En uskalla mennä edes töihin. Pelkään kaikkea- pelkään elämää

Minä pelkään koulujen ja päiväkotien vanhempainiltoja. Yritän panna sinne mieheni, mutta aikataulujen vuoksi se ei aina sovi. Inhoan niitä "kerro itsestäsi" -tilanteita, joissa pitää väkisin jotain sanoa ja kaikki tuijottaa punehtuvaa naamaani. Tai mikä pahinta: jotain ryhmätyötä pienryhmissä, kun näin saadaan vanhemmat tutustumaan toisiinsa...

En uskalla paljoa sanoa työpaikankaan kokouksissa, koska naama on taas punaisena ja kainalot kastuu. Vihaan puhelimella soittelua ja asioiden hoitamista. Pelkään etukäteen työmatkoja tai vierailla kielillä puhumista.

En tajua, mistä tämä johtuu. Olin kyllä ujo lapsi mutta nuorena rohkaistuin. Opiskeluaikana olin reipas ja ulospäinsuuntautunut. Nyt olen kotiin linnoittautuva introvertti, jota ei kiinnosta edes ystävien kuulumiset. Varmaan itsetunto romahtanut tai jotain.

Tsemppiä teille kaikille, elämänne kuulostaa hirveältä, jos tuota nyt elämäksi voi edes kutsua. Enkä nyt yritä olla ilkeä, enkä ole koulukiusaaja, sanon tämän vain rehellisesti kaikella rakkaudella. Toivon todellakin teille kaikille sosiaalisten tilanteiden pelkääjille pelkkää hyvää, tuo pelko on helvetillistä tiedän.

Itsekin olen ollut jo alakoulusta lähtien paniikkikohtauksista ja sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä minkä vuoksi koulussa käynti oli minulle pelkkää tuskaa jo ensimmäisestä luokasta lähtien. En kuitenkaan voinut muuta, kuin mennä sinne kouluun. Tästä olen kiitollinen äidilleni nyt näin jälkeenpäin ajateltuna. Vaikka kouluvuodet olivatkin hirveitä tämän pelon vuoksi, en ikinä oppinut välttelemään ahdistavia tilanteita vaan minulla oli pakko vain oppia kestämään niitä ja osallistua kuten muutkin ihmiset. Jos olisin saanut jäädä kotiin silloin heti kun pelot alkoivat, olisin varmasti syrjäytynyt kotini vanki tänä päivänä. Sen sijaan olen asunut monessa maassa, matkustellut yksin, hankkinut tutkintoja, ollut työelämässä, esiintynyt, pitänyt puheita ja soittanut puhelimella. Ja kaikki nämä ovat synnyttäneet valtaisan pelon sisälläni joka kerta. Mutta olen mennyt suoraan syvään päähän siitä huolimatta. Pelko on kuitenkin vain tunne siinä missä muutkin ja sitä voi oppia sietämään. Se ei välttämättä katoa kokonaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään.

Täälläkin moni kirjoittaja on sanonut siirtävänsä epämiellyttävät asiat miehelle/jollekin muulle, eikä ole välttämättä käynyt vaikka kaupassa moneen kuukauteen. Jos ensin on ollut pelko mennä kauppaan, kohta se on pelko viedä roskat, pelko poistua kotoa, pelko lähteä makuuhuoneesta olohuoneeseen. Kohta et pysty enää poistumaan edes sängystäsi. Kuulostaa karulta mutta näin se on. Pelko kasvaa kun sille antaa voimaa. En usko että kukaan haluaa elää ainoaa elämäänsä sängystään käsin. 

Vaikka tuntisikin pelkoa jostain, ei sitä kannata ajatella epänormaalina asiana sillä kuten jo mainitsin pelkokin on vain yksi tunne muiden joukossa. Mutta ongelma siitä tulee sitten kun sitä alkaa vältellä, sillä silloin se saa sinusta vallan. Vähän niin kuin tuli, se kasvaa ja polttaa enemmän jos sitä ei heti sammuta kun se ensimmäisen kerran kipinöi. 

