En uskalla mennä edes töihin. Pelkään kaikkea- pelkään elämää

Vähän samaistun. Pelottaa puhua puhelimeenkin ilman että saan tehtyä itsestäni tyhmän kuvan.

Vierailija kirjoitti:

Mun täytyy ihmetellä tätä itsensä korostamiseen perustuvaa sairautta. Eli ajatus siitä, että muita kiinnostaa teisän oöemisenne on älytön. Osa täälläkin ilmeisesti ihan vain sairaslomalla tai kotona muuten vain. Sisuuntukaa nyt hyvänen aika ja hakekaa lääkkeet! Hevonkukkua ettei niistä ole apua, paljon pahemmatkin mt-ongelmat saadaan kuriin. Mulla puhkesi paniikkikohtaukset jo tokalla luokalla. Mut kannettiin koukuun, ei ollut vaihtoehtoja. Pahin vaihtoehto on antaa itsensä jäädä kotiin. Ksksit jokapäivä uusia tekosyitä ja päästät itsesi helpolla. Älkää antako periksi vaan pakottakaa itsenne kohtaaman pelkonne ja kauhunne. Elämänne valuu täysin hukkaan, vastuu onnellisuudestanne on täysin itsellänne. Kukaan ei tule kotoa hakemaan,utta apua on saatavilla, kun pakottaa itsensä sitä hakemaan.

Muita ihmisiä kiinnostaa nimenomaan. Se on ollut mun suurin ongelmani nimenomaan. Olen joutunut poikkeavan ulkonäköni vuoksi useamman kerran pahoinpidellyksi (provosoimatta, huom) ja saan useamman kerran vuodessa tappouhkauksiakin/itsemurhakehotuksia tuntemattomilta. Ei mitenkään erikoista, että marketissa joku, yleensä nuori aikuinen, mutta usein keski-ikäinen mieskin, kommentoi jotain tapaan "hyi vittu" tai pilkkaa jotenkin muuten. Myös puolisolleni kuittaillaan. Helppoahan se on sanoa, että älä välitä, mutta kyllä se pääsee ihon alle kun tuntemattomat kehottavat tappamaan itsesi kun olet niin huono ja paska ihminen ulkonäkösi takia. Toivottavasti sellaiset ihmiset eivät koskaan itse joudu mihinkään onnettomuuteen tai vammaudu, koska eivät kestäisi sitä kertakaikkisen mitenkään.

Joo en minäkään. En todellakaan halua enää tulla haukutuksi siitä etten ole tarpeeksi sosiaalinen. Joten työelämä saa mun puolesta olla. Jääpähän sekin työpaikka jonka mä olisin vienyt jollekin joka sen oikeasti tarvitsee. Tukia en suostu käyttämään, syön perintöni ja jos ne loppuvat, lähden.

Minä olen ollut pahemman luokan jännittäjä. Oli hirvittävä ihmispelko, paniikkikohtauksia, eristymistä. Kävin terapioissa noin neljä vuotta.

Terapiasta oli jotain apua mutta todellisen avun sain vasta Kelan rahoittamasta psykodraamaryhmästä. Se oli niin tehokasta ja tulokset kohdallani niin ällistyttäviä että olen parantunut täysin.

Olin varma että en parane koskaan. Nyt olen lähes viisikymppinen onnellinen nainen. Ottakaapa selvää Psykodraamasta. Kela ainakin ennen kustansi sitä. Minun terapiastani on tosin 15 vuotta aikaa. Psykodraamakursseja voi käydä myös omalla rahalla. Ovat tosin aika arvokkaita.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on pahinta mitä teille noissa sosiaalisissa tilanteissa voi tapahtua? Kädet tärisee, kainalot hikoo, pyörryttää? Mitä sitten??Muutama vuosikymmen eteenpäin ja me ollaan kaikki kaksi metriä multaa pään päällä. Eikö se nyt ole ihan sama vaikka pistettäis ranttaliksi sen aikaa, kun täällä ollaan? Nyt kaikki te sosiaalisesti rajoittuneet, tänään marssitte kadulla nokka pystyssä. Mikä on oikeasti pahinta mitä voi tapahtua? Joku kääntää silmänsä teitä päin? Uuuuu....

