En uskalla mennä edes töihin. Pelkään kaikkea- pelkään elämää

39 jatkaa vielä, Juhani Mattilan haastattelu löytyy mm. täältä: http://www.hs.fi/elama/a1450838119966

Siinä hän kuvailee omien kokemustensa kautta, millä tavalla esim. lapsuuden häpeän kokemukset voivat kehittyä ujoudeksi. Ja että ujous ei itsessään ole ongelma, vaan kulttuuri, joka suosii reippautta ja kovaäänisyyttä. Kannattaa lukea. :)

Hei ap, sun ongelma on se että pidät itseäsi ja tekemisiäsi liian tärkeinä ja merkittävinä. Olin ennen samanlainen mutta opin ymmärtämään että oon vaan yksi mitätön hiekanjyvänen tässä maailmankaikkeudessa, eikä mun tekemisillä ole mitään merkitystä. Jos mokaan tai nolaan itseni, niin ei silläkään ole mitään väliä, naurahdan vaan päälle ja jatkan samaan malliin. Ei sitä kohta kukaan muu muista kuin minä. Ei kaikkea tarvitse miettiä niin tarkasti, elää vaan.

Hei Ap ja muut,

Haluaisin kovasti voida sanoa jotain, mikä voisi teitä auttaa. Sanon sen verran, että olen itse ollut aikaisemmin ihan tosi kova jännittäjä, pahimpina aikoina en uskaltanut mennä kauppaan tai vaikka rappukäytävään jos joutuisin kohtaamaan siellä naapureita. Psykoterapian, kirjallisuuden, syvän itsetutkiskelun (joka ei olis ollut mahdollista ilman terapiaa) ja parin ihanan ihmissuhteen avulla olen päässyt yli pahimmasta. Pystyn elämään nykyisin melko normaalia elämää, tai no mikä nyt on normaalia. Ehkä myös normaalin käsitykseni on muuttunut ja olen nykyisin lempeämpi itselleni. Teen sellaista työtä, että joudun lähtemään kotoa vain parina päivänä viikossa. Elelen muutenkin aika erakkona, mutta en tunne itseäni enää yksinäiseksi, kun on kuitenkin muutama läheinen ystävä ja perheenjäsen. Se helpotti paljon, kun lakkasin vertaamasta itseäni muihin minua sosiaalisempiin, reippaampiin ja rohkeampiin. Nykyisin minulla on ystävä, joka on yhtä ihmiskammoinen kuin minäkin, ja uskokaa tai älkää, saamme tästä asiasta jopa huumoria revittyä. :)

Älkää ainakaan tunteko häpeää jännittämisestä. Olemme kaikki erilaisia, osa on luonteeltaan erakkomaisempia tai arempia kuin toiset, ja hyvä niin. Ajatelkaa jos kaikki olisivat yhtä suupaltteja ja aina suin päin syöksymässä uusiin tilanteisiin. Tarvitaan myös niitä, jotka suhtautuvat maailman menoon epäilevämmin, kokevat tunteet syvemmin.

Uskon, että osa tästä on siis luonteesta kiinni eikä se muutu koskaan. Mutta haitallisesta ja ahdistavasta jännittämisestä voi päästä eroon. Tärkeää on löytää sellainen terapeutti, joka ymmärtää, ja jonka kanssa kemiat kohtaavat. Suosittelen psykofyysistä psykoterapiaa, jos on voimakkaita kehollisia oireita (sydämentykytys, huimaus jne). Jaksamista kevääseen kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Tämä ihmiskammo on ainoa sairaus / häiriö, joka oikeasti estää töissä käymisen. Fyysisissä sairauksissa voi käyttää apuvälineitä, leikkaushoitoa, lääkkeitä jne., mutta tähän ei auta mikään. En siis sano, että fyysisesti sairaiden pitää väkisin käydä töissä, vaan asetin nämä kaksi rinnakkain vain, jotta käy ilmi, miten mahdoton sairaus tämä kammo on.

Onko tälle mitään virallista diagnoosia? Voiko tämän perusteella päästä työkyvyttömyyseläkkeelle? Onko yhtään esimerkkitapausta?

