En uskalla mennä edes töihin. Pelkään kaikkea- pelkään elämää

Ja taas olisi työpäivä edessä ja jännittää.

Tuo tapaaminen olisi hyvä idis. Onko ketään jännittäjää Päijät-Hämeestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustakaa joku me jännittäjät ryhmä ja tehkää asioita omassa jännittävässä seurassanne :)

Vitsivitsi.... Tsemppiä kaikille jännittäjille, käykää lääkärissä, menkää terapiaan, altistakaa itseänne pikkuhiljaa. Muut eivät huomaa jännittämistänne ollenkaan siinä mittakaavassa kuin luulette. Ihmiset on kiinnostuneempia omista ongelmistaan kuin teistä.

"Muut eivät huomaa jännittämistänne ollenkaan siinä mittakaavassa kuin luulette. Ihmiset on kiinnostuneempia omista ongelmistaan kuin teistä"

Tätä teoriaa eivät koulukokemukset ainakaan tukeneet. Muistuttelen itseäni kyllä asiasta "ketään ei kiinnosta" jne. mutta en voi olla ajattelematta, että aikuiset vain salaavat kritiikkinsä paremmin. ..

Lapset ovatkin julmia, mutta aikuiset ovat -yleensä- keränneet elämänkokemusta ja oppineet myötätuntoa sekä itsekin jännittäneet sen verran että ajattelevat jännittäjistä pääsääntöisesti positiivisesti. Jokainen jännittää jonkin verran.

Itse en ole kova jännittäjä, mutta jos huomaan että joku jännittää tunnen suurta myötätuntoa mielessäni enkä tosiaankaan mitenkään nauti toisen tuskasta.

Mun täytyy ihmetellä tätä itsensä korostamiseen perustuvaa sairautta. Eli ajatus siitä, että muita kiinnostaa teisän oöemisenne on älytön. Osa täälläkin ilmeisesti ihan vain sairaslomalla tai kotona muuten vain. Sisuuntukaa nyt hyvänen aika ja hakekaa lääkkeet! Hevonkukkua ettei niistä ole apua, paljon pahemmatkin mt-ongelmat saadaan kuriin. Mulla puhkesi paniikkikohtaukset jo tokalla luokalla. Mut kannettiin koukuun, ei ollut vaihtoehtoja. Pahin vaihtoehto on antaa itsensä jäädä kotiin. Ksksit jokapäivä uusia tekosyitä ja päästät itsesi helpolla. Älkää antako periksi vaan pakottakaa itsenne kohtaaman pelkonne ja kauhunne. Elämänne valuu täysin hukkaan, vastuu onnellisuudestanne on täysin itsellänne. Kukaan ei tule kotoa hakemaan,utta apua on saatavilla, kun pakottaa itsensä sitä hakemaan.

Mä olen 40 vuotta kohdannut pelkoa ja kauhua ja tuloksena on keho joka ei enää jaksa ottaa vastaan päivittäistä pelkokemikaalien virtaa. Teen freelancetöitä mutta jaksaminen vähenee vuosi vuodelta. Pelkään töitä tehdessäni koko ajan, minä en vain siedäty, en ymmärrä miksi. Niin pientä asiaa ei olekaan ettenkö pelkäisi. Olin vuoden terapiassa suurin odotuksin mutta siitä ei ollut apua. Ainoa lääke mistä on ollut apua on bentsot, mutta niitä ei mulle määrätä.

Ei tässä itsellä ole kyse jännittämisestä, jännitys on normaali tunne mutta suoranainen elämän pelko ei ole. Kyse ei myöskään ole siitä että ajattelisin että ihmisiä kiinnostaa minun tekemiset tai että pelkäisin sitä mitä toiset ihmiset minusta ajattelee, en todellakaan kuvittele olevani muiden elämän keskipiste vaan päinvastoin, ajattelen olevani näkymätön. Mutta kun MINÄ pelkään, lamaannun pelkotilanteissa aivan täysin ja tulee tunne etten selviä pois tilanteesta, en selviä kotiin vaan kuolen siihen paikkaan. 

32

Mitä te pelkäätte? Epäonnistumista? Osaatteko nauraa itsellenne?

Elämä ei oikeesti ole niin vakavaa..