Et ole selvästikään ihan perillä tästä sairaudesta. Jos se olisi noin helppoa niin ei koko Suomessa varmasti olisi tuhansia mielenterveyspotilaita. Kaikki varmasti tajuavat, että esim. matkalla sinne postilaatikolle ei mitään pahaa tapahdu. Mutta niillä peloilla ym. ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa. Ehkä yrität vaan tsempata mutta ei toi vähättely ihan hirvästi auta ketään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on pahinta mitä teille noissa sosiaalisissa tilanteissa voi tapahtua? Kädet tärisee, kainalot hikoo, pyörryttää? Mitä sitten??Muutama vuosikymmen eteenpäin ja me ollaan kaikki kaksi metriä multaa pään päällä. Eikö se nyt ole ihan sama vaikka pistettäis ranttaliksi sen aikaa, kun täällä ollaan? Nyt kaikki te sosiaalisesti rajoittuneet, tänään marssitte kadulla nokka pystyssä. Mikä on oikeasti pahinta mitä voi tapahtua? Joku kääntää silmänsä teitä päin? Uuuuu....

Et ole selvästikään ihan perillä tästä sairaudesta. Jos se olisi noin helppoa niin ei koko Suomessa varmasti olisi tuhansia mielenterveyspotilaita. Kaikki varmasti tajuavat, että esim. matkalla sinne postilaatikolle ei mitään pahaa tapahdu. Mutta niillä peloilla ym. ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa. Ehkä yrität vaan tsempata mutta ei toi vähättely ihan hirvästi auta ketään.

Olen tuo kenelle vastasit. Tuolla ajattelutavalla pääsin itse eroon selektiivisesta mutismista, josta kärsin yli parikymppiseksi. Tajusin, että pahin mitä voi tapahtua ei oikeasti ole niin pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Onko ketään jännittäjää hoitoalalla? Miten pärjäätte? Itse pärjään huonosti. En pääse porukoihin mukaan ja jännitän kaikkia kokouksia ym koulutuksia. Olen ulkopuolinen. En viihdy kahvihuoneessa. Pahin on että teen töissäni jatkuvasti virheitä ja syyllistän itseäni niistä. Mietin jopa kuolemaa ongelmien takia. Meillä käsitellään haipro ilmoituksia kokouksissa ja pelkään niitä. Ajattelen aina että kaikki mokat on tapahtunut itselleni. Vihaan työtäni ja asiakaspalvelua jännittämisen takia mutta en voi irtisanoutuakaan. Olen ansassa.

Minä olen. Tai siis pitäisi hakea töitä mut just tän asian takia en siihen kykene. Pelkään kokoajan että mokaan jotain, kun oon kuitenkin tietyllä tapaa ihmisistä vastuussa :( ja kaikki ne paperityöt ..

Äh tänne on taas eksyny muutama munapää joka ei ymmärrä mistään mitään. Miks pitää tulla kommentoimaan kun ei oo asiasta mitään hajua??!! Menkää vittuun koulukiusaajat oikeesti!! - ap

Ja anteeksi avautuminen niille ketkä on samassa tilanteessa tai yrittää tukea :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 40 vuotta kohdannut pelkoa ja kauhua ja tuloksena on keho joka ei enää jaksa ottaa vastaan päivittäistä pelkokemikaalien virtaa. Teen freelancetöitä mutta jaksaminen vähenee vuosi vuodelta. Pelkään töitä tehdessäni koko ajan, minä en vain siedäty, en ymmärrä miksi. Niin pientä asiaa ei olekaan ettenkö pelkäisi. Olin vuoden terapiassa suurin odotuksin mutta siitä ei ollut apua. Ainoa lääke mistä on ollut apua on bentsot, mutta niitä ei mulle määrätä.

Uskon, että iso jännittämistaipumus on geneettistä, eikä sitä pysty siedättämällä juurikaan muuttamaan. Ainoastaan lääkitys vooi auttaa, kunne skeho tottuu lääkkeisiin ja vaatii lisää. Kehon kemikaaleihin voi onneksi hieman vaikuttaa liikunnalla, unella ja ravinnolla. Alkoholi pahentaa selkeästi eniten tilannetta.