Toivonkin todella, että te kaikki jotka nyt välttelette jotain asiaa minkä vielä vähän aikaa sitten olette pystyneet tekemään, löydätte itsestänne jostain sen voiman ja kohtaatte tuon pelkonne! Tiedän,  ei ole helppoa lähteä yhtäkkiä ulos kotoaan jos on siellä ollut viimeiset 3kk, eikä minulla ole siihen mitään neuvoa koska tilanne on mennyt jo niin vakavaksi, että kuuluu ammattiauttajalle. Mutta jos vaikka joku nuori lukee tämän joka käy vielä koulussa, niin toivon syvästi, ettet jää kotiin ja ala välttelemään tilanteita pelon vuoksi. Se kyllä helpottaa ajan kanssa kunhan löydät vain sen rohkeuden sisältä itsestäsi! Maailma on sinullekin avoin ja sinulla on aivan samat oikeudet nauttia elämästäsi kuin muillakin!

Kaikkea hyvää teille <3

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisuehdotuksia:

Etätyöt, ja jos ei ole etänä eli kotoa käsin tehtäviä töitä saatavilla, niin yhteiskunnan tuilla voi elää; ääritilanteessa, jos ei saa mitään muuta, niin toimeentulotuki.

Pankki- ja KELA -asiat pystyy nykyään hoitamaan netin välityksellä kotoa käsin.

Ruokaa voi tilata isoja satseja nettiruokakaupoista. Ne tuodaan oven taakse laatikossa.

Kuntoa voi ylläpitää kotona esim. naruhyppelyllä, kuntopyörällä. Ulkoilla voi illalla / yöllä rauhallisilla alueilla.

Muista ottaa purkista D-vitamiinia, kun et saa sitä auringonpaisteesta.

Ennenvanhaan psykologit suosittelivat pelkotiloissa / traumoissa ns. karaisemisperiaatetta, joka taitaa olla vieläkin melko yleinen, intuitiivinen käsitys maallikoilla oikeasta menettelytavasta (se näkyy eräistä kommenteista tässäkin ketjussa). Nykyään, kun kognitiotiede ja aivojen kuvantamistutkimukset ovat kehittyneet, hoitosuositus on muuttunut päinvastaiseksi: traumapsykologit kehottavat suojautumaan ahdistusta ja pelkoa aiheuttavilta asioilta.

Nykyään tiedetään, että joka kerta, kun traumajälki aivoissa uusiutuu, se aktivoituu ja vahvistuu. Traumatisoituneelle ihmiselle luontainen välttämiskäyttäytyminen on siis hyväksi; keho yleensä tietää, mikä on oikea menettelytapa.

Tässä kommentissa olen puhunut pelko-, fobia-, pelkoneuroosi- ja traumatasoisesta ahdistuksesta, en normaalista jännittämisestä.

Itse luin juuri Pelon hinta -kirjan, jossa lähteen perusteella esimerkiksi esiintymiskammosta pääsee yli kunhan sitkeästi altistaa itsensä tilanteille, noin 300 kertaa. Oli myös esimerkki jännittäneestä yliopistoluennoitsijasta, joka oli lopulta vuoden esiintymisen jälkeen karaistunut.

Toki puhu nyt yleisistä peloista, mutta tavallisen ihmisen kohdalla spesifeihin pelkoihin pätee edelleen siedättäminen tehokkaasti. En myöskään katso työelämässä ja opiskeluissa lamauttavaa sosiaalista pelkoa normaaliksi jännittämiseksi.

Olen 52v. ja tehnyt ikän opettajan töitä. Uuden opetussuunnitelman myötä olen alkanut pelätä töihin menoa. Minulla on vielä yli 10 vuotta tai ehkä enemmänkin työsarkaa jäljellä. Työni on nyt kerrasta muuttunut niin pelottavaksi, etten tiedä mitä ehdä. Työssä ei ole enää mitään raameja, joiden sisällä toimin. Olen kuin tuulessa leijaileva höyhen! Silti minun pitäisi pystyä johtamaan luokan toimintaa.

En tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun aamulla oksetta pelosta japäivällä töissä on kuin eksynyt lammas. Iltamenee päivää analysoidessa ja seuraavaa suunnitellessa ja pelätessä. Työ on kaapannut minut kokonaan.

Ne ihmiset jotka eivät vastaavanlaisista pelkotiloista kärsi -eivät edes käsitä miten onnekkaita he ovat! On helppoa sanoa kuinka pitäisi vaan ottaa niskasta kiinni ja reipastua kun ei yksinkertaisesti tiedä minkälainen helvetti tuo mielenvamma on.

Totta on että ne ihmiset joilla on jokin näkyvä, rajoittava vamma saavat ymmärrystä helpommin kuin ne joilla vammat ovat sisäisiä ja silti aivan yhtä todellisia. On julmaa väittää tietävänsä toisen kärsimyksistä enemmän kuin kärsivä itse. Ei pelon ja ahdistuksen valtaama ihminen mitenkään nauti oireistaan!

Tämäkin keskusteluketju sen paljastaa että nämä ihmiset olisivat mielummin ilman oireitaan, tekisivät työtä, harrastaisivat ja tapaisivat ystäviään. Mitä luulette ympäristön luomien paineiden aiheuttavan tositilanteissa kun hyökkäävää julmuutta ilmenee jo netinkin välityksellä joka on monelle ainoa turvallisen tuntuinen keino hakea vertaistukea ongelmiinsa!

Paatunut mieli on sairas mieli joka tarvitsee vähintään yhtä kipeästi hoitoa ja terapiaa kuin sosiaalisten pelkojen vaivaamakin.

Sama juttu. En itsekään enää tässä tilanteessa uskaltaisi hakea.

No kyllä mäkin ihmettelen miten nää saa miehen vaikka olen ihan samanlainen pelkoilija itsekin. Mä olen sosiaalisten tilanteiden välttelyn takia niin totaalisen yksin etten tapaa ketään ja netin kautta tavattujen kanssa ei ole kehittynyt koskaan mitään, ainakin osittain siksi että olen niin ujo ja tylsä.

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mäkin ihmettelen miten nää saa miehen vaikka olen ihan samanlainen pelkoilija itsekin. Mä olen sosiaalisten tilanteiden välttelyn takia niin totaalisen yksin etten tapaa ketään ja netin kautta tavattujen kanssa ei ole kehittynyt koskaan mitään, ainakin osittain siksi että olen niin ujo ja tylsä.

Kyllä se on mahdollista. Kumppani on ehkä löytynyt monelle jo kauan sitten, ennen sairastumista. Joillekin kumppani voi olla vanha ystävä vuosien takaa johon on aina voinut luottaa ja siitä sitten kehittynyt rakkaus-suhde. Mahdollisuudet ovat monet.

Mitä se apu käytännössä tarkoittaa?? Onko se siis mennä psykoterapeutille? Jos on pelko ettei uskalla mennä töihin tai kantaa vastuuta töissä?? Mistä rahat psykoterapiaan jos on työtön? Psykoterapeutin tunti taksa 80e...

Jos joku muukin vielä tätä ketjua lukee niin suosittelisin tutustumaan https://www.hellamieli.fi (löytyy myös instasta ja siellä myös paljon tietoa). Jännittämiseen auttavat erityisesti keholliset menetelmät ja hermosto pitäisi saada rauhoittumaan. Siinä ei pelkkä puheella tehtävä terapia auta, kun jännitys ja pelkotila on kehossa.

 

Mulla auttanut myös valmennus, jossa olen käynyt, kun turvan tunnetta on saanut kehoon ja hermostoa rauhoittumaan. Valmennuksen myötä viime vuonna matkustin Aasiaan ihan yksin, enkä todellakaan olisi ikinä kuvitellut, että voisin jotain sellaista tehdä. Tsemppiä kaikille jännittäjille, näihin on oikeasti keinoja! 

Mä oon Postissa juuri tuon takia. Se on munkaltaiseni myyrän ekologinen lokero.

Saan juustoa leivällä eikä tarvitse kommunikoida työkkärin tätien eikä keidenkään ns hyvien työpaikkojen piilopyrkyreiden kanssa.