Edesmenneen mummoni elämänohje, joka on paras ikinä kuulemani: Tää on vain elämää.

Pidä se aina mielessäsi!

Kärsin itse samasta vaivasta, paljon lievempänä kyllä. Minulla on paljon kavereita ja jos olen tutussa porukassa niin olen todella rohkea enkä jännitä.

Mutta jännitän etukäteen vaikka mitä asioita. Ahdistaa todella paljon miettiä reitit etukäteen jo menen johonkin uuteen paikkaan. Syynään vaikka kuinka kauan reittiiopasta että löydänkö varmasti perille. Naapurin rouva käy hoitamassa kissaamme jos olemme viikonlopun poissa. Minulle on miltei ylivoimaista käydä kysymässä naapurilta tätä palvelusta, vaikka hän on aina kotona ja halukas kissavahdiksi. Pistän miehen aina hommaan.

Inhoan soittaa puhelimella minnekään muualle paitsi läheisilleni. Työasiat hoidan aina sähköpostilla. Isot sukutapaamiset jännittävät ja ahdistavat. Myös sellaiset tilaisuudet joista en tunne juurikaan ihmisiä etukäteen. Yritän aina saada jonkun mukaan. Lääkäriaikaa en saa varattua millään. Kampaajan saan varattua siten että sovin kampaajakäynnillä jo seuraavan ajan.

Opiskelijavaihdossa istuin yksin huoneessani lukemassa kirjaa ja kuulin kuinka muut iloisesti viettivät iltaa porukalla. En vain uskaltanut astua ovesta ulos ja mennä mukaan vaikka olivatkin tuttuja. Muistan tämän hyvin elävästi, halusin niin mennä mukaan! Tällaisia esimerkkejä on lukemattomia eri vaiheilta elämääni.

Lopulta olen aina rohkaistunut kun olen tutustunut ihmisiin paremmin. Opiskeluvaihtonikin oli lopulta huikeaa aikaa vaikka alku oli niin ahdistavaa että en pystynyt edes syömään tai nukkumaan.

Minua ajaa eteenpäin kai ylenpalttinen uteliaisuus elämää kohtaan. Asetan itseni jatkuvasti tilanteisiin jossa joudun pärjäämään. Jokakerta aluksi vihaan itseäni että taas pistin itseni niin hirveisiin tilanteisiin, mutta lopulta kaikki meneekin aina hyvin. Joka kerta! Se vähentää jännitystä muttei poista sitä. Yhä jännitän uusia tilanteita todella paljon. En nuku, en syö.

Minua siis auttaa siedätyshoito. Toisaalta pelkotilani ei ole niin suuri että tarvitsisin lääkkeitä. Jos jäisin työttömäksi tilanne menisi varmasti pahemmaksi. Nyt kyn töissä ja harrastuksessa joten joudun ylittämään itseni joka päivä. Se tekee minulle hyvää!

Tsemppiä kaikille jännittäjille!

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 40 vuotta kohdannut pelkoa ja kauhua ja tuloksena on keho joka ei enää jaksa ottaa vastaan päivittäistä pelkokemikaalien virtaa. Teen freelancetöitä mutta jaksaminen vähenee vuosi vuodelta. Pelkään töitä tehdessäni koko ajan, minä en vain siedäty, en ymmärrä miksi. Niin pientä asiaa ei olekaan ettenkö pelkäisi. Olin vuoden terapiassa suurin odotuksin mutta siitä ei ollut apua. Ainoa lääke mistä on ollut apua on bentsot, mutta niitä ei mulle määrätä.

Uskon, että iso jännittämistaipumus on geneettistä, eikä sitä pysty siedättämällä juurikaan muuttamaan. Ainoastaan lääkitys vooi auttaa, kunne skeho tottuu lääkkeisiin ja vaatii lisää. Kehon kemikaaleihin voi onneksi hieman vaikuttaa liikunnalla, unella ja ravinnolla. Alkoholi pahentaa selkeästi eniten tilannetta.

Mutta eivät ne taipoumusta poista, korkeintaan vähän joskus lievittävät.