Mutta eivät ne taipoumusta poista, korkeintaan vähän joskus lievittävät.

Tästä olisi nopeasti saatava lisää tietoa, tutlkimusta ja julkista tiedonjakoa, koska niin moni oppilas koulussakin kärsii opettajien uskomuksista siitä, että ujous ja jännittäminen on vain mielenhäiriö joka saadaan siedättämällä kuriin. Usein käy päinvastoin opettajien takia, mistä on vuosikymmenien vaikea taival eteenpäin. Opettajat ovat aika pääsääntöisesti niitä vähemmillä jännitysgeeneillä suotuja. Normaalia jännitystä tunee jokainen joskus, mutta erityisen herkillä se on ihan toisenlaista kuin normaalijännitys.

Kouluissa ei pitäisi pakottaa jokaista esiintymään. Kaikkien ei itäisi joutua osallistumaan koko koulun näytöksiin, ainakaan rooleissa joista jää elinikäinen kammo. Lapsen pitää voida antaa tottua omassa aikataulussaan siinä mitassa kuin kykenee. Joku voi olla taustakuiskijana, taustalla heiluvana maskiin verhottuna puuna muiden joukossa, takahuoneessa pukijana, ääni- ja valoefekrien mestaroijana jne.

Koulun kanssa on sekin ongelma, että siellä ei toteudu yhteisöllisyys, siis en usko, että kovin monella on luokassa tunne, että tässä ollaan samaa porukkaa. Vertaa vaikka siihen, jos pitäisi esiintyä kavereille (itse tosin jännittäisin sitäkin, mutta tietäisin, ettei mokailu haittaa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä on pahinta mitä teille noissa sosiaalisissa tilanteissa voi tapahtua? Kädet tärisee, kainalot hikoo, pyörryttää? Mitä sitten??Muutama vuosikymmen eteenpäin ja me ollaan kaikki kaksi metriä multaa pään päällä. Eikö se nyt ole ihan sama vaikka pistettäis ranttaliksi sen aikaa, kun täällä ollaan? Nyt kaikki te sosiaalisesti rajoittuneet, tänään marssitte kadulla nokka pystyssä. Mikä on oikeasti pahinta mitä voi tapahtua? Joku kääntää silmänsä teitä päin? Uuuuu....

Et ole selvästikään ihan perillä tästä sairaudesta. Jos se olisi noin helppoa niin ei koko Suomessa varmasti olisi tuhansia mielenterveyspotilaita. Kaikki varmasti tajuavat, että esim. matkalla sinne postilaatikolle ei mitään pahaa tapahdu. Mutta niillä peloilla ym. ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa. Ehkä yrität vaan tsempata mutta ei toi vähättely ihan hirvästi auta ketään.

Olen tuo kenelle vastasit. Tuolla ajattelutavalla pääsin itse eroon selektiivisesta mutismista, josta kärsin yli parikymppiseksi. Tajusin, että pahin mitä voi tapahtua ei oikeasti ole niin pahaa.

Oon eri jolle vastasit mut mikä siis oli pahin joka sulle voi tapahtua? Sulla siis vaan vähän tärinää? Mulla pahin mitä voi tapahtua on kuolema. Se ei siis ole paha? Mä oikeasti yritän tappaa itteni jos saan pahan paniikkikohtauksen. Ja satun nyt vaan olemaan semmosessa tilanteessa etten SAA kuolla. Mä en halua elää, en ole täällä itseäni varten. Mutta muut nyt sattuu mua tarvitsemaan. Ainakin toistaiseksi. Mulle on turvallisempaa hakea se posti yöllä kun ketään ei ole ulkona kun se, että saan kohtauksen ja juoksen taloni viereiselle junaradalle edes tajuamatta tilannetta kunnolla.

Tätätkään ei mun hoitohenkilökunta tajua. Ne aina sanoo ettei paniikkikohtaukseen kuole. Joo, ei siihen itte kohtaukseen, mutta mun reaktio siihen on satuttaa itseäni. Mahdollisimman nopeasti, mahdollisimman paljon.