Vai ovatko kaikki äärimmäisen ihmiskammoiset pakotettu samaan tilanteeseen kuin jossa itse olen ollut vuosia? Pyörin yhteiskunnan tukien varassa aina selitellen epämääräisiä kaikille instansseille että saan elatuksen seuraaviksi kuukausiksi? En vain koskaan kehtaa kertoa kenellekään taholle oikeaa syytä. Häpeän kammoani niin paljon ja toisaalta pelkään, ettei tämän sairauden voimaa uskota, vaikka kertoisinkin.

Esim. sosiaalinen fobia ja agorafobia. Minulla lisäksi masennus ja joku härödiagnoosi, josta pitäisi varmaan valittaa jonnekin. Mutta mene ihmeessä puhumaan lääkärin kanssa, ei tässä ole mitään hävettävää. En ole itse päässyt eläkkeelle/kuntoutustuelle, koska olen joskus ammoin tehnyt jotain freelance-töitä, mutta olen ollut vuosia sairaslomalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

sama juttu. Katson ettei pihalla ole ketään ennen kuin ulkoilutan koiraa tai käyn postilaatikolla. Töissä jännitän. Ja hoidossa jo olen, ei mitään apua.

Joo käy todella raskaaks kun joutuu kokoajana jännittämään. Sit alkaa jo tulla kaikenlaisia vatsaoireita ja muita joide takia esim. Työssäkäyminen erittäin hankalaa :( oon aina ajatellut et oon ainoa. Kaikki muut on aina töissä esim. Näyttänyt niin hyvinvoivilta.. Ja niille keille oon puhunut tästä, ei vaan ymmärrä kuin joku voi olla tällainen :( -ap

Voi vittu mikä vässykkä. Ja vielä ajattelet, että "olen vain tälläinen". Vitut. Vähän selkärankaa ja välinpitämättömyyttä siihen touhuun. Ei ihmiskontakteja tarvi ottaa noin vakavasti.

Itselläni oli vuosia paha sosiaalisten tilanteiden pelko, oikeastaan koko nuoruuden ja lapsuuden. Kesälomilla jopa heräsin klo 4 aamulla jotta uskalsin kävellä postilaatikolle. Aikuisena olin työttömänä ja ilman tukia kun en uskaltanut asioida työkkärissä enkä sossussa. Koulut jäi kaikki kesken ja lopulta säästötkin loppui ja lopulta oli pakko hakea apua lääkäristä lähiomaisen saattelemana.

Kun osa teistä sanoo, että vaivaan ei ole mitään apua eikä lääkkeitä, niin kyllä on. Eri asia miten mikäkin lääke sitten toimii eri ihmisillä. Itse sain Cipralexia josta oli itselleni apua. Uskalsin ensimmäistä kertaa lähteä ihmisten ilmoille ilman jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa ja pystyin jopa menemään töihin jossa olen yhä. Joku Propralhan on täysin turha lääke meille joille vaiva on myös psyykkinen eikä vain fyysinen, Propral ei vähennä ahdistusta ja pelkoa.

Olen nyt 29-vuotias ja paljon paremmassa kunnossa kuin 5 vuotta sitten. En syö enää kuin 5mg Escitalopramia (Cipralex) ja jännittäviin tilanteisiin otan yhden Xanorin, ja niitä en tosiaan usein tarvitse. Ikä on tuonut vähän lisää itsevarmuutta myös ja tietynlainen välinpitämättömyys auttaa myös. Olen oppinut, että vaikka kuka ajattelisi minusta mitä tahansa, niin se on ihan sama, mitä väliä sillä oikeastaan on. Paskat siitä. Aina tulen olemaan ujo ja vaivautunutkin tietyissä tilanteissa, mutta nykyään sentään selviän normaalista elämästä ilman jatkuvaa pelkoa. Pahimmassa vaiheessa masentuneena mietin jopa itsemurhaa, mutta nyt olen elävä esimerkki että tästä vaivasta voi myös parantua.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni oli vuosia paha sosiaalisten tilanteiden pelko, oikeastaan koko nuoruuden ja lapsuuden. Kesälomilla jopa heräsin klo 4 aamulla jotta uskalsin kävellä postilaatikolle. Aikuisena olin työttömänä ja ilman tukia kun en uskaltanut asioida työkkärissä enkä sossussa. Koulut jäi kaikki kesken ja lopulta säästötkin loppui ja lopulta oli pakko hakea apua lääkäristä lähiomaisen saattelemana.