Tästä olisi nopeasti saatava lisää tietoa, tutlkimusta ja julkista tiedonjakoa, koska niin moni oppilas koulussakin kärsii opettajien uskomuksista siitä, että ujous ja jännittäminen on vain mielenhäiriö joka saadaan siedättämällä kuriin. Usein käy päinvastoin opettajien takia, mistä on vuosikymmenien vaikea taival eteenpäin. Opettajat ovat aika pääsääntöisesti niitä vähemmillä jännitysgeeneillä suotuja. Normaalia jännitystä tunee jokainen joskus, mutta erityisen herkillä se on ihan toisenlaista kuin normaalijännitys.

Kouluissa ei pitäisi pakottaa jokaista esiintymään. Kaikkien ei itäisi joutua osallistumaan koko koulun näytöksiin, ainakaan rooleissa joista jää elinikäinen kammo. Lapsen pitää voida antaa tottua omassa aikataulussaan siinä mitassa kuin kykenee. Joku voi olla taustakuiskijana, taustalla heiluvana maskiin verhottuna puuna muiden joukossa, takahuoneessa pukijana, ääni- ja valoefekrien mestaroijana jne.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista! Itsekin olen jännittäjä. Paljon lievemmässä mittakaavassa kylläkin. Tai siis jatkuvasti pakotan itseni epämukavuusalueelleni.

Mutta yhä kaikki uudet työtilanteet ahdistavat enkä oikein nuku edeltävänä yönä. Minä myös välttelen naapureita ja taloyhtiön talkoita.

Kukaan ei tiedä tästä jännittämisestäni, ei oikeastaan edes mieheni. Päin vastoin öinua pidetään rohkeana. Tietäisivät vaan kuinka paniikissa olen aina ENNEN tilanteita. Lopulta kaikki menee hyvin.

Tämä kuulosti tutulta. Jännitän pahasti kaikkea, mutta pakotan itseni tekemään asioita. Minua pidetään rohkeana, ja olen menestynyt hyvin työelämässä. Olen myös asunut useassa maassa ja minulla on paljon ystäviä.

Käytännössä elän kuitenkin ihan jatkuvassa paniikkitilassa. Jännitän kaikkia puhelinsoittoja, välttelen ihmiskontakteja, inhoan soittaa sähkärille tai putkarille sekä viedä auton korjaamoon tai katsastukseen. Kaikki tilanteet, joissa pitää hoitaa asioita muiden ihmisten kanssa ovat erittäin vastenmielisiä ja jos pitää soittaa johonkin niin aina pahempi. Usein passitan mieheni hoitamaan näitä juttuja, mutta aina ei voi.

Työelämä pitää tilanteen mulla jollain tapaa hallinnassa. Työn puitteissa on vaan pakko hoitaa asioita, soitella paikkoihin ja rohkaista mielensä. Tämä tuo rutiinia sitten myös työelämän ulkopuolelle näiden pelkojen kohtaamiseen.

Huvittavaa on se, että tavallaan koskaan ei ole tapahtunut mitään sellaista, jolla näitä pelkoja voisi perustella. Eli niin kuin lainaamani kirjoittaja sanoo, kaikki menee lopulta hyvin. Tämä tieto ei jollain tavalla mene tunnetasolla perille, koska hyvistä kokemuksista huolimatta paniikki on etukäteen aina yhtä suuri.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te pelkäätte? Epäonnistumista? Osaatteko nauraa itsellenne?

Elämä ei oikeesti ole niin vakavaa..

Minulla tämä on monen asian summa, yksi niistä lienee ihan geneettinen alttius, eli paljon parjattu erityisherkkyys. Siihen päälle on sattunut huono tuuri muutamassa asiassa. Mulla oli esim. alakoulun ope jota ilmeisesti ärsytti se että olin keskitasoa parempi oppilas omassa pikkuruisessa luokassani (pieni alakoulu) ja muut sattuivat olemaan keskitasoa heikompia. Opettaja yritti ehkä parantaa muiden oppilaiden mieltä nöyryyttämällä minua kun opin muita paremmin jotain tai innostuin jostain,  tai ehkä hän vain muuten inhosi minua. Tästä on seurannut osaamiseen ja innostumiseen liittyvä yhtäkkisen yllättävän ja nöyryyttävän rangaistuksen pelko. Tai pikemminkin kauhu. Tiedostan, mutta mitään helpottamista tähän tiedostamiseen ei tunnu liittyvän.