Pelkään saavani burn outin pitkäaikaisesta stressistä. Pelkoni pohjautuvat huonoihin sosiaalisiin kokemuksiin, johon altisti oma epäsosiaalisuuteni ja taipumus introverttiyteen. Itsetuntoni on huono ja edelleen uskon olevani tyhmä, arvoton ja hävettävä. Jotain edistystä on tullut, mutta on tuskaista kun ei tunne voivansa keskittyä elämiseen vaan 70 % ajatuksistani pyörii pelkojen ja oman osaamattomuuteni ympärillä. Salille meno oli jännittävin kohokohta vuoden aikana ja edelleenkin joudun miettimään tekemiseni sen ympärille miten paljon ihmisiä on jossain. Ts. en mene salille ruuhka-aikoihin, en halua baareihin selvänä, en osallistu vapaaehtoisiin sosiaalisiin tapahtumiin, jne.

Johtuen arjen raskaudesta energiaa ei ole ihmissuhteisiin, en kykene ylläpitämään ystävyyssuhteita parisuhteista puhumattakaan. Olen niihin jo liian väsynyt.

Up.

Huomenta. -ap

Ratkaisuehdotuksia:

Etätyöt, ja jos ei ole etänä eli kotoa käsin tehtäviä töitä saatavilla, niin yhteiskunnan tuilla voi elää; ääritilanteessa, jos ei saa mitään muuta, niin toimeentulotuki.

Pankki- ja KELA -asiat pystyy nykyään hoitamaan netin välityksellä kotoa käsin.

Ruokaa voi tilata isoja satseja nettiruokakaupoista. Ne tuodaan oven taakse laatikossa.

Kuntoa voi ylläpitää kotona esim. naruhyppelyllä, kuntopyörällä. Ulkoilla voi illalla / yöllä rauhallisilla alueilla.

Muista ottaa purkista D-vitamiinia, kun et saa sitä auringonpaisteesta.

Ennenvanhaan psykologit suosittelivat pelkotiloissa / traumoissa ns. karaisemisperiaatetta, joka taitaa olla vieläkin melko yleinen, intuitiivinen käsitys maallikoilla oikeasta menettelytavasta (se näkyy eräistä kommenteista tässäkin ketjussa). Nykyään, kun kognitiotiede ja aivojen kuvantamistutkimukset ovat kehittyneet, hoitosuositus on muuttunut päinvastaiseksi: traumapsykologit kehottavat suojautumaan ahdistusta ja pelkoa aiheuttavilta asioilta.

Nykyään tiedetään, että joka kerta, kun traumajälki aivoissa uusiutuu, se aktivoituu ja vahvistuu. Traumatisoituneelle ihmiselle luontainen välttämiskäyttäytyminen on siis hyväksi; keho yleensä tietää, mikä on oikea menettelytapa.

Tässä kommentissa olen puhunut pelko-, fobia-, pelkoneuroosi- ja traumatasoisesta ahdistuksesta, en normaalista jännittämisestä.

Luin koko ketjun tähän asti, helpottavaa kuulla että on muunlaisiakin enkä ole yksin, vaikka ei tälläisiä toivoisi kenellekään... Minä en oo käyny 3kk lainkaan edes kaupassa, kun en ole pystynyt. Mies on tehnyt kauppa ostokset. En luonnollisestikaan opiskele, enkä ole työelämässä, enkä juuri koskaan ollutkaan. Mitä nyt jotain pientä hommaa joskus nuorempana tehnyt. Opiskelut ovat loppuneet aina näihin voimakkaisiin ahdistus, paniikki ja pelkotiloihin.