Kun osa teistä sanoo, että vaivaan ei ole mitään apua eikä lääkkeitä, niin kyllä on. Eri asia miten mikäkin lääke sitten toimii eri ihmisillä. Itse sain Cipralexia josta oli itselleni apua. Uskalsin ensimmäistä kertaa lähteä ihmisten ilmoille ilman jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa ja pystyin jopa menemään töihin jossa olen yhä. Joku Propralhan on täysin turha lääke meille joille vaiva on myös psyykkinen eikä vain fyysinen, Propral ei vähennä ahdistusta ja pelkoa.

Olen nyt 29-vuotias ja paljon paremmassa kunnossa kuin 5 vuotta sitten. En syö enää kuin 5mg Escitalopramia (Cipralex) ja jännittäviin tilanteisiin otan yhden Xanorin, ja niitä en tosiaan usein tarvitse. Ikä on tuonut vähän lisää itsevarmuutta myös ja tietynlainen välinpitämättömyys auttaa myös. Olen oppinut, että vaikka kuka ajattelisi minusta mitä tahansa, niin se on ihan sama, mitä väliä sillä oikeastaan on. Paskat siitä. Aina tulen olemaan ujo ja vaivautunutkin tietyissä tilanteissa, mutta nykyään sentään selviän normaalista elämästä ilman jatkuvaa pelkoa. Pahimmassa vaiheessa masentuneena mietin jopa itsemurhaa, mutta nyt olen elävä esimerkki että tästä vaivasta voi myös parantua.

Kiitos kun jaoit tarinasi. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

sama juttu. Katson ettei pihalla ole ketään ennen kuin ulkoilutan koiraa tai käyn postilaatikolla. Töissä jännitän. Ja hoidossa jo olen, ei mitään apua.

Joo käy todella raskaaks kun joutuu kokoajana jännittämään. Sit alkaa jo tulla kaikenlaisia vatsaoireita ja muita joide takia esim. Työssäkäyminen erittäin hankalaa :( oon aina ajatellut et oon ainoa. Kaikki muut on aina töissä esim. Näyttänyt niin hyvinvoivilta.. Ja niille keille oon puhunut tästä, ei vaan ymmärrä kuin joku voi olla tällainen :( -ap

Voi vittu mikä vässykkä. Ja vielä ajattelet, että "olen vain tälläinen". Vitut. Vähän selkärankaa ja välinpitämättömyyttä siihen touhuun. Ei ihmiskontakteja tarvi ottaa noin vakavasti.

Älkää näistä välittäkö, jostain syystä palstalle tunkee tän tyyppisiin keskusteluihin aina joku, jolla on kauheat aggressiot ujoja, estyneitä, herkkiä, ahdistuneita jne. ihmisiä kohtaan. Luultavasti ovat itse sisältä hyvin haavoittuvaisia tai taustalla on rajut kokemukset, joista on seurannut katkeruus muita kohtaan. Tunnen tosielämässä yhden tällaisen kommentoijan, joka huutelee samanlaisia asioita Facebookissa, ja hänellä on käsittääkseni itsellään jokin diagnoosi eikä kauheasti sosiaalista elämää. Epämiellyttävä ja uhkaavankin oloinen kielenkäytöltään, mutta oikeasti harmiton tapaus. Onnistuu kyllä monia loukkaamaan. :(

Tuntuu kuin olisi vankina omassa elämässänsä. Halua olisi tehdä vaikka mitä, mutta ei uskallusta. Jotenkuten sentään tässä on pärjäilty ja töissäkin olen (epämieluisa, raskas ja liian yksinkertainen homma, mutta turvallinen), mutta ei tämä mitään elämää ole ja ahdistus, syvä häpeä ja itseinho eivät vain helpota. Terapia oli aivan yhtä tyhjän kanssa, vuosia tuli kokeiltua eri terapeuteilla ja lääkkeitä en halua enää kokeilla kun veivät kaikki rakkaudentunteeni ja seksikyvyt, olisi vielä avioliittokin mennyt alta niiden kanssa. Se on tärkein asia elämässäni ja sillä en lähde leikkimään enää.

