Lapsettomuus surettaa

Elämällä

Onko teillä nyt sellainen tilanne, että kaikki tiet lapsen saamiseksi on kuljettu loppuun vai oletteko vielä aloittaneetkaan hoitoja tai miettineet adoptioasiaa? 

Joka tapauksessa voimia <3 Muista, että vaikka kanssaihmisten asenteet ovat joskus hämmästyttävän kovia lapsettomuudesta kärsiviä kohtaan, on se kuitenkin ihan oikea, iso suru ja saat olla asian vuoksi surullinen. Pahinta on monien mielestä se, että muut vähättelevät surua ja suorastaan syyllistävät siitä, kun "voittehan te hankkia koiran ja matkustella". 

Siitä pääsee yli suunnittelemalla elämää niin, että ei sitä lasta sitten ole kuvioissa. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen aloin tehdä näin. Hain opiskelemaan uutta alaa, ym. Päätin sitten olla lapseton ja tehdä elämästä siten mahdollisimman hyvää ja mielekästä. Rukoilin silti raskauden puolesta ja ajattelin, että jos se on tarkoitettu, niin sitten ehkä vielä joskus lapsikin mutta jos ei ole, niin ei ole.

Rukousvastaus eli positiivinen raskaustestitulos saapui aiemmin kuin tieto opiskelupaikasta.

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Adoptoimalla vauvan? Ryhtymällä sijaisperheeksi? Joissain tapauksissa lapsi voi silloin jäädä lopullisesti sinulle. Ota selvää asioista. Kaikki eivät tule raskaaksi, silti maailmassa on lapsia joita voit auttaa. Liian itsekäs ajatus, että lapsi pitäisi tulla ainoastaan biologisesti juuri sinulle. On muitakin talpoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Itsekin ajattelin samalla tavalla, kun en vielä halunnut lapsia ainakaan tosissaan. Mutta sitten kun ne lapsettomuusongelmat kävivätkin omalle kohdalle niin huomasin, ettei sitä surua ja kriisiä voi kukaan sellainen täysin ymmärtää, joka ei ole samaa läpi käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Itsekin ajattelin samalla tavalla, kun en vielä halunnut lapsia ainakaan tosissaan. Mutta sitten kun ne lapsettomuusongelmat kävivätkin omalle kohdalle niin huomasin, ettei sitä surua ja kriisiä voi kukaan sellainen täysin ymmärtää, joka ei ole samaa läpi käynyt.

En epäilekään, että voisi, mutta miksi se on niin paljon isompi suru? Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Irvokasta verrata lasta ja jotain omakotitaloa keskenään. Luulisi ymmärtävän?

Jos ne verrattavissa arvoltaan oikeasti olisivat, moni tietysti olisi valmis vaihtamaan lapsensa omakotitaloon. Tunnetko montakin? 

Minä tunnen sitä vastoin monta, jotka vaihtaisivat kaiken maallisen mammonansa lapseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Itsekin ajattelin samalla tavalla, kun en vielä halunnut lapsia ainakaan tosissaan. Mutta sitten kun ne lapsettomuusongelmat kävivätkin omalle kohdalle niin huomasin, ettei sitä surua ja kriisiä voi kukaan sellainen täysin ymmärtää, joka ei ole samaa läpi käynyt.

En epäilekään, että voisi, mutta miksi se on niin paljon isompi suru? Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Kai vähän samalla tavalla kuin muut perustarpeet maksetaan yhteisistä varoista, ellei ihminen itse pysty niitä hankkimaan. 

Se, onko lapsen saaminen tällainen perustarve, on tietysti yhteiskunnallinen arvovalinta. Itse en pidä lapsen saamista perusoikeuksiin kuuluvana asiana, mutta ilmeisesti tällainen ajattelu on pohjalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Irvokasta verrata lasta ja jotain omakotitaloa keskenään. Luulisi ymmärtävän?

Jos ne verrattavissa arvoltaan oikeasti olisivat, moni tietysti olisi valmis vaihtamaan lapsensa omakotitaloon. Tunnetko montakin? 