Onko ketään jännittäjää hoitoalalla? Miten pärjäätte? Itse pärjään huonosti. En pääse porukoihin mukaan ja jännitän kaikkia kokouksia ym koulutuksia. Olen ulkopuolinen. En viihdy kahvihuoneessa. Pahin on että teen töissäni jatkuvasti virheitä ja syyllistän itseäni niistä. Mietin jopa kuolemaa ongelmien takia. Meillä käsitellään haipro ilmoituksia kokouksissa ja pelkään niitä. Ajattelen aina että kaikki mokat on tapahtunut itselleni. Vihaan työtäni ja asiakaspalvelua jännittämisen takia mutta en voi irtisanoutuakaan. Olen ansassa.

Mikä on pahinta mitä teille noissa sosiaalisissa tilanteissa voi tapahtua? Kädet tärisee, kainalot hikoo, pyörryttää? Mitä sitten??Muutama vuosikymmen eteenpäin ja me ollaan kaikki kaksi metriä multaa pään päällä. Eikö se nyt ole ihan sama vaikka pistettäis ranttaliksi sen aikaa, kun täällä ollaan? Nyt kaikki te sosiaalisesti rajoittuneet, tänään marssitte kadulla nokka pystyssä. Mikä on oikeasti pahinta mitä voi tapahtua? Joku kääntää silmänsä teitä päin? Uuuuu....

"Mun täytyy ihmetellä tätä itsensä korostamiseen perustuvaa sairautta. Eli ajatus siitä, että muita kiinnostaa teisän oöemisenne on älytön. Osa täälläkin ilmeisesti ihan vain sairaslomalla tai kotona muuten vain. Sisuuntukaa nyt hyvänen aika ja hakekaa lääkkeet! Hevonkukkua ettei niistä ole apua, paljon pahemmatkin mt-ongelmat saadaan kuriin. Mulla puhkesi paniikkikohtaukset jo tokalla luokalla. Mut kannettiin koukuun, ei ollut vaihtoehtoja. Pahin vaihtoehto on antaa itsensä jäädä kotiin. Ksksit jokapäivä uusia tekosyitä ja päästät itsesi helpolla. Älkää antako periksi vaan pakottakaa itsenne kohtaaman pelkonne ja kauhunne. Elämänne valuu täysin hukkaan, vastuu onnellisuudestanne on täysin itsellänne. Kukaan ei tule kotoa hakemaan,utta apua on saatavilla, kun pakottaa itsensä sitä hakemaan."

Minä olen hoidon piirissä ja kuntoutustuella masennuksen ja ahdistuksen vuoksi. Lääkkeet on, terapiaa 3 vuotta takana, vielä jatkan. Ei ole terapia paljoa auttanut, eikä lääkkeet.

Jännittämiseni ei perustu itseni korostamiseen, näinhän sitä kuulee väitettävän. Itse olen yhdeltä koulutukseltani sellainen että esiintyä pitää. Jos minun esiintymiseni katkeaa jännityksen vuoksi kokonaan, tai takeltelee, tai änkytän, niin ei sitä kyllä yleisössä hyvällä katsota. Ainakin kerran esitykseni on kokonaan katkennut jännityksen vuoksi kun tuli totaali blackout. Yleisön vaivautuneisuus oli käsinkosketeltavaa. Tilaisuuden järjestäjä oli pettynyt. Se on tosiasia, ei itsensä korostamista. Esimerkkinä kerron vielä esim. kerran eräs vieras ihminen alkoi juttelemaan minulle eräässä tilanteessa. Olin todella uupunut enkä jaksanut tsempata. Puheeni oli änkyttämistä en löytänyt sanoja, ilmaisin asiat ihan väärin miten tarkoitin eli vastapuoli ei ymmärtänyt mitä sanoin. Hän vain katsoi nenänvarttaan pitkin ja käveli pois mitään sanomatta. Tällaiset tilanteet tuntuisivat varmasti kenestä vaan pahalle, se ei ole itsensä korostamista.

