Kertoiko sodassa ollut ukkisi koskaan sotatarinoita tai tapahtumia?

Toinen ei kertonut, mutta jälkiä varottiin lastenlasten voimin ja tiesimme, mistä ongelmat johtuivat. sillä oli päävamma, josta seurasi loppuelämän särky. Toinen vaari ei sodassa ollutkaan, kun ei siillä tuberkuloosin jäljiltä ollut kun toinen keuhko jäljellä.

Tosi vähän puhui. Kunnes vähän ennen kuolemaansa avautui yhden päivän ajan - isälleni eli pojalleen. Kertoili tarinoita sodasta ja ajasta rintamalla. Pappani on ollut jo 15 vuotta kuolleena, muutama vuosi sitten hänen ja mummoni sota-ajan kirjeenvaihto painettiin kirjaksi ja saimme (heidän lapsensa ja lapsenlapsensa) kaikki omat. Rankkaa luettavaa on, mutta kaunista :)

Toinen kertoi, toinen ei halunnut kovinkaan paljoa kertoa.

Ei ikinä, ei kertonut lapsilleenkaan. Ei halunnut muutenkaan osallistua mitenkään veteraanitouhuihin, mutta hautajaisissaan oli kyllä veteraaniedustuskin paikalla.

Ei. Ilmeisesti ei halunnut muistella. Kuvia oli kyllä laatikoissa, ja tiedossa oli että oli haavoittunut, mutta ei sen kummemmin kertoillut, muuta kuin että koomassa olevaa läheistä ei halunnut mennä katsomaan koska oli "nähnyt ihan tarpeeksi".

Ei, siitä ei saanut koskaan puhua. Loppuvaiheessa kertoi kerran miten oli sodassa tappannut ja oli varma, että joutuu helvettiin siitä. Jotenkin arvasin tämän, kun teoillaan yritti aina jotenkin ylikompensoida sitä mm. antamalla suuria summia hyväntekeväisyyteen

Ei kertonut mitään, asiasta ei puhuttu. Ei kertonut ilmeisesti myöskään lapsilleen kuin joitain asioita.

Myöskään mummini ei suostunut sota-ajoista kertomaan vaikka nuorena niistä useampaankin kertaan kysyin, kerran koulutehtävääni varten, mutta mummi ei suostunut puhumaan edes ympäripyöreästi.

Jopa äitinikin puhuu näistä asioista "kuiskaten", aivan kuin ei saisi puhua aiheesta, ihan tahtomattaankin kun aihe jostain syystä liippaa jotenkin aihetta sota-aika.

Toinen isoisä ei ehtinyt mulle kertoa, kun kuoli mun ollessa 14. Isälleni oli kuulemma joskus kertonut anekdootteja ja näitä olen minäkin kuullut. Toinen isoisä kertoi suoraan mulle, kun kyselin parikymppisenä.

Kyllä nuo ihan reaalisesti kertoi, hauskojakin juttuja.

Kyllä kertoi, kun asia tuli puheeksi. Olin lapsena erittäin utelias tietämään niistä ajoista, luin paljon sotakirjallisuutta ja muuta, ja kyllä pappa niistä jutteli, kun kyselin tai kun hänelle muistui joku tapahtuma mieleen. Lähinnä asemasodan korsuelämästä, talvisotaan lähtemisestä ja muusta, mitä milloinkin. Talvisodassa hän oli kranaatinheittimillä ja jatkosodassa tykistössä.

Minulla on jossain muutamia esineitä, jotka pappa teki hiljaisemman asemasotavaiheen aikana: jotain pyttyjä ja taitaapa jossain olla yksi hyrrä. Myös tyhjä kranaatin kuori on jossain.

Ryssän pääkalloa olivat käyttäneet tuhkakupina.

Ei puhunut ukki eikä vaari sodasta, eivät olleet sodassa itse, tai no olivat he kansalaissodan aikaan.

Isäni oli Rukajärvellä jatkosodassa, talvisodassa hän ei ollut. Isä ei ollut vielä tavannut äitiäni, joka oli lottana ei tosin rintamalla. Molemmat ts. isä ja äiti kertovat sota-ajasta kun olin lapsi ja nuori (60-70 luvuilla), eivät he sitä mitenkään peitelleet tai yrittäneet salata, mutta eivät kyllä oma-aloitteisesti aloittaneet juttua siitä, mutta vastasivat ja kertoivat kun joku kyseli. 

Voin kuitenkin todeta, että sotajuttuja eivät yleensä puhuneet omat eikä muiden vanhemmat keskenään ja aika harvoin niitä myöskään kukaan ulkopuolinen kuuli tai kuulin juteltavan työkavereidensa ja naapurien kanssa. Aika harva ihminen halusi keskustella sodasta tai sota-ajasta niin kauan kuin NL oli olemassa, aika haluttiin lähinnä unohtaa ja jatkaa elämää miettimättä vanhoja. Tietysti oli poikkeuksiakin, ihmisiä jotka olivat menneet rikki tavalla tai toisella sodassa ja moni niitä tunsi. Niissä perheissä kärsittiin se oli selvää. Näitä juttuja kuuli lähinnä vaikka ns. yleisessä saunassa tai uimahallin saunassa, ei muuten kun ei olut minulla omassa lähipiirissä heitä.

Pari albumillista on kuvia rintamalta isältäni, sielä joukossa myös kirjeitä isälleen hänen äitinsä oli kuollut jo ennen sotaa isän ollessa vasta 12v.

Kansalaissota/Vapaussota/Kapina, millä nimellä kukin sitä sitten katsantopuolesta riippuen katsoikin, oli vieläkin kipeämpi aihe ja siitä oli viisasta olla kyselemättä, sen ymmärsi jo lapsena niin tuimia katseita siitä sai ne jotka yrittivät siitä jotain sanoa muuten kuin varmasti samanmielisten joukossa.

Olisi tehnyt tämän maan tulevaisuudelle hyvää, jos olisi ollut joku keino purkaa noita sota-ajan traumoja. Tänäkin päivänä Suomi ja suomalaiset kärsivät tuosta sotien jälkeisen ajan puhumattomuudesta ja traumatisoitumisesta.

Onkohan kukaan tehnyt tutkimusta siitä, kuinka sota-ajan traumoja on muualla purettu? Rankkoja kokemuksia on ollut joka maassa (no ei Ruotsissa), mutta suomalaisiin tuo on jättänyt erityisen pahan jäljen.