Vierailija kirjoitti:

Perustakaa joku me jännittäjät ryhmä ja tehkää asioita omassa jännittävässä seurassanne :)

Vitsivitsi.... Tsemppiä kaikille jännittäjille, käykää lääkärissä, menkää terapiaan, altistakaa itseänne pikkuhiljaa. Muut eivät huomaa jännittämistänne ollenkaan siinä mittakaavassa kuin luulette. Ihmiset on kiinnostuneempia omista ongelmistaan kuin teistä.

Tässä oli hyviä neuvoja. Terapia ja pienin askelin tilanteisiin altistuminen. Myös ajatusten tietoinen siirto itsestä pois auttaa, mutta se ei ole helppoa. Olen itsekin jännittäjä, joten sympatiat täysin ap:n puolella. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Mä olen kanssa miettinyt mistä tällainen jännittäminen johtuu. En suoranaisesti muista että olisin tullut monta kertaa nolatuksi tmv, kuten ap kertoo, mutta isäni oli hyvin ankara ja piti mm minua tyhmänä. Olisko sit sieltä? Jotenkin se liittyy arvottomuuden tunteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustakaa joku me jännittäjät ryhmä ja tehkää asioita omassa jännittävässä seurassanne :)

Vitsivitsi.... Tsemppiä kaikille jännittäjille, käykää lääkärissä, menkää terapiaan, altistakaa itseänne pikkuhiljaa. Muut eivät huomaa jännittämistänne ollenkaan siinä mittakaavassa kuin luulette. Ihmiset on kiinnostuneempia omista ongelmistaan kuin teistä.

Tässä oli hyviä neuvoja. Terapia ja pienin askelin tilanteisiin altistuminen. Myös ajatusten tietoinen siirto itsestä pois auttaa, mutta se ei ole helppoa. Olen itsekin jännittäjä, joten sympatiat täysin ap:n puolella. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa. Mä olen kanssa miettinyt mistä tällainen jännittäminen johtuu. En suoranaisesti muista että olisin tullut monta kertaa nolatuksi tmv, kuten ap kertoo, mutta isäni oli hyvin ankara ja piti mm minua tyhmänä. Olisko sit sieltä? Jotenkin se liittyy arvottomuuden tunteeseen.

Niin ja mäkin mieluusti tekisin töissä vain rutiinihommia, ettei ahdistus kasva liian isoksi. Nyt olen entistä enemmän kiinnittänyt huomiota sisäiseen puheluuni siitä kuinka en pärjää tai kuinka nolo olen tmv, ja pysäytän sellaiset ajatukset. Mutta, Huoh, ei se helppoa ole.

Mitenkäs teillä meni tänään työpäivät, ketkä nyt töissä on? -ap

Mä oon onnellinen jännittäjä. Oon tehnyt elämästäni mahdollisimman miellyttävää. En pakota itteäni mihinkään. Oon tosin luonteeltani äärimmäisen introvertti, joten en koe jääväni mistään paitsi sillä etten "tee mitään". Mun läheiset on enemmän huolissaan musta ku minä itse (siis siitä etten tee mitään ja viihdyn kotona). Käyn töissä ja opiskelen omilla ehdoillani.. :) Toki iskee niitäkin päiviä että juoksen nopeasti kaupassa koska ahdistaa olla ihmisten ilmoilla, mutta onneks ne on vähenemään päin.

Tsemppiä.. Teillä monella toi vaiva on paljon pahempi ku mulla joten en edes väitä tietävänk mitä käytte läpi. Lääkäriltä on välillä hankala saada apua mut psykoterapia on yks vaihtoehto. .

Nii :(

Mielenkiintoista! Itsekin olen jännittäjä. Paljon lievemmässä mittakaavassa kylläkin. Tai siis jatkuvasti pakotan itseni epämukavuusalueelleni.

Mutta yhä kaikki uudet työtilanteet ahdistavat enkä oikein nuku edeltävänä yönä. Minä myös välttelen naapureita ja taloyhtiön talkoita.

Kukaan ei tiedä tästä jännittämisestäni, ei oikeastaan edes mieheni. Päin vastoin öinua pidetään rohkeana. Tietäisivät vaan kuinka paniikissa olen aina ENNEN tilanteita. Lopulta kaikki menee hyvin.