Joskus en löydä sanoja ystävänikään kanssa ja sanon väärän sanan. Esimerkiksi tarkoitan että jotain tapahtuu päiväsaikaan ei yöaikaan. Sanon ystävälleni päivällä vaikka tarkalleen ottaen kyse on klo 17.30. Ystäväni sanoo halveksuen, ei tuo ole enää päivää ja takertuu tähän ja sivuuttaa näin koko asian pointin. Aika usein ihmiset jopa loukkaantuvat kun en osaa asiaani ilmaista jännityksen vuoksi oikein. Kerran jouduin isossa salissa lavalle ja jouduin vastaamaan erääseen kysymykseen. Vastasin kokonaisilla, kuuluvilla sanoilla, en änkyttänyt ja sain asian tuotua ymmärrettävänä esiin. Olin julmetun onnellinen että olin selviytynyt tilanteesta. Mitä ystäväni sanoivat: "heh, Leena kävi lavalla ujona piipittämässä."

Eli ei vika ole aina meissä sairaissa että olemme liian herkkiä tai otamme itseemme tai korostamme itseämme, vaan kyllä se on joskus vastapuolessakin joka ei suvaitse ihmisiä jotka eivät ole sulavansosiaalisiaesiintyjiäpuheammattilaisia. Jotkut jopa rakastavat sitä että saavat toisen nolatuksi.

Ei ole terapia mulla auttanut. Mutta sen sijaan altistan itseäni jatkuvasti ja menen jopa mukavuusalueeni ulkopuolelle, kyllähän tuo ihan täydellisen erakoitumisen estää, mutta vie energiaa hirvittävästi, eli sitten menee monta päivää tai viikkoja kerätessä voimia. Sen lisäksi jännitystä aiheuttavat tilanteet vievät yöunet sekä ennen että jälkeen tapahtuman. Vaikka tilanne olisikin mennyt ihan ok, niin jälkiahdistus saattaa olla hyvin voimakas. 

Vierailija kirjoitti:

Mikä on pahinta mitä teille noissa sosiaalisissa tilanteissa voi tapahtua?

Mulle ei tapahdu sosiaalisissa tilanteissa yleensä mitään kamalaa. Pärjään niin hyvin että siinä taitaa olla kyse lähes dissosiatiivisen identiteettihäiriön tapaisista "sivupersoonista". Ongelma on tunteet ja fyysiset ilmiöt joita täytyy sietää sosiaalisten kohtaamisten jälkeen, silloinkin kun mitään kamalaa ei ole tapahtunut. On vaikkapa palaverimatkapäivä, jännitän aika pahasti mutta se on hallinnassa, nukun edeltävänä yönä kohtalaisen hyvin. Palaverimatkalla joku toinen ihminen astuu ikäänkuin puikkohin ja jälkeenpäin ihmettelen että what the fuck just happened. Tuo ihminen ei ollut minä ja on raskasta näytellä sitä samaa ihmistä asiakkaan kanssa seuraavat viikot. Seuraavana yönä uni ei tule, kauheaa oloa ja kauhua vain pukkaa jostain alitajunnan syövereistä. Silloinkin kun kaikki meni hyvin. Seuraavat pari päivää tuntuu siltä että kaikki energia on käytetty. Tuo tilaamatta ja pyytämättä tuleva nimetön pakokauhu on kauhein asia mitä voi tapahtua. Ja se tapahtuu ja tapahtuu ja tapahtuu....

Onhan se pelottavaa, jos joskus joku ukkeli on lähtenyt ihan kävelemään pois kun olet puhunut epäselvästi. Sen takia kannattaa lukita itsensä kotiin muutamaksi päiväksi. Se ukko varmaan muistaa sen jännän tilanteen vielä tänäkin päivänä. Tai sitten ei. Joku toinen olisi tuolle ystäväsi kommentille vain naurahtanut. Sinä suurin piirtein aloit itkemään? Nyt saatana sisua naiset!! Mitä ihmeen reppania..?!

Onko täällä sellaisia pelkääjiä jotka pelkäävät sairauksia ja kuolemaa sekä menettämisen pelkoa niin että nuo pelot ovat mielessä koko ajan? Mikä teillä on auttanut näihin pelkoihin?

Vierailija kirjoitti:

Rupeehan tässä pikkuhiljaa syrjäytyy kun ei uskalla mitään tehdä :(

Onko sulla etes enää sitä työpaikkaa? Ei kai ne kato kovin pitkään jos ei työntekijä ilmaannu paikalle?

Aika pitkäänhän tämäkin ketju pysyi asiallisena ennen syyllistämistä.

Omat vaivat katosivat kun muutin pois Suomesta.