Minä tunnen sitä vastoin monta, jotka vaihtaisivat kaiken maallisen mammonansa lapseen. 

En tietenkään vaihtaisi olemassa olevia lapsiani omakotitaloon, mutta en myöskään olisi antanut kaikkea maallista omaisuuttani saadakseni lapsia. Ja kyllä, lapseni ovat minulle tärkeintä koko elämässäni, mutta olisin ihan yhtä onnellinen, jos emme olisi lapsia saaneet. He ovat persoonia eivätkä mitään materiaa. En minä epätoivoisesti vain halunnut "lapsia", viis kustannuksista (fyysisistä ja henkisistä).

Meillä ei ole kaikki suunniteltu yhden kortin varaan. Meillä oli muitakin hienoja suunnitelmia. Tuntuu hassulta, että joku lyö koko elämänsä sen yhden ainoan kortin varaan ja sitten suree sitä niin kamalana kohtalona. Ja edelleen, miksi sinun lapsettomuutesi on tärkeämpi, kuin minun tarpeeni jahdille? Toista rahoitetaan yhteisistä varoista ja se on minusta väärin. Eettisesti ja moraalisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Itsekin ajattelin samalla tavalla, kun en vielä halunnut lapsia ainakaan tosissaan. Mutta sitten kun ne lapsettomuusongelmat kävivätkin omalle kohdalle niin huomasin, ettei sitä surua ja kriisiä voi kukaan sellainen täysin ymmärtää, joka ei ole samaa läpi käynyt.

En epäilekään, että voisi, mutta miksi se on niin paljon isompi suru? Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Kai vähän samalla tavalla kuin muut perustarpeet maksetaan yhteisistä varoista, ellei ihminen itse pysty niitä hankkimaan. 

Se, onko lapsen saaminen tällainen perustarve, on tietysti yhteiskunnallinen arvovalinta. Itse en pidä lapsen saamista perusoikeuksiin kuuluvana asiana, mutta ilmeisesti tällainen ajattelu on pohjalla. 

Isompi perustarve esim. seksi on, eikä sitä rahoiteta. Eikä lapsia voi ajatella perusoikeuksiin kuuluvana, koska kaikki tarvitsevat ruokaa mahaansa ja katon päänsä päälle. Lapset voidaan ottaa pois, mutta ketään ei saa jättää nälkäiseksi. Tosin kodittomia ja nälkäisiä ihmisiä on, pitäisikö heidän asiansa hoitaa ennemmin niillä rahoilla, kuin jonkun lapsettomuushoitoja?

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Minun elämääni lapsettomuus on vaikuttanut seuraavasti. Parisuhteeni elämäni rakkauden kanssa päättyi lapsettomuuteni takia. Halusin antaa miehelle mahdollisuuden perheeseen. Elän yksin, koska en halua aiheuttaa kenellekään samaa tuskaa. Työsuhteeni ovat jatkuvia pätkiä, koska voin kuulemma olla yhtäkkiä parisuhteessa ja raskaana. Riski työnantajalle siis. Välit siskoihini meni poikki, he eivät osaa olla seurassani ilman huonoa omaatuntoa omista lapsistaan. En todellakaan ymmärrä. Saman ovat tehneet jotkut ystävistäni. En valita lapsettomuuttani enkä ole kateellinen toisten lapsista. Mutta ennakkoasenteet toisilla näköjään ovat piukassa. Tuossa nyt muutamia esimerkkejä, miten se lapsettomuus vaikuttaa elämään sen lisäksi, ettei ole sitä lastakaan.

