa kotonaan elää miten haluaa ja kun kotityöt on niiiin raskaita.
Mutta no, eihän se puhumalla mennyt perille. Perille alkoi mennä vasta siinä vaiheessa, kun tulin usein sotkuiseen kotiin 8h opiskelupäivän ja 5h työvuoron jälkeen. Aloin sitten siinä klo 22 jälkeen kotiinpäästyäni aina siivoamaan ensimmäiseksi. Iltapala, sohvalla halailu ja nukkumaanmeno ei tullut kyseeseen, jos tiskipöydällä oli röykkiöittäin haisevia astioita (ja tiskikone täynnä puhtaita), kaikki tavarat levitelty pitkin kämppää ja keittiön tasot rasvassa ja kaakaojauheessa. Siivosin yleensä itkien, koska olin luonnollisesti ihan helvetin väsynyt tuollaisina päivinä (joita oli siis jatkuvasti). Päätin siis että teen sitten yksin vaikka kaiken nin kauan kuin jaksan. Ajattelin että ei kai se miehen vika ole jos minä en halua elää sotkussa.
Mies sitten aikansa katseli vierestä tätä touhua, ja lopulta totesi että jos haluaa musta seuraakin itselleen, kannattaisi ehkä olla sotkematta niin paljon ja kyetä joskus tyhjentämään se tiskikone. Miehelle on aina ollut tärkeää läheisyys, ja tuossa joutui huomaamaan että itkien keittiön tasoa iltamyöhään puunaavalta puolisolta sitä oli vaikea saada. Yritti tietty ensin ehdottaa, että siivoaisin joskus toiste - eli seuraavana päivänä, kun sotkua olisi kasaantunut vaan lisää ja olisin ollut yhtä väsynyt.
Nykyään mies on siistimpi, kun tietää että jos kotityöt kasautuu vain mulle, se on ihan oikeasti pois yhteisestä ajasta. Keittiön siisteydestä nipotan joskus, mutta ihan siksi, että ruoanlaitto on mun vastuulla ja inhoan sotkuista työympäristöä. Eli jos mies pääsee joka päivä valmiiseen pöytään, odotan että saan hyvät puitteet ruoanlaitolle.
Syytän ihan avoimesti tästä ongelmasta appivanhempiani, jotka ovat kasvattaneet jälkikasvunsa ajattelemaan, etteivät miehet tee kotitöitä, sotkevat vain. Naiset tekevät oman työnsä päälle kaikki kotityöt samalla kun miehet raapivat perseitään ja harrastavat jotain omia kivoja juttuja. Mistään ei keskustella ja kaikesta loukkaannutaan. Ovat hankalaa ikäluokkaa.
Plus aplodit ahkeruudellesi!!! - ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan välillä tekisi mieli potkia pihalle, mutta ahdistaa ajatuskin siitä mihin se menisi ja pärjäisi, ja miten sen sydän särkyisi. Ja toisaalta on myös paljon hyviä asioita, joista en tahtoisi luopua.
- ap
Eli et voi erota, koska ajattelet että mies ei pärjäisi ilman sinua. Mietipä nyt hei itsekin, kuinka hyvä syy tuo on pysyä suhteessa. Sitäpaitsi mies pärjäsi kyllä ilman sinua ennen seurusteluannekin, ja pärjäisi sen jälkeenkin.
En usko että olette hyvät kumppanit toisillenne. Yksittäisiä asioita ihminen voi korjata, mutta kertomastasi tulee esiin niin paljon epäsopivuuksia, että en usko että ne ovat korjattavissa. "Pahin" on mielestäni tuo, että mies on niin raukka että taantuu seurassasi ihan lapseksi. Olet yksinkertaisesti liian dominoiva hänen kumppanikseen (ja hän sinuun verrattuna liian lapatossu), eikä sellainen luonteenpiirre yleensä muutu aikuisella enää mihinkään. Sinä kyllästyt hänen avuttomuuteensa, ja hän kyllästyy sinun dominoivuuteesi, ts. rahvaasti sanottuna hänellä ei ole tarpeeksi palleja kestääkseen dominoivaa naista. Sinä tarvitset jämäkämmän kumppanin joka ei säikähdä sinua, ja hän jonkun perinteisen hiirulaisnaisen jonka seurassa hänkin kokee voivansa olla mies ja aikuinen. Jonkun sellaisen seurassa hän todennäköisesti käyttäytyisi ihan eri lailla. Te tuotte toisistanne huonoimmat puolet esiin.
Ja tämän kaiken sanon ihan sillä, että itse olen sun kaltainen nainen, eikä yksikään suhde tuollaisen man-childin kanssa ole onnistunut. On tosi rankkaa yrittää käsitellä koko ajan miestä kuin pikku prinsessaa joka loukkaantuu kaikesta, siinä kuolee koko parisuhde lopulta.