Yksi pahemman luokan jännittäjä itsekin olen. Töissä juuri ja juuri pystyn käymään vaikka se ahdistaakin paljon. Haluaisin tehdä ja nähdä vaikka mitä elämässä, mutta jumiudun pelkojeni vuoksi usein kotiin.. Ketään muuta jännittäjää ja sosiaalisesta fobiasta kärsivää Pohjois-Karjalasta?

Itse olen kohta kolmekymppinen ja olen myös kauhea jännittäjä. Kaikkein naurettavinta on, että mitään "kunnollista" syytä näille peloille ei edes ole. Olin lapsena todella rohkea ja sosiaalinen. Vielä lukioaikana harrastin joukkueurheilua ja nuoruudessa mulla on ollut paljon kavereita.

Mutta nyt mitä vanhemmaksi olen tullut sitä pelottavammalta ja jännittävämältä kaikki asiat tuntuu, mikä on sinänsä täysin järjetöntä. Olen ajatellut hakeutuvani terapiaan mutta yksityinen terapia on todella kallista. Olen lisäksi katsellut tietoja erilaisista ryhmistä jännittäjille mutta ryhmät ovat lähinnä pääkaupukiseudulla ja niihin otetaan vain muutamien vuosien välein uutta porukkaa.

Mietin että siinä olisi oikeasti ideaa, että kaikki jännittäjät kokoontuisivat yhteen, niin ehkä uskaltautuisi jopa paikalle kun tietää että kaikilla muilla sama tilanne?

Itseäni ei ehkä niinkään edes houkuta mikään keskustelupiiri tuntemattomien ihmisten kanssa. Mutta jonkinlainen muu tapaaminen, olisiko kellään oikeasti rohkeutta lähteä?

Mulla taas on mitta täyttynyt ilkeistä, pahantahtoisista toisia työelämässä hyväksikäyttävistä ihmisistä. Olen alkanut sanomaan suoraan mitä mieltä olen. Aika moni näistä kyynerpäillä edenneistä matalakoulutetuista pomoista on todellisuudessa munanpuutteessa olevia hiirulaisia vailla luonnetta ja karismaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen kohta kolmekymppinen ja olen myös kauhea jännittäjä. Kaikkein naurettavinta on, että mitään "kunnollista" syytä näille peloille ei edes ole. Olin lapsena todella rohkea ja sosiaalinen. Vielä lukioaikana harrastin joukkueurheilua ja nuoruudessa mulla on ollut paljon kavereita.

Mutta nyt mitä vanhemmaksi olen tullut sitä pelottavammalta ja jännittävämältä kaikki asiat tuntuu, mikä on sinänsä täysin järjetöntä. Olen ajatellut hakeutuvani terapiaan mutta yksityinen terapia on todella kallista. Olen lisäksi katsellut tietoja erilaisista ryhmistä jännittäjille mutta ryhmät ovat lähinnä pääkaupukiseudulla ja niihin otetaan vain muutamien vuosien välein uutta porukkaa.

Mietin että siinä olisi oikeasti ideaa, että kaikki jännittäjät kokoontuisivat yhteen, niin ehkä uskaltautuisi jopa paikalle kun tietää että kaikilla muilla sama tilanne?

Itseäni ei ehkä niinkään edes houkuta mikään keskustelupiiri tuntemattomien ihmisten kanssa. Mutta jonkinlainen muu tapaaminen, olisiko kellään oikeasti rohkeutta lähteä?

Olen jo pitkään itsekin halunnut tavata muita ujoja siinä onnistumatta kun en asu hesassa/isommalla paikkakunnalla. :(

Mun mielestä toi tapaaminen vois oikeasti olla hyvä idea. Voishan sitä ainakin kokeilla ja jos tuntuu, ettei tule mitään niin eipä tarvitse toista kertaa tulla paikalle. Itse asun Varsinais-Suomessa. Ainakin kerrankin, kun saa olla tyytyväinen, että asuu Suomessa, niin saa rauhassa olla "erakkona", jos samaa käytöstä toteuttaisi esim. Etelä-Euroopassa niin kyllä sitä aika hulluna varmaan pidettäisiin.