En tiedä pääseekö siitä yli, mutta varmaan sen kanssa pystyy elämään. Itselläni lapsetŧomuutta oli vuosia, mutta sitten kaikkien hoitojen jälkeen saimmekin lapsen yllättäen ilman hoitoja. Olin jo tottunut ajatukseen, mutta kyllä kaipuu oli. Enkä pidä lapsen saamista minään perusoikeutena, mutta kyllä mielestäni se on meissä sisäänrakennettu biologinen halu. Osalla on varmaan joko periaatteellinen syy tai omat huonot kokemukset, tai ei vain ole suvunjatkamisviettiä. Luonto on monimuotoinen tässäkin. Mutta kuten lähes kaikki luonnossa pyrkii jatkumaan, kasvit siementä, eläimet on kiimassa, niin miksi ihminen olisi erilainen? Elämäni olisi hyvin erilaista ilman lasta, kyllä lapsi minulle on tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Minun elämääni lapsettomuus on vaikuttanut seuraavasti. Parisuhteeni elämäni rakkauden kanssa päättyi lapsettomuuteni takia. Halusin antaa miehelle mahdollisuuden perheeseen. Elän yksin, koska en halua aiheuttaa kenellekään samaa tuskaa. Työsuhteeni ovat jatkuvia pätkiä, koska voin kuulemma olla yhtäkkiä parisuhteessa ja raskaana. Riski työnantajalle siis. Välit siskoihini meni poikki, he eivät osaa olla seurassani ilman huonoa omaatuntoa omista lapsistaan. En todellakaan ymmärrä. Saman ovat tehneet jotkut ystävistäni. En valita lapsettomuuttani enkä ole kateellinen toisten lapsista. Mutta ennakkoasenteet toisilla näköjään ovat piukassa. Tuossa nyt muutamia esimerkkejä, miten se lapsettomuus vaikuttaa elämään sen lisäksi, ettei ole sitä lastakaan.

Täytyyhän sinun surra lapsettomuuttasi ja olet sen siskoillesi ja ystävillesi kertonut. Ei kukaan muuten omaan rakkaaseensa välejä katkaise... Mikseivät velat kohtaa samanlaisia ongelmia työsuhteita lukuunottamatta?  Itse muuten sain vakituisen paikan 24-vuotiaana, kuten monet ystävistänikin, ihan vaikka ovat naisia, joilla ei ole lapsia. 

Kaikki miehet(kään) eivät edes halua lapsia, turha yksistään sen takia on yksin elää. 

Otan toki osaa suruusi. Toivoisin, että kaikki saisivat mitä haluaisivat, mutta maailma ei ole reilu paikka.

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Huonoja vertauksia. Eihan kukaan saa sellaista lastakaan kuin haluaa. Sun olisi pitanyt verrata tilanteisiin ettei saa lainkaan puolisoa, palkkaa, koulupaikkaa jne- ja tietaa ettei tule koskaan saamaankaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Itsekin ajattelin samalla tavalla, kun en vielä halunnut lapsia ainakaan tosissaan. Mutta sitten kun ne lapsettomuusongelmat kävivätkin omalle kohdalle niin huomasin, ettei sitä surua ja kriisiä voi kukaan sellainen täysin ymmärtää, joka ei ole samaa läpi käynyt.

En epäilekään, että voisi, mutta miksi se on niin paljon isompi suru? Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Avioeron olen kokenut ja myös potkut työpaikasta.

Avioero oli suuri kriisi ja hirvittävä kokemus, mutta toisaalta se aukaisi uuden oven ja tiesin, että tulen löytämään jonkun vielä paremmin minulle sopivan puolison tulevaisuudessa, tai ainakin suuri toive minulla siitä oli ja tiesin että kaikki on mahdollista.

Myös työpaikasta potkujen saaminen oli rankkaa, mutta tiesin että työpaikkoja on kuitenkin tarjolla paljon ja jos kovasti yritän niin varmasti löydän taas mukavan työpaikan.

Mutta samaa en voinut ajatella siinä vaiheessa, kun ymmärsin ettei lasta meille ehkä tulekaan. Se, että vaikka kuinka paljon yritän ja rahaa sysään lapsettomuusklinikoille niin ei se auta mitään. Siinä oli itse miehen kanssa niin voimaton...kun tälle asialle ei voinut mitään vaikka sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia. Sitä tunsi olonsa niin petetyksi ja epävarmaksi ja voimattomaksi kun mitään en voinut tehdä parantaakseni asiaa.