Kiitos tästä vastauksesta, sanot ääneen sen mitä en itse uskalla. Kaikki tämä on varmastikin totta. En silti ole niin rohkea että nyt jättäisin miehen. Sait minut kuitenkin ajattelemaan, että sulattelen tätä asiaa ja katson, tapahtuuko lähiaikoina mitään edistystä. Jos ei, näytän hänelle "kirjeeni" tänne palstalle ja kerron, ettemme ole sopivia toisillemme ja meidän on erottava. Etenkään tuota kiukuttelua en jaksa. Viimeinen lauseesi kuvaa tunteitani paremmin kuin hyvin.. oletko minä? Koko ajan on päällä sellainen jännite, että mistähän se taas loukkaantuu. Monet asiat ovat täysin mitättömiä ja kummia. Niin kuin eräänä päivänä otin vahingossa miehen sytkärin mukaan töihin, tästäkin piti mainita monen monta kertaa ja sanoin että kyllä, ymmärrän mitä sanoit ja pyysin anteeksi, se oli vahinko, eikä tämä tosiaankaan ole nyt mikään iso asia. Itselle ei tulisi mieleenkään loukkaantua tuollaisesta. Voihan asioista harmistua, mutta ei niin, että loukkaantuu tai suuttuu toiselle.
- ap
Mulla on ollut samantyylinen mies, itseasiassa parikin. Sanoit aiemmin "Sanoin sitten että en halua tehdä tänään mitään vaan relata ja kerätä voimia, pitäs vähän lukeakin. Mies on asioilla eikä vastannut viestiin muuta kun ok, varmaan loukkaantui" ja mä mietin, että haluatko oikeasti elää elämää jossa pitää noinkin neutraalia asiaa kuin MITÄ HALUAT TEHDÄ TÄNÄÄN miettiä että loukkaako se toista? Eihän siinä ole yhtään mitään järkeä!
Mun yksi exä loukkaantui esim. siitä, että en halunnut syödä riisiä. Hänen mielestään se oli osoitus parisuhteen ongelmista, jos ei syö täsmälleen samoja ruokia. Hän loukkaantui siitä, kun huomautin ohimennen että laitatko maitopurkin jääkaapiin (koska hän oli kaappia lähempänä). Hän suuttui viikkojen päästä siitä, jos kysyin vain kahdesti kumpaa tv-ohjelmaa hän haluaa katsoa, ja kahden "ihan sama, päätä sä" vastauksen jälkeen päätin itse (olisi halunnut kuitenkin katsoa sitä toista). Hän loukkaantui ties sun miestä absurdeista asioista joita sanoin tai jätin sanomatta tai jotka sanoin jotenkin väärällä äänenpainolla.
Eihän siitä suhteesta tullut yhtään mitään. "Mies" menetti kaiken miehekkyytensä ja hänestä tuli kaikesta loukkaantuva ja kitisevä ämmä, koska koki minun persoonani jotenkin hänen miehisyyttään uhkaavana. Minusta tuli vainoharhainen itseäni hirveäksi tyranniksi luuleva hermoraunio, joka joutui pyörittelemään joka ikisen lauseen kymmenen kertaa läpi ennenkuin sen uskalsin sanoa. Seksielämämme kuoli täysin, koska en nähnyt häntä enää ollenkaan miehenä, eikä varmaan hänkään minua naisena. Olisi pitänyt ymmärtää erota NIIIIIIN paljon aiemmin, sillä tuossa tuhlaantui monta vuotta kummankin aikaa.
Mun nykyinen puoliso muutes nauraa, jos mäkätän sille vaikka "voi helvetti taas jätit voin pöydälle". Hänessä on tarpeeksi miestä kestämään minun käskyttäminen ja neuroottisuus, ja voin sanoa että se tekee elämästäni miljoona kertaa helpompaa. Olen paljon rennompi ja onnellisempi, kun ei tarvitse miettiä mitä sanoo ja millä äänenpainolla, ettei vahingossa loukkaa toisen herkkää egoa. En ole mikään hirviö, en ikinä hauku toista, mutta en vaan jaksa leperrellä aina kuin jollekin pikkuvauvalle joka saattaa alkaa itkeä jos pikkuisen on mammalla ääni muuta kuin hunajaa :D.
Suosittelen siis, että aseta itsellesi/puolisolle ihan joku aikaraja. Jos hän ei ala radikaalisti muuttaa tapojaan x kuukauden aikana, suhde on siinä. Muuten tuhlaat vain aikaasi ja rikotte teitä molempia - ei sun mieskään tuossa suhteessa onnellinen ole. Ja sanoisin vielä, että ei kannettu vesi kaivossa pysy. Ainoa aito muutos on sellainen jonka toinen tekee vapaaehtoisesti, ei sellainen, jonka hän tekee pakotettuna tai kiristettynä. Ts. jos sanot hänelle "jätän sinut jos et tee näin ja näin", mahdollinen muutos tuskin on pysyvää.
Olikohan tämä av:n historian pisin aloitus? :D
Tsemppiä ap!
Pahoittelen pitkää aloitusta! :/
Kyllä mies on asunut yksin, hmm pari vuotta. Itsekseen ja kämppiksen kanssa. Näin vain edellisen asunnon ja muuten asunto oli ihan hyvässä kunnossa, mutta tiskit kyllä vyöryivät pienessä keittiössä ja puhtaita astioita oli koskaan vaikea löytää. Pölyjä ei pahemmin pyyhitty jne. mutta en tuolloin ajatellut, että mies olisi aivan siivoton.
Tiedän kyllä että olen vähän nipo siinä mielessä, että meillä on erilaiset siisteysstrandardit. Häntä ei haittaa, jos on vähän sekavaa, pölyistä jne. Minuakaan ei haittaa, jos välillä on pölyistä, ei imuroitu jne. Pointti onkin se, että ilman aloitettani mitään ei tässä huushollissa tapahdu.