Tässä sitä elellään kuntoutustuella ja aina kun edellinen loppuu, niin saa stressata että suostuuko lääkäri kirjoittamaan enään jatkoa ja vaikka kirjoittaisikin, mitä jos Kela sattuukin sillä kertaa sen hylkäämään :(

Vierailija kirjoitti:

Luin koko ketjun tähän asti, helpottavaa kuulla että on muunlaisiakin enkä ole yksin, vaikka ei tälläisiä toivoisi kenellekään... Minä en oo käyny 3kk lainkaan edes kaupassa, kun en ole pystynyt. Mies on tehnyt kauppa ostokset. En luonnollisestikaan opiskele, enkä ole työelämässä, enkä juuri koskaan ollutkaan. Mitä nyt jotain pientä hommaa joskus nuorempana tehnyt. Opiskelut ovat loppuneet aina näihin voimakkaisiin ahdistus, paniikki ja pelkotiloihin.

Tässä sitä elellään kuntoutustuella ja aina kun edellinen loppuu, niin saa stressata että suostuuko lääkäri kirjoittamaan enään jatkoa ja vaikka kirjoittaisikin, mitä jos Kela sattuukin sillä kertaa sen hylkäämään :(

miten sulla voi olla mies? Kukaan nainen ei tollaista ainakaan katselisi.

Nytkin ois kaunis ilma täällä, mutta pihalla ja kadulla ihmisiä, en voi mennä kävelylle. Ei ole voimia siihen psykologiseen akrobatiaan, jolla saan voitettua pelkoni tilapäisesti. Viimeistään huomenna on mentävä kauppaan, kaikki voimat on varattava siihen. Siihen menee uskomaton määrä psyykkistä energiaa.

Tänään ei ole voimia mihinkään. Tänään jään kotiin.

Täällä yksi samanlainen. Paniikkihäiriö/ahdistushäiriö siis kyseessä.

Opiskelut olen saanut juuri ja juuri tehtyä (ihanaa kun pystyi ottamaan verkkokurssejakin) mutta opintoihin kuuluvan työharjoittelupaikan hakeminen ahdistaa todella paljon. Nyt pelkään että saan jonkun niistä paikoista joihin olen hakenut :´D Vähän epäilyttää että pystynkö mihinkään työhön ja romahdanko taas, mutta haluaisin edes valmistua. Kaupassa yms. voin jo käydä aika helposti, käyn terapiassa ja lääkitys on auttanut. Mies on onneksi tukena myös. Kavereita en juurikaan jaksa nähdä.

Olen ollut aina aika ujo vieraiden ihmisten seurassa. Yläasteella ja lukiossa jotkut kaverit ja ex-kaverit olivat aika ilkeitä, siitä taisi jäädä jotain traumoja. Mutta niillä oli varmaan pahempia ongelmia kuin minulla.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on alkanu tää jo ihan lapsena kun tarkempaan mietin.. Muistan monta tilannetta jossa olen tullut nolatuksi esim koulussa kun olen vastannut väärin tai tilanteissa joissa on pitänyt olla esillä ja katseiden kohteena. Lapset osaavat olla ilkeitä ja tuolta lapsuudesta nää on peräisin.. :( -ap

Sama juttu minulla paitsi että luokan opettaja oli se joka systemaattisesti mokasi minut luokan edessä. Siitä alkoi kierre, joka on johtanut syrjäytymiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin koko ketjun tähän asti, helpottavaa kuulla että on muunlaisiakin enkä ole yksin, vaikka ei tälläisiä toivoisi kenellekään... Minä en oo käyny 3kk lainkaan edes kaupassa, kun en ole pystynyt. Mies on tehnyt kauppa ostokset. En luonnollisestikaan opiskele, enkä ole työelämässä, enkä juuri koskaan ollutkaan. Mitä nyt jotain pientä hommaa joskus nuorempana tehnyt. Opiskelut ovat loppuneet aina näihin voimakkaisiin ahdistus, paniikki ja pelkotiloihin.

Tässä sitä elellään kuntoutustuella ja aina kun edellinen loppuu, niin saa stressata että suostuuko lääkäri kirjoittamaan enään jatkoa ja vaikka kirjoittaisikin, mitä jos Kela sattuukin sillä kertaa sen hylkäämään :(

miten sulla voi olla mies? Kukaan nainen ei tollaista ainakaan katselisi.

Tuliko nyt ihan vitun hyvä mieli? Saitko jotain henkisiä orgasmeja mollaamisestasi?